Eero Huovinen (Helsingin piispa)
Seminaari Tilastokeskuksen auditoriossa 30.9.2002

Osallisuuden edistäminen on yhteinen tehtävä
”Oot sä mun kaa?” Tämä kysymys on tuttu lasten maailmassa. Eri tavalla muotoiltuna se kulkee ihmisen mukana läpi elämän. Melkein jokaisella ihmisellä on kipeä kokemus yksin jäämisestä, kirvelevä muisto siitä, että jossakin tilanteessa en mahtunut porukkaan. Yksin jääminen on ihmisen suurimpia pelkoja kehdosta aina kuolinvuoteelle saakka.

Erityisen kohtalokasta porukasta putoaminen on lapselle tai nuorelle. Jos ihminen jää yksin jo nuorena, sillä voi olla vakavia seurauksia, jotka heijastuvat kouluun, perheen perustamiseen, koulutukseen, työelämään ja ylipäänsä siihen, miten ihminen jäsentyy yhteiskuntaan.

Jokainen meistä tahtoo olla osallinen yhteisestä elämästä samalla tavalla kuin muut. Martti Luther sanoi: ”Ihminen on luotu ystävällistä seurustelua ja yhteiselämää varten”. Yhteisöön kuuluminen ja sen vastakohta, yksin jääminen, eivät ole yksityisasioita, vaan ne koskettavat koko yhteiskuntaa.

Olemme siis oikealla asialla. Lisäarvoa tuo, että nuorten osallisuuden edistämisen toimenpideohjelmassa keskeisenä viestinä on yhteistyö. Yhteistyö korostuu kaikissa toimenpide-ehdotuksissa. On yhteinen tehtävämme huolehtia siitä, että nuoremme pysyvät porukassa, osallisina yhteiskunnassa.

Lasten ja nuorten osallisuutta on pohdittu myös kirkon elämässä. Vuonna 2000 seurakunnat käynnistivät yhteensä 52 hanketta lasten ja nuorten osallisuuden tukemiseksi. Etusijalla rahoitusta myönnettäessä olivat projektit, jotka perustuivat verkostoitumiseen ja yhteistyöhön.

Hankkeiden arviointi on parhaillaan käynnissä, mutta jo nyt saadut tulokset ovat rohkaisevia. Osallisuutta voidaan edistää. Mutta se voi onnistua vain yhteistyöllä: kodin, koulun, kirkon, kunnan, järjestöjen, oppilaitosten ja työelämän on toimittava yhdessä. – Yksi esimerkki paikallistason yhteistyöstä on kirkon erityisnuorisotyön Saapas-toiminta, joka täyttää tänä syksynä 30 vuotta.

Arvokasvatus arvoonsa

Erilaisilla osallisuushankkeilla on saatu paljon hyvää aikaan. Pelkillä erillishankkeilla ei nuorten osallisuuskysymystä kuitenkaan ratkaista. Ne ovat ensiapulääkkeitten etsimistä nuorten pahoinvointiin. Oireiden hoitaminen ei kuitenkaan riitä, tarvitaan puuttumista sairauden syihin ja alkuperään.

Pitkäjänteistä hoitoa nuorten osallisuuden hyväksi on se työ, jota teemme yhteiskuntamme arvomaailman hyväksi. Vain yhteisöllisiä arvoja vahvistamalla voidaan edistää kestävää paranemista ja tukea nuorten osallisuuden vahvistumista.

Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan arvot eivät ole tärkeitä siksi, että yksilö pääsisi niillä taivaaseen, vaan siksi, että niiden avulla me voisimme täällä maan päällä tulla toimeen yhdessä, elää hyvää elämää yhdessä. Kristillisessä perinteessä on korostettu samoja asioita, joita myös järkevät pakanat ovat aina puolustaneet: rehellisyys, oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus, pyhyyden taju, elämän kunnioitus, vastuullisuus, toisista huolehtiminen.

Mitä asenteisiin ja arvoihin vaikuttaminen on? Ennen kuin puhuu muiden arvoista, on ensin mentävä itseensä. Usein meillä vanhemmilla kiusaus on vetäytyä omiin töihimme tai korostaa yksilöllisiä oikeuksiamme, ja sitten valitella nuorten holtittomuutta. Eikö meidän ole pakko tunnustaa, että nuorten osattomuus on kasvanut meidän maailmastamme ja sen arvoista? He ovat meidän lapsiamme.

Kasvatus, myös arvokasvatus, on yhteisöllinen tehtävä. Tämä on ohjaavana käsityksenä arkkipiispa Jukka Paarman vetämässä Lapset elämänkoulussa -hankkeessa. Se on Opetushallituksen, Sitran, Mannerheimin lastensuojeluliiton, Kirkkopalvelujen ja Kirkkohallituksen yhteistyöprojekti, jolla on selvästi saman saarnan aihe kuin nyt kokoontuneella seurakunnalla. Työ on loppusuoralla ja kannanotot on tarkoitus julkistaa marraskuussa.

Arvokasvatus tulisi nähdä myönteisenä tehtävänä. Se on nähtävä kaiken muun opetuksen ja kasvatuksen olennaisena osana. Siksi on rohkaisevaa lukea Nuorten osallisuushankkeen toimenpide-ehdotusta, jossa sanotaan: ”Arvokasvatus on nostettava sille kuuluvaan asemaan niin kodeissa kuin kaikissa nuorten lähiyhteisöissä.”

Samaa ajatusta korosti kulttuuriministeri Kaarina Dromberg arvioidessaan koulujen uskonnonopetusta (HS 17.9.): ”Uskonnonopetus antaa aineksia sille arvomaailmalle ja moraalikäsityksille, joista kasvamme ihmisinä. Perusta luodaan justiinsa siinä.” Yhtenä tukena arvokasvatukseen toimivat Kirkkohallituksen ja Seurakuntien Lapsityön Keskuksen äskettäin julkaisemat kymmenen teesiä vanhemmuudesta ja lapsen hyvästä elämästä.

”Koti – kasvun paikka”

On olemassa yksi fyysinen paikka, joka on ylivoimaisesti tärkein nuorten osallisuuden kannalta, ja se on: koti. Elämän tärkeimmät perusasiat tapahtuvat kodissa. Siksi perhe on nähtävä yhteiskuntamme keskeisenä toimijana.

Hyvän elämän tukemisessa perhe on sekä kirkon että koko yhteiskunnan tärkein yhteistyökumppani. Koteja on monenlaisia, kuten myös perheitä. Niin on aina ollut. Elämisen edellytykset ja ehdot voivat olla erilaisia. Silti kodilla ja perheellä on edelleen elämän keskeisimmät tehtävät hoidettavanaan. Kun puhutaan nuorten osallisuudesta, kotia ei voida sivuuttaa.

Kirkon kasvatustoiminnan lähivuosien painopisteenä on ”Koti – kasvun paikka”. Nuorten osallisuudella on vahvat yhtymäkohdat perheeseen. Nuoret, jotka ovat kokeneet kodissaan ja sen ihmissuhteissa riittävästi läheisyyttä ja hyväksyntää, kykenevät itsenäistymään ja eriytymään. Perheen hyväksi tehty työ ja sitä tukevat yhteiskunnalliset ratkaisut vahvistavat suoraan myös nuorten osallisuutta.

Nuoria ja perheitä koskevat viestit ovat nykyisin usein negatiivisia. Onko lähestymistapamme ongelmakeskeinen? Näemmekö nuoruuden vain ongelmana, joka sitoo voimavaroja? Kuitenkin lapset ja nuoret ovat suuri ilon aihe. Tämän totuuden ei pidä antaa kadota, sillä nuorissa on tulevaisuutemme.

Summa: Lasten ja nuorten osallisuuden vahvistaminen on yhteinen tehtävä. Tässä tehtävässä tarvitaan arvokasvatusta, siis kasvatusta yhteisiin ja hyviin arvoihin sekä kotien ja perheiden tukemista.

Eero Huovinen

2019-06-13T13:12:32+00:00syyskuu 30th, 2002|Luokittelematon|