Piispa (emeritus) Eero Huovisen saarna Kallion kirkon 100-vuotisjuhlassa 2.9.2012 klo 10
Rakas kirkkoväki
Eilen tuli päivälleen sata vuotta siitä, kun tämä Kallion kirkko vihittiin käyttöönsä. Miksi kirkko aikanaan rakennettiin ja miksi juuri tälle mäelle?
Sata vuotta sitten elämä Helsingissä oli monien vastakkainasettelujen aikaa. Oli paljon hyvääkin, mutta kansa oli myös jakautunut. Kirkkokaan ei ollut varma, miten kulkea yhdessä ihmisten kanssa. Kirkon vihkineen piispa Råberghin mielestä elettiin ”levotonta ja rikkinäistä” aikaa.
Kieli jakoi Helsingin seurakuntaa. Hengellisen elämän valtavirta oli ruotsinkielisten hallussa, mutta suomenkielisten määrä kasvoi nopeasti. Kallioon ja sen lähialueille muutti paljon väkeä. Täällä sieluja hoiti kuitenkin vain yksi pappi eikä seurakunnalla ollut omia kokoontumistiloja. Vastuuta kantoivat kristilliset järjestöt, Diakonissalaitos, Evankeliumiyhdistys, Kaupunkilähetys, NMKY ja Pelastusarmeija.
Myös suhtautuminen Venäjän harjoittamaan painostuspolitiikkaan jakoi kansaa. Poliitikot olivat eri mieltä siitä, olisiko tinkimättä puolustettava maan perustuslaillisia oikeuksia vai toivottava, että varovaisuudella päästäisiin eteenpäin. Kirkon roolia yhdistävänä tekijänä vaikeutti, että se niin vahvasti edusti esivallalle kuuliaista myöntyväisyyslinjaa ja puolusti porvarillisia arvoja. Pystyikö kirkko kokoamaan kansaa vai leimautuiko se vain yhden suunnan kannattajaksi?
Kolmas vastakkainasettelu oli edessä, kun työväenliike alkoi organisoitua. Työväestön piirissä oli uskollisia kirkon jäseniä, varsinkin naisia, mutta työväenyhdistysten johdossa oltiin kriittisiä kirkkoa kohtaan. Hakaniemen torista muodostui työnväenliikkeen julkisen esiintymisen foorumi. Seurakunta joutui kysymään, käytetäänkö voimat kritiikin torjumiseen vai kyetäänkö ymmärtämään työväestön oikeutettuja vaatimuksia.
Entä miten kirkko suhtautui ihmisten toimeentulon ja sosiaalisen tasa-arvon kipeisiin kysymyksiin? Kansainvälistyvä yrityselämä antoi työtä ja leipää Kallion asukkaille, mutta hyvinvointi oli jakautunutta. Ammattityömies ansaitsi 12 kertaa vähemmän kuin ”koroillaaneläjä”. Asuinolot Kallion puutaloissa olivat alkeellisemmat kuin kantakaupungin kivitaloissa. Diakoniatyötä ei seurakunnassa ollut. Vasta 1920-luvulla Helsinkiin saatiin ensimmäiset diakonissat.
Sadan vuoden takainen pääkysymys kuului: miten kirkko voisi kulkea ihmisten rinnalla? Polttavimmin tämä haaste tuntui juuri Kalliossa. Uuden kirkon rakentaminen kuvasi uutta asennetta. Haluttiin katsoa tulevaisuuteen ja pystyttää kirkko työläiskaupunginosaan, kasvavalle alueelle, ihmisten keskelle. Kallion kirkko oli merkki siitä, että evankeliumi kuuluu kaikille.
Tänään kirkon peruskysymys on sama: pysymmekö yhdessä vai kuljemmeko erillään? Poliitikoille kansan eheydestä huolehtiminen on välttämätöntä, koska muuten ei ole oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Kristillinen usko lisää siihen, että jokainen ihminen on pyhä, sillä elämän lahja on Jumalan antama.
Ihmisen arvo Jumalan silmissä on vielä luomisen lahjaakin suurempi. Jokainen ihminen on Kristuksen lunastama ja vapauttama. Tämä on kristillisen ihmiskäsityksen syvin perusta ja yksi eurooppalaisen kulttuurimme kulmakivistä. Tältä pohjalta kirkko haluaa kantaa vastuuta erityisesti niistä, joista ei muuten välitetä, kaikkein heikoimmista ja elämässään haaksirikkoutuneista. Jokainen ihminen on yhtä arvokas, sillä kaikki ovat Jumalan luomia ja lunastamia.
Sörnäisten suomalaisen seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana toimi evankelinen pappi Julius Engström, joka tunnettiin vahvana evankeliumin julistajana. Hän puolusti oppia koko maailman autuudesta. Sen mukaan koko maailma on Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen nojalla autuas. Tähän luottamukseen hän halusi Kallion alueella kaikkia seurakuntalaisiaan kutsua.
Jos me kirkkona haluamme seistä kaikkien ihmisten rinnalla, meidän on mentävä kaikkien luo ja seistävä kaikkien rinnalla. Tähän meitä ei velvoita vain sosiaalinen tasa-arvo eikä poliittinen tasapuolisuus. Tälle tielle meidät johdattavat Jumala ja Kristus. Kun elämme ihmisten kanssa, me elämme Jumalan luomien ja lunastamien ihmisten kanssa.
Äsken meille luettiin Vanhan testamentin kertomus Noomista ja Ruutista, anopista ja miniästä.
Anoppi, Noomi, oli menettänyt miehensä ja molemmat poikansa. Miniät, Orpa ja Ruut, olivat menettäneet puolisonsa. Jäljellä oli vain surullisia naisia. Jännitteitä lisäsi, että anoppi oli oikeauskoinen juutalainen, miniät tulivat pakanakansoista. Oikeaoppinen anoppi halusi kuitenkin miniöilleen pelkkää hyvää ja kehotti heitä palaamaan oman kansansa ja omien jumaliensa luokse. Näinhän järkikin sanoisi: mene sinne, minne kuulut. Sinulla on erilainen tausta ja erilaiset perinteet.
Mutta Ruut oli sitkeä ja halusi pysyä yhdessä: ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään.”
Ruutin vakaa tahto puhuttelee erityisesti sen vuoksi, että hän kuului juutalaisten mielestä pakanalliseen heimoon. Mikä veti hänet yhteen Noomin kanssa? Kertomus ei anna suoraa vastausta. Ihmiselämän käännekohdat ovatkin usein arvoituksellisia.
Vaikka järki sanoi muuta, jokin houkutteli Ruutin liikkeelle. Hänen sanojensa jatko on niukka, mutta ilmaisee paljon: ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ruut oivalsi sen, että Jumalan hyvyys ulottuu kansallisten ja uskonnollisten rajojen yli. Juuri siksi hän jatkaa: ”Sinun Jumalasi on minun Jumalani.”
Ruut ei lähtenyt matkaan vain sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tai inhimillisen yhteistyöhalun vuoksi. Hänelle yhdessä kulkeminen koski elämän perustaa ja totuutta. Kuka on antanut kansoille sen arvon, joka niillä on? Keneen voimme viime kädessä turvata? Ruutin löytämä vastaus ei sallinut vetäytyä eikä jäädä paikalleen. ”Sinun Jumalasi on minun Jumalani.”
Kun tänään Kalliossa muistamme kiitollisina sadan vuoden takaisia kirkonrakentajia, me teemme sen Ruutin hengessä. Katsomme toisiamme ja katsomme kaikkia ihmisiä ja haluamme sanoa yhdessä: ”Sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Jumalan armo kuuluu kaikille, aivan jokaiselle. Tähän uskoon sisältyy suuri siunaus. Sen varassa voi sanoa myös Ruutin sanojen lopun: ”Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla.” Jumalan turvissa jaksamme elämämme loppuun asti.