Piispa Teemu Laajasalon saarna Pukkilan seurakunnan piispantarkastusmessussa 17.11.2019 Pukkilan kirkossa

 

Jeesus puhui tämän vertauksen:


”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’ Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” Matt. 25: 1-13

 

Hyvä seurakunta, rakkaat pukkilalaiset,

edellisestä piispantarkastuksesta on jo kulunut 15 vuotta. Piispa Eero Huovinen totesi vuonna 2004, että ”Pukkilan seurakunta on kuin helmi hiippakunnan seurakuntien joukossa”. Ja piispa Samuel Lehtonen arvioi vuonna 1987, että ”Elämä täällä Pukkilassa on monella tavalla onnellista. (…) Täällä asuvien ihmisten keskellä ei ole ehkä sellaista painetta ja levottomuutta, joka näyttää tuovan niin monen suomalaisen elämään ahdistusta.”

En tiedä, pitäisikö minun jo kirjoittaa lausuntopöytäkirjaan, että Pukkila on uusi Jerusalem vai millä voisin tässä väkevien sanojen jatkumossa pärjätä?

Mutta, aavistelen kyllä millä rakkaudella piispat Huovinen ja Lehtonen on aikoinaan Pukkilassa otettu vastaan. Sitä samaa rakkautta nimittäin olen itse kokenut ja koko meidän seurueemme on kokenut viime päivien meitä kohtaan osoittamassanne ystävällisyydessä, kohteliaisuudessa, avoimuudessa ja sitoutuneisuudessa.

Teillä on kaunis kunta, hieno seurakunta, erinomaisen sitoutuneet työntekijät, luottamushenkilöt ja monella tavalla vieraanvarainen väki täällä.

Ja täytyy sanoa, että olen parina päivänä Pukkilassa saanut syödä niin hyvää itse leivottua pullaa aamun aluksi, lohikeittoa lounaaksi ja loistavaa makkaraa hirvimiesten kanssa illan päätteeksi, että minun on helppo uskoa, että piispa Lehtosen sanat monella tavalla onnellisesta elämästä Pukkilassa pitävät yhä paikkansa.

***

Tällaisten upeiden seurakuntavierailuiden lisäksi kirkon työntekijän elämässä ammatin ihmeellisimmät ja ytimeen osuvimmat kysymykset paljastuvat erikoistilanteissa.  Koskaan uskon kysymykset eivät ole yhtä kohti käyviä kuin silloin kun pappi käy vankilassa tai mielisairaalassa tai toisaalta kun käy päiväkodissa pikkulapsen luona, saattohoitokodissa vanhuksen luona tai perheen keskellä, joka on kokenut suurimman ilon tai suurimman surun.

Jaan luvalla kanssanne muiston yhdestä ihmeellisestä kokemuksesta jo lähes kahden vuosikymmenen takaa – kokemuksesta, joka ei toteutunutkaan muualla vaan nimenomaisesti kirkkosalissa.

Sain nuorena pappina soiton, jossa pyydettiin, että pappi voisi tulla esittelemään kirkkoa. Lisäksi sanottiin etukäteen, että kyseessä on ihminen, jolla on vamma. Muistan kuinka mielessäni oletin, että joku tulee tutustumaan kirkkoon pyörätuolin tai kyynärsauvojen kanssa. Kun esittelyhetki koittaa, kirkkoon saapuu kaksi ihmistä. Esittelyä kaipaava henkilö on kuurosokea. Hän ei siis näe eikä kuule.

Oli erikoista pohtia, miten esitellään kirkkoa ihmiselle, joka ei näe eikä kuule. Miten se tapahtuu? Ei voi näyttää korkeaa kattoa, kuviomaalauksia, alttaritaulua, krusifiksia tai pitkää käytävää – ei voi soittaa urkuja.

Tulkkaus tapahtuu monella eri tavalla, lähinnä viittomalla käteen. Muistan aloittaneeni sanomalla, että ”täällä on korkea katto” ja muistan, kuinka tulkki katsoi lyhyen viittoman jälkeen silmiin ja sanoi: ”no, mitäs muuta täällä on, anna tulla nyt vaan, hän itse tahtoi tulla tänne”. Sitten lähdimme kiertämään kirkkoa ja esittely oli oikeastaan sisällöltään hyvin samanlainen kuin kaikki muutkin kirkon esittelyt, mutta kestoltaan moninkertaisesti pidempi ja hitaampi.

Kierroksen lopuksi – ehkä vähän jännittyneenä ja epävarmana kysyin, olinko lainkaan osannut palvella henkilöä? Ja kysyin myös tulkilta varomattomuuttani ja kokemattomuuttani vahingossa epäkohteliaan kysymyksen: ”Miten henkilö jaksoi kiertää niin hitaalla ja osin vaikeallakin tavalla kirkkoa?” Tulkki vastasi: ”Hän on kärsivällinen”. Ihminen, joka ei voi nähdä kirkon katon korkeutta tai kuulla urkujen ylistystä joutuu Jumalan huoneeseen tullessaan välttämättä olemaan kärsivällinen.

***

Hyvät ystävät, minä ajattelen, että itse asiassa nämä kolme sanaa auttavat ymmärtämään tämän päivän vaikeaa ja vaativaa evankeliumia. Hän on kärsivällinen.

Tänään on vanhan nimityksen mukaisesti kirkkovuoden lähinnä viimeisin sunnuntai, valvomisen sunnuntai, joka ohjaa katseemme paitsi kirkkovuoden loppuun myös lopun aikoihin.

Matteuksen evankeliumissa on monta Jeesuksen vertausta peräkkäin, joissa kaikissa on samoja piirteitä – voisi jopa ajatella, että Jeesus haluaa kertoa samaa opetusta muutamasta eri suunnasta, jotta mahdollisimman moni ymmärtäisi. Siksi kertomukset  palvelijoiden eri tavoin käyttämistä talenteista, tuomiosunnuntain jako vuohiin ja lampaisiin sekä valvomisen sunnuntain viisaat ja tyhmät morsiusneidot kaikki kertovat ihmisestä takaisin tulevan Kristuksen edessä.

Nämä ovat olleet aika lailla viimeisiä Jeesuksen opetuksia ja sanojakin. Pääsiäisen tapahtumat ovat aivan lähellä. Elämän ja kuoleman kysymykset ovat nyt ajankohtaisimmillaan.

Jeesus lupasi tulla nopeasti takaisin ja alkuseurakunnan ihmiset olivat hämmästyneitä, pettyneitä, epäuskoisia ja ihmeissään kun Jeesusta ei kuulunut. Nämä tunteet näkyvät paitsi päivän evankeliumissa myös epistolassa, siis Toisen Pietarinkirjeen sanoissa.

Uskon salaisuuksien edessä meidän on suostuttava pieneksi sekä hitaasti ja kärsivällisesti eteneväksi, vaikka mielellämme toimisimme juuri päinvastoin. Kuinka paljon onkaan maailmaan mahtunut erilaisia ennustuksia siitä, koska Jeesus tulee takaisin? Kuinka paljon onkaan esitetty varmoja arvauksia, aavistuksia tai analyyseja siitä, koska maailmanloppu tulee jo aivan lähivuosina tai –vuosikymmeninä? Kuinka paljon onkaan keskusteltu siitä, mitä ihminen voi ylipäätään tietää tai mitkä ovat tietämisen ehdot, perustelut ja todennäköisyydet? Kuinka paljon onkaan käyty yksityistä ja yleistä taistelua siitä, onko Jumalan tunteminen riittävää ja millä sitä omaa tuntemusta voisi vertailla naapurin tuntemuksiin?

Tyhmien ja viisaiden morsiusneitojen kertomus muistuttaa meitä ensinnäkin siitä, että meidän on syytä pohtia, olla valveilla ja kysyä tulevaisuuttamme taivaassa.

Toisaalta kertomus muistuttaa meitä siitä, että Jumalan edessä me olemme vastuullisia jokainen ja erikseen. Emme voi mennä toisen ihmisen selän taakse.

Samalla kertomus opettaa siitä, kuinka vähäiset ovat erot kahden ryhmän välillä. Kaikki tiesivät, että sulhanen tulee, kaikki odottivat häntä, kaikki nukkuivat ja kaikilla oli jonkin verran öljyä.

Kertomuksessa olennaista oli se, että yleisestä varautumisesta ja ymmärryksestä huolimatta vain osa oli valmistautumisen lisäksi myös kärsivällisiä. Yhtäältä valmiudessa, mutta ennen kaikkea kärsivällinen odotuksessaan. Jokainen ihminen on Jumalan tahdon täydellisen tietämisen suhteen sekä kuuro että sokea, joten ei voi olla kuin kärsivällinen.

***

Meidän pitää siis olla hengellisesti valveilla ja muistaa omaa tehtäväämme. Meidän tehtävämme on olla kärsivällisiä uskossamme, toivossamme, valvomisessamme ja luottamuksessamme.

Hyvät ystävät, nämä ovat hienoja ohjeita. Mutta samalla me nopeasti ymmärrämme, että emmehän me ole tuollaisia. Emme me meinaa luottaa, uskoa, toivoa tai valvoa. Me meinaamme epäillä ja vaipua epätoivoon ja nukahtaa. Emmekä me ainakaan ole kärsivällisiä. Jos olemme toivorikkaita tai luottavaisia, vaadimme odotukselle nopeaa loppua ja haluamme päästä eteenpäin. Siksi on hyvä muistaa, että Kristus on kärsivällinen ja odottaa.

Siksi on hyvä muistaa, että tämäkin evankeliumi on evankeliumi. Lupaus siitä, että Kristus itse jokaiselle Häntä kaipaavalle lahjoittaa kärsivällisyyden – siis kärsivällisyyden, joka ei nouse ihmisestä ja hänen omasta voimastaan vaan Jumalan lahjoittamasta kärsivällisyydestä.

***

Siksi Jumalan lahjana antama kärsivällisyys onkin lupaus taivaan toivosta myös tähän päivään, ei pelkästään tulevaan. Siksi Kristuksen sovitustyön kautta saatu lahja ei ole riippuvaista meidän ponnisteluistamme – ei siitä pelkäämmekö nukahtamista tai siitä, toivommeko jo nukahtamista – ei siitä, pysymmekö hereillä tai siitä, säpsähtelemmekö ja torkumme.

Kristuksen kärsimyksen vuoksi meillä on lupaus kärsivällisesti uskoa, että tämä maailma ei ole kaikki, mitä on. Lupaus kärsivällisesti uskoa, että meidän ei tarvitse tukehtua tämän maailman mitättömyyteen. Lupaus kärsivällisesti uskoa, että tämän maailman lopun ajat eivät ole kristitylle koskaan lopun aikoja vaan uuden alun aikoja.

Aamen.