ÄIDILLE

ÄIDILLE

Piispa Teemu Laajasalon kirjoitus Facebookissa 14.3.2021

Viimeisen kulkutautivuoden aikana olen moneen kertaan ääneenkin pohtinut, kuinka ne lähimmäisemme kestävät, joille yleisen koronakriisin keskellä sattuu henkilökohtainen kriisi? Miltä rajoitukset tuntuvat silloin, kun kysymys ei ole oikeudesta harrastuksiin tai illanviettoon, vaan toiveesta saada jättää jäähyväiset? Miten väärältä näyttää neuvottelu siitä, kuka pääsee sairaalaan pitämään kuolevaa omaistaan kädestä kiinni? Miten kohtuuttomalta vaikuttavat arviot arkun kantajien määristä ja siunauskappelien tuolien turvaetäisyyksistä?

Äitini kuoli torstaiaamuna 7.58. Hän ehti olla syöpätautien klinikalla vain puolitoista vuorokautta. Kaikki tapahtui nopeasti. Viime marras-joulukuussa näkyivät ensimmäiset pienet oireet. Äidin omasta mielestä sanat eivät tulleet yhtä nopeasti mieleen kuin aiemmin. Me muut emme sitä niin huomanneet. Muistitesti ei osoittanut mitään huolestuttavaa, eikä mitään muita oireita ollut. Joulukuussa otettiin kuva aivoista ja sieltä löytyikin kasvain. Sittemmin selvisi, että kasvain oli etäpesäke ja syöpä oli levinnyt muualta ja muualle. Erilaisia jarruttavia hoitoja suunniteltiin. Tapaaminen lääkärin kanssa oli sovittu ensi keskiviikolle. Sitä ei lopulta tarvittu. Soitin äidille ambulanssin tiistai-iltapäivällä ja torstaiaamuna kaikki oli ohi. Syöpä oli levinnyt hallitsemattomasti.

Äitini Ansa Laajasalo syntyi 13.1.1945 Tampereelle Pispalaan, työläisperheeseen. Vanhemmat olivat iäkkäitä, noin parikymmentä vuotta vanhempia sisaruksia oli perheessä kolme. Äiti muutti perheensä kanssa Helsinkiin rippikouluiän jälkeen. Töölössä, Apollon yhteiskoulussa, hän tapasi isäni. He menivät sittemmin naimisiin helmikuussa 1968 Pakilan kirkossa.

Äidistä tuli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän valmistui juuri alkavan peruskoulu-uudistuksen alla opettajaksi Helsingin opettajakorkeakoulusta Ratakadulta ja sai heti viran Mellunmäen ala-asteelta. Hän toimi koko työuransa neljällä vuosikymmenellä ala-asteen opettajana Itä-Helsingissä.

Opettaminen oli hänelle ehdottomasti jotain muuta kuin työ. Äiti oli hyvin vahva. Hänellä oli aina selkeä tahto ja hyvin kirkas kanta asioihin. Hänellä oli käsitys siitä, millainen maailman pitäisi olla. Opettaminen oli hänelle mitä suurimmassa määrin kasvatusta, lasten tukemista ja yhteiskunnan rakentamista. Muistan, että meillä kävi kotona usein äidin entisiä oppilaita ja perheitä vuosikymmenien takaa. Luulen, että äidin oman perhetaustan köyhät ja vaatimattomat olot vaikuttivat olennaisesti siihen, että äiti oli kiinnostunut haastavammista taustoista tulevien lasten oikeudesta kouluun ja tukeen. Pedagogisesti hän harjoitti inkluusiota ennen kuin sanaa edes käytettiin. Äidin sanoin samalle luokalle piti mahtua ”häirikköjä” ja ”apukoululaisia”.

Olin kaksi ensimmäistä koululaisvuottani samassa koulussa ja varmaan viisasta oli, että vaihdoin sitten toiseen kouluun. Kahdelta vuodelta muistan isompien oppilaiden kuiskaukset käytävällä, kun äitini käveli – ”Hiljaa, Laajis tulee”. Äidillä oli opettajana selkeä auktoriteetti ja lujuuteen yhdistyi lempeys. Äidin mielestä jälki-istunto, luokasta poistaminen tai tarkkailuluokalle siirto olivat epäonnistumisia ja häiriköt piti hiljentää hyvällä. Rajaten ja rakastaen, kehuen silloinkin, kun syytä ehkä oli vaikea löytää.

Äiti luki Raamattua ja rukoili paljon. Hän opetti minulle iltarukouksen ja lauloi pienenä iltaisin unilauluksi Oi kiitos sa Luojani armollinen. Kuva Jumalasta oli hyvin valoisa ja armollinen, Taivaan Isä oli äidille Huolehtija, jonka varaan enempää selittelemättä saattoi antaa kaikki murheet. Oma lapsenuskoni on varmaankin pääosin seurausta siitä puheesta, millä äiti Jumalan huolenpitoa kuvasi ja minulle selitti. Herran haltuun, oli äitini lopetuslause tapaamisissa. Siihen loppui myös hänen viimeinen tekstiviestinsä minulle. Äidin nuoruusvuosien hengellinen koti oli Kansan Raamattuseuran Vivamon leireillä. Se näkyi koko elämän kantavana iloisena ja vahvana uskona. Olin ajatellut, että ottaisin aikanaan kolmen sukupolven kuvan Vivamon kävijöistä päärakennuksen portailta. Se jäi nyt ottamatta.

Ehdimme olla äidin kanssa monissa hautajaisissa yhdessä. Olen viimeisten 24 vuoden aikana siunannut monta sukulaista ja tuttavaa haudan lepoon. Äidillä oli vainajasta tai saattoväen hurskaudesta riippumatta tapana hautajaisissa kukkatervehdysten yhteydessä arkun vierellä lukea Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Hän sanoi ne sellaisella varmuudella, että välillä pappinakin ajattelin, että voisi vähän varovaisemmalla äänellä puhua. Hänen näkökulmastaan syytä varovaisuuteen ei ollut, hänelle Jeesuksen lupaukset olivat kirkkaat ja selvät.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa omasta äidistään näin. Ei hänen asuinpaikoillaan, työpaikoillaan, vuosiluvuilla tai elämänvaiheillaan ole tietenkään mitään merkitystä, jos itse yritän sanoa hänestä jotain. Hän oli äiti. Vai uskallanko sanoa, hän on äiti. Äidin rakkaudesta saattaa aavistella jotain Jumalan rakkaudesta. Se on rakkautta, joka sisältää ehdottoman halun ja kyvyn pitää huolta. Se on rakkautta, jossa on mittavirhe suhteessa ikään – fyysisesti aikuinen lapsi onkin äidin silmissä lapsen oikeuksilla varustettu; rakastettu sellaisena, mitä on eikä sellaisena, mitä pitäisi olla. Äiti halusi paitsi tukea ja rohkaista myös nähdä minut aina parhain päin. Kehua silloinkin, kun erityistä aihetta kehuun ei ollut.

Katselimme hänen viimeisinä päivinään kuvia elämän varrelta. Erityisesti katselimme kuvaa, jossa äitini on isäni kanssa Pakilan kirkossa vihittävänä 53 vuotta sitten. Kuvaa katsellessa äiti useampaan kertaan halusi sanoa, kuinka kiitollinen hän on elämästään. Hän sanoi, että jos olisi pitänyt tuolloin Pakilan kirkon portailla haaveilla, miltä elämä voisi viiden vuosikymmenen jälkeen näyttää niin hän ei olisi osannut edes kuvitella sitä, mitä hän on saanut. Äidillä oli kiitollinen mieli. Äidille perhe ja lapsenlapset olivat kaikki kaikessa.

Äidin viimeisten kymmenien tuntien ajan pidimme isäni kanssa äidin käsistä kiinni. Minä yhdellä ja isä toisella puolella syöpäklinikan sänkyä. Äiti oli tajuissaan lähes loppuun asti. Joka kerta kun hän säpsähti ja heräsi, hän sanoi ensin, että menkääpäs nyt kotiin lepäämään ja sitten, että hän on niin kiitollinen ja onnellinen. Luin kirkkokäsikirjasta Kuolevan luona -rukouskaavan. Äiti toivoi, että lukisin vielä pariin kertaan psalmin 16 ääneen.

Kävin välillä koronarajoitusten vuoksi kotona, jotta saimme soitettua videopuhelun sairaalasängyn ääreen ja laulettua lasten kanssa Jumalan kämmenellä -virren.

Kulkutauti voi moninkertaistaa surun, heittää meidät etäälle juuri silloin, kun pitäisi olla kaikkein lähimpänä. Viimeisen vuoden aikana lukemattomat perheet ovat joutuneet valitsemaan, keitä rakkaimmista uskalletaan tavata, kuka voidaan kutsua hautajaisiin ja kenen kyyneleitä yritetään kuivata. Kun äidin päälle oli vedetty valkoinen liina ja olimme lähdössä isän kanssa syöpäklinikalta, katsoimme paria, joka hyvästeli toisiaan hissiaulassa. He olivat kenties kauhistuttavien uutisten tai pelottavien hoitojen edessä, mutta eivät voineet olla yhdessä. Lisääntyköön myötätuntomme niitä lähimmäisiämme kohtaan, joiden elinpiiri on sama, mutta elinolosuhteet eri.

Viimeisinä päivinä olen itkenyt paljon. Olen varma, että en näin paljon ole aiemmin itkenytkään. Mutta itku on ollut hyvää itkua. Kiitollisuutta äidistä. Ikävä on kova. Olisimme halunneet pitää vaimon, äidin, mummon ja anopin täällä vielä monen vuoden ajan. Elinvuosien luku 76 olisi mieluummin voinut olla 96 tai edes 86. Mutta me emme päätä, milloin täältä lähdetään. Surun keskellä on kuitenkin ensisijaisesti kiitollinen olo. Kiitollinen olo maallisesta elämästä ja kiitollinen olo iankaikkisesta elämästä. Maailman paras äitini, taivaassa tavataan.

Jeesus sanoo: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”

2021-03-14T15:22:33+00:00maaliskuu 14th, 2021|Piispan saarnat|