ANTEEKSI

ANTEEKSI

Piispa Teemu Laajasalon saarna virkaanvihkimismessussa 12. marraskuuta 2017 Helsingin tuomiokirkossa

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
    Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
    Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
    ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.

Matt. 18: 15-22

Anteeksi

Tämä kirkko on rakas kirkko. Tuossa keskiristissä oli aikoinaan myyntipöytä, jossa opiskelijana ja apusuntiona olin myymässä postikortteja turisteille. Tässä saarnatuolissa olen vähän yli 20 vuotta sitten saarnannut ensimmäisen kerran vastavihittynä pappina. Ja tuossa vieressä, isojen portaiden puolessa välissä sijaitsevassa kappelissa järjestimme kymmenen vuoden aikana satoja nuorten messuja joka tiistai-ilta. Siellä kappelissa on muuten tasan 800 ikkunaruutua. Opin sen kun eräs nuori yhden nuorten messun saarnan jälkeen tuli kiittämään puheesta ja sanoi: ”Oli hieno puhe, tässä kappelissa on tasan 800 ikkunaruutua – laskin niitä koko saarnan ajan.”

Rakkaat kuulijat, tässä kirkkosalissa on muuten 1536 ikkunaruutua. Sovin suntion kanssa, että ne lasketaan etukäteen niin voitte keskittyä saarnaan.

Pienelle lapselle opetetaan kaksi tärkeää sanaa. Kiitos ja anteeksi. Usein ne opetetaan nousevalla nuotilla, koirakoulumaisesti: ”Mitä sanotaan?”, ”Mitä sanotaan?”. Lapsi, joka vastaanottaa lahjan syntymäpäivillä mykkänä, herättää nopeasti vieressä olevan isän tai äidin toistamaan: ”Mitä sanotaan?”, ”Mitä sanotaan?” – kysyminen loppuu vasta kun vanhempi kuulee lapsen suusta sanan ”kiitos”.

Vastaavasti lapsi, joka leikin keskellä saa veljensä tai sisarensa itkemään, kuulee nopeasti vanhemman äänen: ”Mitä sanotaan?”, ”Mitä sanotaan?” – ja tällä kerralla kysyminen  loppuu vasta kun vanhempi kuulee lapsen suusta sanan ”anteeksi”. Kun lapsi on pyytänyt ja saanut anteeksi, halataan ja kaikki alkaa alusta. Riitelevät lapset ohjataan kättelemään tai halaamaan, vaikka siltä ei tunnu ja sitten asia on sovittu. Taikasana on sanottu, on uusi alku. Tästä ihmeellisestä sanasta ”anteeksi” Raamattu meitä tänään opastaa.

Det finns två viktiga ord som vi lär barnen. Tack och förlåt. Dagens evangelium handlar om det senare. Det för oss så viktiga ordet: Förlåt.

Muistan yli kolmenkymmenenviiden vuoden takaa hetken, jossa alaluokan oppilaana yritin kirjoittaa vihkoon kaunista käsialaa. Harjoituksia oli tehty jo useampaan kertaan, mutta  teksti ei meinannut pysyä viivalla. Eräänä aamuna tulin kouluun ja muistin vasta tunnin alussa, että kotitehtäviksi oli annettu käsialaharjoituksia.

Minulla tehtävät oli tekemättä. Muun luokan siirtyessä eteenpäin, minun työkseni jäi luokan sivussa alkaa täyttää vihkoa. Kiireessä kirjoitettu pienen pojan teksti ei pysynyt riveillä ollenkaan. Mitä enemmän epäonnistumisia kumitti, sitä suttuisemman näköiseksi sivu tuli. Hetken kuluttua sivu oli täynnä kerrostumia, kynän jälkiä ja tummaa suttua, joka peitti vain puoliksi aiemmat yritykset. Sitten tuli kyynel silmään ja lopulta sekin tippui sotkemaan epäonnistunutta paperia.

Yhä edelleen näen yläviistosta kohti tulevan opettajan, joka katsoo tehtävänsä aluksi tekemättä jättänyttä ja korjausyrityksissä yhä uudelleen epäonnistunutta lasta – opettajan, joka tulee kovaa vauhtia pulpetin viereen, ottaa  päättäväisesti vihkosta kiinni ja sanoo: käännetäänpä uusi puhdas sivu, aloita uudelleen.

Sana anteeksi on opetettu meille lapsena kirkkaasti ja kerraten. ”Mitä sanotaan? Mitä sanotaan?” Aikuisina olemme tajunneet, että se sama sana onkin aika vaikea. Ainakaan minulle se ei ole helppo. Minulla on tämän asian kanssa kolme vaikeutta.

Ensiksi, on joskus todella vaikea antaa anteeksi. Antaa sydämensä pohjasta anteeksi. Unohtaa paha jonka on kokenut, haudata kauna ja alkaa ajatella vilpittömästi hyviä ajatuksia siitä, joka loukkasi.

Martti Luther opettaa 8. käskyn selityksessä: ”…että me ajattelemme ja puhumme lähimmäisestä pelkkää hyvää ja  selitämme kaiken parhain päin”. Hänestäkinkö, joka on minun maailmassani se kaikkein rasittavin?

Toiseksi, minun on usein vaikea pyytää anteeksi. Koirakoulu ei ole tehonnut. Helpompaa on varsinkin kiistatilanteissa rakentaa selitys, jossa itse on se erehtymätön oikeassaolija, ja kaikki vika on toisissa. Ei se ole vaikeaa vain sanoa että on ollut väärässä. On vaikeaa nähdä ja myöntää itselle, että oli väärässä.

Anteeksiantaminen on luopumista. Se, joka antaa anteeksi päästää sananmukaisesti irti ja luopuu vaatimuksestaan. Anteeksiantaminen loukkaa oikeudentajua. Vaikka tietää, että anteeksiantaminen olisi hyväksi ja toivottavaa, tuntuu väärältä antaa oman kärsimyksen jäädä sovittamatta.

Myös anteeksipyytäminen on irtipäästämistä: se on luopumista oikeassa olemisen taakasta. Se, joka pyytää anteeksi joutuu myöntämään virheensä, pienuutensa, osaamattomuutensa, harkitsemattomuutensa ja pahuutensa.

Anteeksi-sanasta avautuu siis vaikeuksia – ensinnäkin anteeksiantaminen on vaikeaa ja toiseksi anteeksipyytäminen on vaikeaa. Mutta anteeksi-sanaan liittyy vielä kolmas vaikeus. Sitä joudutte hetken odottamaan, siihen haluan palata saarnani lopulla.

Tämän päivän evankeliumissa on hämmentävänä piirteenä se, että Jeesus oikeastaan antaa meille kaksi eri ohjetta riitojen selvittelyyn.

Alussa Jeesus antaa ohjeet, jotka tuntuvat tutuilta ja järkeenkäyviltä työ- tai muissa yhteisöissä. Jeesuksen ensimmäisten ohjeiden mukaan virhetilanteissa ensin pitää puhutella virheen tekijää kahden kesken, mikäli korjaava palaute ei auta, on seuraava puhuttelu tehtävä parin todistajan kanssa, mikäli korjausliikettä ei vieläkään synny, on sitten tehtävä puhuttelut julkisesti ja mikäli nämä kolme keinoa eivät auta, on sitten viimeisenä vaihtoehtona perusteet katkaista välit virheen tekijän kanssa.

Mutta sitten evankeliumin lopussa Jeesus antaakin riitojen selvittelyyn täysin toisen ohjeen. Pietari kysyy, kuinka monta kertaa tarvitsee antaa anteeksi veljelle, joka häntä kohtaan rikkoo. Jeesus vastaa vanhan käännöksen mukaan 70 kertaa 7, eli ei aiemman mallin mukaisesti kolme kertaa vaan loputtoman monta kertaa.

I den här världen behöver vi ofta göra som i de första råden. Vi behöver ingripa då någon gör något som är fel, han eller hon behöver bli hörd och ges möjlighet att korrigera. Men någonstans måste väggen också komma emot.

(Tässä maailmassa meidän täytyy usein toimia ensimmäisten ohjeiden mukaisesti. Virheitä tekevän ihmisen toimiin pitää puuttua, häntä pitää kuulla, korjausmahdollisuuksia on annettava. Mutta jossain kohdassa pitää vastaan tulla myös seinä.)

Jeesuksen ensimmäiset ohjeet tuntuvat meille selviltä – siis otetaan asiat puheeksi, annetaan mahdollisuuksia ja sitten tarvittaessa annetaan potkut.

Tämän me tajuamme. Tämän oikeudenmukaisuuden janon ymmärrämme ja tunnistamme. Mutta eikö ole myös niin, että samalla tunnemme jotain aivan erityistä kun luemme Jeesuksen sanat Pietarille?

Jeesuksen sanoissa Pietarille avautuu Jumalan armon avaruus. Niissä avautuu Jumalan armon ulottuvuus, leveys, pituus, korkeus ja syvyys, niin kuin Paavali kirjoittaa kirjeessään efesolaisille:

”Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.” 

Tässä on samalla anteeksi-sanan kolmas vaikeus: Jumalan armon ulottuvuudet ovat kerta kaikkiaan mahdottomia ihmisen pienelle mielelle. Ne rikkovat sen, mitä pikkumainen järkevä ihmismieli pitää kohtuullisena.

Minulle, se anteeksi-sanan kolmas vaikeus on siinä, että jaksaa uskoa saaneensa anteeksi, olevansa armahdettu ja rakastettu syntinen juuri sellaisena kuin on eikä sellaisena mitä voisi olla.

Lapsien leikeissä anteeksipyynnön ja anteeksiannon jälkeen halataan tai kätellään, pyyhitään kyyneleet ja jatketaan leikkiä. Aikuisen kohdalla usein jää jäljelle itsesyytökset, masentunut mieli ja huonouden tunne.

Aavistelen, että jokainen meistä on joskus toivonut saavansa uuden mahdollisuuden. Mahdollisuuden aloittaa uudestaan, puhtaalta sivulta.

Tässä maailmassa aikuisten elämässä uusia sivuja harvoin löytyy. Silloinkin kun meille tämän maailman sivut kääntyvät puhtaiksi, näkyy edelliset sutut ja viivat läpi. Silloinkin kun ajattelemme aloittavamme alusta, edellisten sivujen yritykset, epäonnistumiset ja kyyneleet kuultavat läpi.

Kristinuskon ihmeellisimpiä ajatuksia on mahdollisuus aloittaa alusta.

Tässä salissa on tänään paljon meitä pappeja, joita on opettanut suuresti arvostettu teologi Tuomo Mannermaa, joka saatettiin odottamaan ylösnousemuksen aamua tässä kirkossa. Mannermaan kovin luetussa kirjassa Kaksi rakkautta hän tulkitsee Martti Lutherin ajatusmaailmaa.

Keskeinen on ajatus kahdesta rakkaudesta. Ihminen kykenee rakastamaan sitä, mikä on hyvää. Rakastamme maukasta ruokaa, tehokkaita kännyköitä, kimaltelevia hiekkarantoja – ja

mukavia lähimmäisiä.  Jumala rakastaa sitä, mikä on pahaa, syntistä, rujoa, rumaa, sitä mikä ei ole mitään, sitä mikä ei ansaitse rakkautta – ja hän rakastaa sitä ylenpalttisella rakkaudella ja on valmis antamaan ihmiselle kaiken hänen pahuutensa anteeksi vaikka kertoja tulisi enemmän kuin kappelissa on ikkunoita.

Syntistä ei rakasteta siksi että hän on kaunis – syntinen on kaunis, koska häntä rakastetaan, kuuluu Mannermaan ja Lutherin opettama lause.

Jumala on kärsivällinen ja armollinen opettaja, joka avaa puhtaan sivun yhä uudelleen.

Ajatelkaapa kuvaa Jeesuksesta ristillä. Hänen halunsa on siinäkin antaa anteeksi. Eikä siis pelkästään sovituksen kautta vaan juuri siinä hetkessä – koko ajan – Jeesushan rukoilee toisen puolesta – ”Isä anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä tekevät”.

En mänska som upplevt Guds nåd delar med sig av det goda till sin nästa. I ord och handling. Det finns många ställen i Bibeln som berättar om betydelsen av förlåtelse och att ge vår nästa en ny möjlighet.

(Jumalan armon kokema ihminen haluaa jakaa hyvää lähimmäiselleen. Sanoissa ja teoissa. Raamatussa on monta kohtaa, jossa kerrotaan anteeksiantamisen tärkeydestä ja uuden alun mahdollisuuden järjestämisestä lähimmäiselle.)

Raamattu opettaa meitä armeliaisuuteen.

Jeesuksen yhden vertauksen armoton palvelija saa huonon lopun juuri siksi, että itse sai anteeksi, mutta ei antanut anteeksi lähimmäiselleen. Toisessa vertauksessa viinitarhan työmiehistä viime hetkelläkin työhön mukaan tulleet saivat täyden palkan.

Raamatun alkulehdillä Joosef antaa kateellisille ja hänet orjaksi myyneille veljilleen anteeksi ja sanoo ”te tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi”. Hylkäyksen, vankilan ja kuolemanpelon kokenut Joosef rauhoitteli veljiään ja Raamatun mukaan ”puhui heille lempeästi”.

Joosefin reaktio on täysin yllättävä. Jeesuksen vertauksissa kuvattu toiminta on täysin epätodennäköistä. Mutta eikö armo olekin yllättymistä siitä, että saa kaiken jälkeen uuden mahdollisuuden, uuden alun.

Jumala vie kansaansa, tätäkin hiippakuntaa horjumatta maalia kohti, anteeksianto on tämänkin hiippakunnan ainoa tuki ja turva. Se on annettu seurakunnalle pitämään joukko yhtenä. Ihmiset riitelevät, ihmiset jakautuvat, ihmiset kantavat kaunaa, tässä olemme hyviä. Anteeksianto on annettu siksi, että pystyisimme silti menemään yhtenä joukkona eteenpäin.

Tänä vuonna juhlimme satavuotiasta Suomea ja toisaalta olemme saaneet viettää reformaation 500-vuotismerkkivuotta. Itse olen miettinyt useasti sitä, että heti satavuotiaan Suomen juhlien jälkeen alkaakin sisällissodan muistovuosi – siis iloisen  itsenäisyyden ohella olemme jo pian pakotettuja muistamaan erityisen synkkää vaihetta ja kansakunnan traumaa.

Reformaation kulttuurimerkityksestä puhutaan usein ja sitä edes ei voi oikeastaan liioitella. Voisiko kuitenkin kysyä, että olisiko lukutaidon ohella reformaation lahja satavuotiaalle Suomelle anteeksianto? Voisiko tässä ajassa, jossa vastakkainasettelu, väärinymmärrys ja pahantahtoisuus on vallalla muistaa erityisesti ehdottoman armon ja anteeksiannon merkitystä, uuden alun mahdollisuutta – ja voisiko se auttaa meitä siihen, että sadan vuoden takaisen vihan ja jakautumisen sijaan valitsisimme yhteyden ja ykseyden kansana ja kirkkona.

Evankeliumi on tarkoitettu jokaiselle henkilökohtaisesti. Sen tarkoitus ei ole olla etäistä teoriaa vaan käytännön elämää  muuttavaa. Siksi rohkenen lopettaa tämän saarnan kolmeen kysymykseen.

Kenelle sinä voisit tänään – vihdoin – antaa anteeksi?

Keneltä sinä voisit tämän messun jälkeen pyytää anteeksi?

Ja kun näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata niin haluan esittää viimeisen kysymyksen, joka johdattakoon myös tänään meidät ehtoollispöytään Jeesuksen luokse:

Mitä sinä voisit tänään uskoa vihdoin saaneesi anteeksi?

Siis: Mitä sinä voisit tänään uskoa vihdoin saaneesi anteeksi?

Aamen.

2018-11-28T11:44:21+00:00marraskuu 12th, 2017|Piispan saarnat|