Arvostus, arvot, arvokkain, armo

Arvostus, arvot, arvokkain, armo

Eero Huovinen (Helsingin piispa)
Saarna Roihuvuoren kirkossa 26.1.2002
Piispantarkastuksen päätösjumalanpalvelus ja kappalainen Kari Laaksosen virkaanasettaminen

”Arvostus, arvot, arvokkain, armo”
Rakkaat seurakuntalaiset, hyvät roihuvuorelaiset

Perjantai-iltana istuimme täällä kirkolla isolla joukolla keskustelemassa uskoa ja elämää koskevista asioista. Seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja Kauko Nyroos pohti, arvostetaanko kirkkoa tänään enemmän kuin aiemmin ja jos niin, miksi.

Monien gallup-kyselyjen ja aivan sormituntumankin nojalla voi hyvin ajatella, että kirkko on kansalaisten mielissä arvostetumpi kuin esimerkiksi 10 tai 20 vuotta sitten. Yhteiskunnan laitoksista poliisi, puolustusvoimat ja kirkko sijoittuvat kärkeen.

Yksi syy saatuun arvostukseen saattaa olla, että kirkko on halunnut osallistua keskusteluun arvoista, siis siitä, mikä yhteiselämässämme on oikein ja väärin. Arvostusta on saatu, koska on puhuttu arvoista.

Arvokeskustelu koskettaa kaikkia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Jokainen ihminen ymmärtää – ainakin periaatteessa – , että hyvän ja pahan välillä on ero. Me kristityt uskomme, että Jumala on kirjoittanut jokaisen ihmisen sydämeen tunnon siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää.

Ja kuitenkin me kaikki joudumme myöntämään, että käytännössä ei ole helppoa seurata omantunnon ääntä ja noudattaa sitä. Itsekkyys ja oma etu houkuttelevat meitä unohtamaan lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden ja sitä myöten myös Jumalan.

Yksi arvokeskustelun alue, johon kirkko on myös ruohonjuuritasolla pyrkinyt osallistumaan, koskee vastuuta syrjäytyneistä lähimmäisistä. Myös Roihuvuoren seurakunnassa on sekä diakonia- että nuorisotyössä mietitty, mitä voisimme yhdessä tehdä moniongelmaisten nuorten ja syrjäytyneiden aikuisten hyväksi. Yksi kiitoksen ansaitseva hanke on ollut ”Välitä vahvaksi” -projekti, toinen hyvin hoidettu Yhteisvastuukeräys. Välittämällä lapsista ja nuorista voimme ohjata heitä kestämään elämän kovaa koulua.

Arvokeskustelua käydään myös tämän pyhäpäivän raamatunkohdissa. Muistatteko, että Eeva Silvennoisen lukemassa raamatunkappaleessa puhuttiin siinäkin arvoista. ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.”

Jotkut vanhemmat seurakuntalaiset voivat muistaa vanhan katekismuksen sanat: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Minkä ihmeen vuoksi Kristuksen tunteminen on arvokkaampaa kuin mikään muu?

Joku saattaa ajatella, että uskonto on yksi hyvä asia monien muiden joukossa. On koulunkäyntiä ja on kirkossakäyntiä, on urheilua ja on uskontoa, on rahan tienaamista ja on rukousta. Eikö voitaisi ajatella, että Jumalan ja Kristuksen tunteminen on yksi arvokas asia muiden joukossa? Mutta miksi sen pitäisi olla kaikkein arvokkain?

Palataanpa vielä siihen, miten ihminen ymmärtää oikean ja väärän eron. Vaikka me kaikki periaatteessa myönnämme, että hyvää on tehtävä ja pahaa kartettava, tämän eron toteuttaminen on elämässä työlästä, joskus jopa ylivoimaista. Ihmisen luonteeseen kuuluu, että hän tekee myös sitä, minkä tietää vääräksi.

Jos olemme rehellisiä ja valmiit tutkistelemaan itseämme, joudumme usein, tekisi mieli sanoa joka päivä, myöntämään, ettemme ole toimineet niin kuin olisi pitänyt. Merkillistä on, että viha, katkeruus ja omahyväisyys kulkevat mukanamme kuin paita iholla. Eivät vain tekomme ole puutteellisia ja vääriä, vaan myös mielemme ja ajatuksemme värittyvät itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä.

Kristillisen uskon mukaan meiltä vaaditaan, ei vain lähimmäisen rakastamista, vaan myös Jumalan rakastamista. Uuteen Katekismukseen on ensimmäisen käskyn yhteyteen liitetty tunnettu rakkauden kaksoiskäsky. Se sanoo näin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27)

Tässä käskyssä on sanottu elämän parhaat arvot, Jumalan ja ihmisten rakastaminen. Mutta samalla tämä käsky paljastaa myös ihmisen heikkouden ja vääristyneisyyden. Käsky ikään kuin läpivalaisee meidän elämämme. Vaikka tiedämme, että Jumalaan on yli kaiken turvattava, me etsiydymme muiden jumalien luo, omatekoisten ja tekopyhien jumalien luo, vallan, rahan, itsekkyyden ja oman minän luo.

Itseensä pettyneelle ihmiselle Raamatun kehotus pitää Kristuksen tuntemista elämän arvokkaimpana asiana ei oikeastaan ole arvo muiden arvojen joukossa. Kristus ei ole arvo, vaan hän on armo. Kristuksen perimmäinen tehtävä ei ole opettaa meille oikeaa elämää. Kristus ei ole arvo-opettaja. Kristus ei ole käskijä eikä komentaja, ei ”uusi Mooses”, niin kuin vanhat kristityt sanoivat.

Kristus on ensi sijassa ja viime kädessä armontuoja, itse armo. Hän on kaikkein arvokkain sen vuoksi, että hän ja vain hän antaa meille armon ja anteeksiantamuksen. Kristus ei ole tullut tuomaan uusia taakkoja meidän elämäämme, vaan hän on tullut vapauttamaan meidät kuormista, kaikkein kamalimmistakin. Kristus on tärkein ja elämän Ykkönen sen vuoksi, että hän antaa toivon myös niille, jotka kompuroivat omien arvojensa kanssa. Kristus on armo arvottomille ja epäonnistuneille.

Tämän pyhän evankeliumissa Pietari ihmettelee, mitä hyötyä hänelle ja muille opetuslapsille on Kristuksen seuraamisesta. ”Pietari sanoi Jeesukselle: ‘Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?'”

Jeesuksen vastaus on kyllä ankara. Hän käskee luopumaan talosta, veljistä, sisarista, isästä, äidistä, lapsista, pelloista – siis kaikesta sellaisesta, mitä me ihmiset luonnostaan pidämme arvokkaana.

Mutta olisiko niin, etteivät Jeesuksen esimerkit maallisista arvoista olekaan evankeliumin tärkein viesti. Ei Jeesus ole tullut luettelemaan, mitä kaikkea meidän on jätettävä elämästämme pois. Hän vain sanoo, että näiden arvojen kanssa me epäonnistumme. Yksi sortuu talokauppoihin, toinen ajautuu eroon puolisostaan, kolmas katkeroituu vanhempiinsa, neljäs suree lapsiaan.

Yllättävää evankeliumissa on se, mitä Kristus sanoo kaikille, jotka panevat toivonsa häneen: Kristukseen luottava ”saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän”.

Ajattele siis tätä: Jos pidät Kristusta elämäsi arvokkaimpana asiana, jos siis haluat viime kädessä turvata häneen, sinun elämäsi ei mene hukkaan, on se sitten kuinka raskasta, surullista ja epäonnistunutta tahansa. Kristus antaa ”satakertaisesti”, siis ylivertaisesti enemmän armoaan. Vaikka omantuntosi ja sielusi kanssa tunnet olevasi kuin jonon viimeinen, Kristus nostaa armollaan sinut ensimmäiseksi.

Kristus kääntää meidän arvokeskustelumme ympäri. Arvot vaativat, mutta armo lahjoittaa. Juuri tässä on meidän toivomme, sinun toivosi ja minun toivoni.

  • * *

Kari hyvä, seurakunnan uutena kappalaisena saat päivän raamatunkohdista tehtävän. Yhtäältä sinun tehtäväsi on osallistua seurakuntasi ja alueesi arvokeskusteluun, seistä ihmisten rinnalla ja tukea heitä kamppailussa. Mutta toisaalta olet viime kädessä armon sanansaattaja, Kristuksen ja hänen rakkautensa todistaja. Kun turvaat Kristukseen, silloin hän siunaa sinua ja seurakuntalaisiasi.

Eero Huovinen

2019-06-13T12:47:01+00:00tammikuu 26th, 2002|Luokittelematon|