HÄN MENI MIEHEN LUO

HÄN MENI MIEHEN LUO

Piispa Teemu Laajasalon saarna Porvoon suomalaisen seurakunnan piispantarkastuksen messussa 15.9.2019 Porvoon tuomiokirkossa

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”

    Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”

    Jeesus vastasi hänelle näin:

    ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

    Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”

    Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Luuk. 10: 25-37

 

Rakkaat Porvoon suomalaisen seurakunnan ihmiset,

tämä on meille kovin tuttu evankeliumi, kertomus laupiaasta samarialaisesta. Tämä on kertomus, jonka olemme kuulleet kerhoissa ja kouluissa, opetuksissa ja lukemattomissa saarnoissa.

Evankeliumin väkevä kertomus lähimmäisen rakkaudesta, sen yksityiskohdista ja teoista on niin tuttu, että usein meiltä unohtuu koko evankeliumin alku – siis se kysymys, mihin Jeesus tällä kertomuksella vastaa.

Lainopettajan kysymyshän kuuluu: ”Mitä pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän”. Tämä on se kysymys, johon haetaan vastausta.

Kysymisen jälkeen selviää vastaus: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Rakkauden kaksoiskäsky: siinä käsketään rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä.

***

Itse asiassa vasta lainopettajan jatkokysymys koskee käsitteenmäärittelyä – siis sitä, ketä tarkoitetaan tällä vastauksen toisen osalla – lähimmäisellä, jota tulee rakastaa.

Tässä on sen tähden tärkeä pysähtyä, että muistamme kokonaisuuden:

Lainopettajalle, siis kysyjälle, ensimmäinen osa on selvä. Siitä hänen ei tarvitse kysyä jatkokysymyksiä. Jumalan rakastaminen koko sydämestä on hänelle kirkas tehtävä.

Kristityn ensimmäinen tehtävä on katsoa aina Jumalaan. Siis rakastaa häntä yli kaiken.

Vanhastaan on sanottu, että ihminen voi palvella Jumalaa vain palvelemalla toista ihmistä. Jumala, joka on luonut ihmisen ja antanut hänelle lahjoja, voi itse tulla lahjan vastaanottajaksi siten, että annetaan vastalahjoja sille, jota tuo Jumala niin paljon rakastaa – eli toiselle ihmiselle.

Kertomuksessa on yksi olennainen sanapari: ”Hän meni miehen luo”. Jokainen kertomuksen kolmesta henkilöstä, pappi, leeviläinen ja samarialainen näkivät miehen, mutta ainoastaan samarialainen ”meni miehen luo”. Ihmisiä voidaan katsoa, ihmisten kohdalla voidaan jopa pysähtyä ja nähdä heidät, mutta vaatii jotain erityistä itsensä altistamista mennä toisen luokse.

***

Me olemme nyt muutaman päivän ajan saaneet tutustua Porvoon suomalaiseen seurakuntaan hyvin monin eri tavoin. Olemme kiertäneet, olemme tavanneet yhteisöjä, viranomaisia, yrityksiä, yksittäisiä ihmisiä. Ja jotenkin minulla on tässä suhteessa hyvin levollinen mieli. Tuntuu siltä, että Porvoon suomalaisen seurakunnan rakenteessa on halu mennä luokse. Ei pelkästään kutsua, ei pelkästään kertoa, ei pelkästään pysähtyä, ei pelkästään olla olemassa, vaan mennä ihmisen luokse.

Tämä luokse meneminen on näkynyt niissä kymmenissä tapaamisissa, joissa yhdessä alueen toimijoiden kanssa on mietitty, mikä olisi se tapa, jolla tämän alueen ihmisiä osattaisiin yhdessä palvella. Se on näkynyt niissä yksittäisissä vierailuissa, erilaisissa tilaisuuksissa, missä on ollut ihmisiä, jotka eivät ole tänään täällä kirkossa. Jotka eivät ole ehkä kuulleet piispantarkastuksesta, jotka eivät ole kuulleet siitä, että täällä on vähän aikaa sitten valittu uusi kirkkoherra tai luottamushenkilöt. He kuitenkin ovat tällä alueella ja Porvoon suomalaisessa seurakunnassa on halu mennä heidän luokseen.

Kristitty ei mene toisen luo vain julistaakseen, käännyttääkseen tai opettamaan, ei pelkästään kertoakseen omaa sanomaansa. Kristitty menee toisen luo kohtaamaan, näkemään, kuulemaan ja auttamaan pyyteettömästi, olemaan vastikkeettomasti, elämään toisen kanssa, koska Kristus on itse elänyt meidän kanssamme ja meitä tähän seuraamiseensa kehottanut. Kristitty menee toisen luo, koska tämä on hänen lähimmäisensä ja niin kuuluu tehdä.

***

Hyvät ystävät, edellisen kerran Porvoon suomalaisessa seurakunnassa on ollut piispantarkastus lokakuussa vuonna 2003, 16 vuotta sitten. Piispantarkastuksen lausunnoissa on otettu kantaa kohteliaasti yleisiin kysymyksiin ja kehuttu sekä työntekijöitä ja luottamushenkilöitä. Ja vastaavasti siinä lausunnossa on hyvin yksityiskohtaisia ehdotuksia, jotka ovat koskeneet seurakunnan hallinnon rakennetta, esimiessuhteita.

Silloinen piispa Eero Huovinen on loppupuheessaan nostanut kuitenkin yhden erityisen kysymyksen – kysymyksen siitä, kuinka ihmiset otetaan vastaan seurakunnassa.

Emerituspiispa kirjoittaa: ”Porvoo on kasvava kaupunki ja myös kasvava seurakunta. On tärkeää miettiä, miten uudet porvoolaiset otetaan vastaan. Vieras tuntee olonsa tervetulleeksi, kun hänet otetaan vastaan lämmöllä ja rakkaudella.”

Eikö ole ihmeellistä ajatella, että 16 vuotta sitten sanottu havainto on oikeastaan sama kuin juuri tänään. Kuinka me osaisimme, jaksaisimme ja voisimme pysähtyä, kutsua ja ottaa ihmisiä vastaan lämmöllä ja rakkaudella.

Ja onko niin, että itse asiassa päivän evankeliumin lainopettajankin selitystarve liittyy juuri tähän samaan? Sen kysymiseen, miten tämä lähimmäisen näkeminen, pysähtyminen ja rakastaminen voi toteutua. Kuinka kauas pitää mennä? Minkälaisia ihmisiä pitää kohdata? Ja millä tavalla tämä kohtaaminen tapahtuu?

Ja onko rakkaat kuulijat myös niin, että se, mikä erottaa hyvän ja huonon seurakuntatyön on se, toteutuuko siinä evankeliumin pieni yksityiskohta ja sävy – eikö se näy siinä, jaksetaanko seurakunnan työssä mennä ihmisen luo vai ei?

***

Kristinusko ei koskaan ole sisäpiirien uskoa. Meidän on oltava kiinnostuneita niistä, jotka eivät ole kiinnostuneita meistä. Ja meidän on kerrottava ilosanomaa Kristuksesta, iankaikkisen elämän toivosta ja elettävä toinen toistamme kantaen kaikille, myös niille, joiden luokse meneminen on vaikeaa, pelottavaa ja hidasta.

Täällä Porvoon tuomiokirkon seinien sisällä ja tässä paikassa on helppo katsoa historiaan. Voi sanoa, että kaikkien vuosisatojen kerrostumat ja vaiheet näkyvät täällä. Mutta eikö tänään – juuri tänään – ole syytä katsoa eteenpäin. Kirkko on kirkko vain, kun se puhuu siitä, mikä ei vielä näy. Siis ei pelkästään tämänpuoleisesta vaan tuonpuoleisesta, ei pelkästään menneestä, vaan nimenomaan tulevasta – tuonpuoleisesta. Silloin kirkko myös erottuu kaikesta muusta hyvästä tässä maailmassa.

On hyvä muistaa, että itse asiassa kaunis kertomus lähimmäisen rakastamisesta, siis tuosta laupiaasta samarialaisesta, on hyvin vaativa, lakihenkinen. Kun kuuntelemme tätä, mietimme aluksi, että onpa ihanaa ja kaunista puhetta. Mutta nopeasti ymmärrämme kysyä, millä tavalla tämä näkyy minun omassa käytöksessäni? Minkälaisia kohtaloita tuossa tämän seinien ulkopuolella on, joiden äärellä minun pitäisi laupiaana samarialaisena paitsi nähdä ja pysähtyä, myös mennä luokse? Me kyllä ymmärrämme kertomuksesta, kuka on hyvä ja kuka paha, kuka toimii oikein ja kuka väärin ja kun pysähdymme, huomaamme, että ymmärryksestä on pitkä matka ymmärryksen ylittävään tekemiseen.

Kun kävelemme tuohon maailmaan, Porvoon kaduille ja kulmille, kyllä me tiedämme, kuinka hirvittävän vaikeaa on nimenomaan olla kävelemättä kärsivän ohi. Kuinka hirvittävän vaikeaa on altistaa itsensä sille, että paitsi näkee, myös menee luokse ja menee sinne, minne on vaikeaa mennä.

Juuri siksi on helpottavaa muistaa, että lainopettajan alkuperäisen kysymyksen ensimmäinen osa, se Jumalan rakastaminen, on myös lupaus siitä, että ihmisen rakkaus on aina vajavaista ja keskeneräistä. Parhaimman ja moraalisimmankin ihmisen rakkaus on aina vajavaista ja keskeneräistä. Jumalan rakastaminen on myös sitä, että Jumala saa olla iso. Ja sitä, että ihmisellä on lupa olla pieni. Kristityn tehtävä on matkia Kristusta, mutta ennen kaikkea luottaa siihen, että Kristus itse kantaa myös huonot matkijat taivaan riemuun.  Aamen.

2019-09-18T12:19:02+00:00syyskuu 15th, 2019|Piispan saarnat|