Piispa Teemu Laajasalon saarna ja tuomaspappi Kati Pirttimaan tehtävään siunaaminen ensimmäisenä adventtina 29.11.2020 Tuomasmessussa Mikael Agricolan kirkossa Helsingissä

 

Luuk. 19:28-40

Tämän sanottuaan Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.»

Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: »Miksi te viette varsan?» He vastasivat: »Herra tarvitsee sitä.» He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.

Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet.

He huusivat:

– Siunattu hän, kuningas,

joka tulee Herran nimessä!

Taivaassa rauha,

kunnia korkeuksissa!

Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!»

Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»

 

Hyvät ystävät, rakkaat kristityt,

oikein iloista ensimmäistä adventtia jokaiselle tätä striimiä katsovalle. Onpa ihanaa, että saamme olla yhdessä tuomasväen kanssa vastaanottamassa uutta kirkkovuotta. Tämä on paras paikka sitä aloittaa.

Tänä adventtina voimme iloisesti sanoa, että odotus on vihdoin loppu. Nimittäin Tuomasmessu on saanut uuden toiminnanjohtajan, uuden tuomaspapin, Kati Pirttimaan. Jeesusta me joudumme vielä hetken odottamaan, mutta hyvät ystävät, Kati on saapunut tänne.

Hyvä Kati, olet monella tavalla tilaustaideteos tuomaspapiksi Tuomasmessulle. Sinä olet kanttori, musiikin ammattilainen, ja niin kuin me olemme tänään kuulleet, tässä messussa musiikki on eri muodoissaan keskiössä. On hienoa, että juuri tätä messua on taustalla johtamassa ihminen, jolla on erityinen taju musiikista.

Hyvä Kati, musiikin lisäksi olet pappina nimenomaisesti liturgian ja jumalanpalveluselämän rakastaja. Olet kiinnostunut erityisesti messusta – sen historiasta ja sen kehityksestä. Tätä Tuomasmessua on joskus sanottu kirkon jumalanpalveluselämän laboratorioksi. Siksi on hienoa, että tätä messuyhteisöä johtaa ihminen, jolla on innostus ja taju sekä historiasta että tulevasta.

Hyvä Kati, sinun tehtäväsi on saada messu tulevinakin vuosina kukoistamaan. Tehtäväsi on saada tämä kirkko täpötäyteen. Kuten huomaat, olemme tehneet tämän standardin nyt helpoksi, eli kun aloitat, niin tämän osalta on vain matka ylöspäin.

Haluan tässä yhteydessä vielä myös sanoa julkisesti sen, minkä olen sanonut yksityisesti monta kertaa: Pirjo Kantala, väistyvä tuomaspappi ja toiminnanjohtaja, olet tehnyt upeaa työtä ja tuomashenkisesti potkinut kynnyksiä alaspäin ja kutsunut tänne väkeä omalla erityisellä tavallasi: nöyrästi ja rohkeasti. Kiitos siitä.

***

Ystävät, adventtihan on kirkkovuoden alku. Samanaikaisesti raamatunpaikka, jonka me juuri kuulimme, kertoo kuitenkin Jeesuksen elämän lopusta. On ihmeellinen ajatus, että kirkkovuosi alkaa lopulla eikä alulla. Ehkä siinä on se suuri salaisuus, että meidän odottamisemme on loppujen lopuksi Jeesuksen kuolemaan valmistautumista eikä Hänen syntymänsä odottamista. Jeesuksen elämän ydin on viimeisissä hetkissä eikä ensimmäisissä. Jeesuksen kuolema tekee mahdolliseksi ihmisen ylösnousemusruumiin syntymän.

Tänään saarnaan teille, hyvät ystävät, äsken luetun evankeliumin aivan viimeisistä sanoista. Virallisen käännöksen mukaan Jeesuksen sanat kuuluvat näin: ”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Tai tuossa äsken kuullussa uusimmassa käännöksessä: ”Kun he vaikenevat, kivet alkavat huutaa”. Puhutaan siis huutavista kivistä, vaiti olemisesta ja sanasta he. Siis huutavat kivet, vaiti oleminen, sana he.

***

Aloitetaan huutavista kivistä. Tämä kirkko on maamerkki. Jos ihmisiä pyydettäisiin piirtämään kuva vanhan Eiran tai Punavuoren tai Sepänpuiston ympäristöstä, niin luulen, että yhdeksän kymmenestä piirtäisi paperin johonkin kulmaan tämän talon. Siis täysin riippumatta uskosta tai omasta hurskaudesta. Tämä kirkko on siinä määrin maamerkki, että tuohon torniin on aikoinaan oikein tähdätty ja se on sodan aikana laskettu alas. Tämä on maamerkki sinällään, että täällä Punavuoren ja Eiran raja on jollain lailla nähtävillä.

On ihmeellistä, miten kiinnostuneita ihmiset ovat tästä kirkosta. Ihmiset haluavat sekä kuulla tarinoita että kertoa tarinoita tästä kirkosta – sen tornista, sen kryptasta ja kryptan kellarikäytävistä. Ihmiset haluavat kertoa, missä he ovat käyneet ja käydä siellä, missä eivät vielä ole käyneet. Ihmiset ikään kuin haluavat kertomuksillaan ja kuulemisella saada enemmän irti tästä talosta. He haluavat kertoa, että minut on vihitty täällä tai minun lapsenlapseni on kastettu täällä tai tuolla minut konfirmoitiin.

Ajattelen, että ihmisten kiinnostus tätä kirkkoa kohtaan kertoo siitä, että heillä on joku erityinen ymmärrys siitä, että rukous on tarttunut näihin seiniin. Siis ajatus siitä, että näistä kivistä, näistä tiilistä, täytyy saada jotain erityistä irti. Agricolan kirkon kivet huutavat.

On merkityksellistä, että Tuomasmessun kotipaikka on juuri tämä kirkko. Täältä se on lähtenyt, täällä on messun koti. Totta kai sitä vietetään muualla, mutta jollain tavalla tämä kirkko tuntuu Tuomasmessun kotipaikalta. Luulen, että tänäänkin striimin katsojissa on monia, jotka katselevat, että tuossa on se paikka, missä yleensä käyn ehtoollisella tai tuossa on se kohta, jossa puolestani rukoiltiin silloin, kun minulla oli todella vaikeaa tai enpä ollut koskaan aikaisemmin saanut öljyllä voitelua, mutta tuossa se tapahtui.

Hyvät ystävät, huutavat kivet, kirkon kivet, ovat muistutus siitä, että kirkko ei ole maamerkki, vaan se on myös taivaan merkki. Rukous on tarttunut seiniin. Nämä kivet kertovat Jumalasta silloinkin, kun ihmisen sanat eivät riitä. Nämä kivet julistavat ja saarnaavat meille hyvästä Jumalasta, joka lohduttaa, haluaa tuoda turvaa ja vielä kerran taluttaa meidät taivaaseen. Tämä on siis evankeliumi huutavista kivistä.

***

Toisaalta tämä on evankeliumi vaiti olemisen välttämisestä. Pyhän evankeliumissahan fariseukset yrittävät hiljentää iloa. He yrittävät hiljentää opetuslasten ylistystä. Me voimme saada kiinni siitä, että kyllä meitäkin yritetään hiljentää. Meitäkin yritetään mykistää ja saada hiljaiseksi. Tämän maailman ruhtinas yrittää saada kristityn ilon vaikenemaan. Sen vuoksi tuomaspapin yksi keskeisin kysymys on, miten tässä ajassa tämän maailman ihmisille osaisi kertoa hyvästä Jumalasta.

Evankeliumia on nimittäin vaikea kuulla. Luulen, että on helppoa kuulla lakia ja varsinkin kauniisti paketoitua lakia, joka kertoo siitä, millainen ihmisen pitäisi olla, mutta evankeliumia on hyvin vaikea kuulla.

Kun meitä käsketään julistamaan, kun meitä käsketään olemaan olematta vaiti – siis varomaan mykkyyttä – meitä kutsutaan erityisesti puhumaan sellaista evankeliumia, jota on vaikeaa kuulla. Kyllä me tiedämme, minkälainen on hyvä ihminen. Kun meitä käsketään julistamaan ilosanomaa ja varomaan mykkyyttä, meidän tehtävämme ei ole puhua hyvästä ihmisestä, vaan meidän tehtävämme on puhua siitä armahduksesta, joka kuuluu myös kaikille pahoille ja jonka kuuleminen siksi tuntuu vaikealta. Meidän tehtävämme on potkia kynnystä entistä alaspäin.

Olisiko se niin, että mykkyyden varominen olisi sen varomista, että me emme pelkästään kertoisi ihmisille hyviä ohjeita. Vaan kertoisimme, että Jumala rakastaa juuri sinua – ei sellaisena, mitä sinä voisit olla, vaan sellaisena, mitä sinä olet. Kertoisimme sitä, että he, jotka ovat pahoja, saavat anteeksi. Sitä, että he, jotka kohtelevat toisia ennakkoluuloisesti ja ovat itsekkäitä, saavat anteeksi. Sitä, että he, jotka eivät ymmärrä toisen hyvää ja tekevät vääriä tekoja, saavat anteeksi. Tällaisen kuuleminen on ihan hirvittävän vaikeaa. Tällainen julistus on tälle maailmalle vierasta. Ja juuri siksi me meinaamme mykistyä. Ajattelen, että tämä on tuomaspapin ja jokaisen papin kaikkein tärkein tehtävä. Kertoa siitä, että Jumala rakastaa meitä – ei sellaisena, mitä me voisimme olla, vaan sellaisena, mitä me olemme.

Mykkyyden kritiikki ei pelkästään rohkaise julistamaan muille. Ei pelkästään puhumaan ihmisille Jumalasta, vaan myös Jumalalle ihmisistä. Puhumaan Jumalalle ihmisistä, rukoilemaan muiden puolesta. Jos jotain Tuomasmessussa osataan tehdä aivan erityisesti, juuri sitä. Vierekkäin rukoilla, tällä kerralla etänä, mutta normaalisti täällä, rukoilla toinen toisten puolesta.

Mykkyyden kritiikki rohkaisee myös puhumaan itse Jumalalle. Huutamaan rukouksia Jumalan puoleen, siis varomaan mykkyyttä. Auta Jeesus. Auta Jeesus on sanapari, joka kuulostaa hirvittävän hurskaalta, jos se sanotaan julkisesti toiselle, mutta jos sen itse omassa mielessään sanoo Jumalalle, se on rukous, jossa itse tulee pieneksi ja Jumala tulee suureksi. Hoosianna.

***

Hyvät ystävät, tämä on evankeliumi huutavista kivistä ja siitä, että vaiti ei saa olla. Mutta tämä on myös evankeliumi sanasta he. Pronominista he.

Kun Jeesus tulee, hän tulee sekalaisen seurakunnan joukkoon. Siitä seuraa se, että osa katsoo iloiten, osa katsoo väkevällä varmuudella ja osa epäilee. Tämä on tärkeä viesti uuden kirkkovuoden aluksi ja uuden tuomaspapin työsaran aluksi. Jeesus tulee henkilökohtaisesti, on ainutlaatuisessa suhteessa juuri sinuun ja minuun, mutta Jeesus ei ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaan kuuluu kaikille. Opetuslapset ovat erimielisiä. Heillä on keskenään aivan erilainen kulma katsoa Jeesukseen.

Minulla on sellainen tuntuma, että Tuomasmessun yli 30 vuoden historiassa yksi aivan erityinen lahja on se, että tämä messu kokoaa todella sekalaista seurakuntaa. Täällä on alusta alkaen ollut herätysliikeväkeä ja agnostikkoja, etsijöitä tai peruskirkkokansaa, korkeakirkollisia teologian harrastajia tai heitä, jotka ovat aivan sattumalta tänne tulleita. Tuomasmessu on ollut inklusiivinen messu ennen kuin inklusiivisuutta on sanana ainakaan kovinkaan julkisesti keksitty.

Meidän ei tarvitse olla samanmielisiä, kunhan meillä on rakkaudellinen ja hyvä tahto toisiimme ja Jumalaan. Me kestämme erilaisuuden, kunhan se ei ole jakautuneisuutta.

Tuomasmessussa on olennaista paitsi upea musiikki ja se, että täällä rukoillaan toinen toisten puolesta ja yhdessä myös se, että Tuomasmessu on nimenomaisesti messu. Se, että se on luovuttamattomasti messu. Kommuunio on yhdessä olemista. Kommuunio, yhdessä oleminen, jota ennen vielä laulamme ”Hoosiannan” ikään kuin muistutukseksi sille, että Pyhä-hymnissä Jeesus tulee sekalaisen seurakunnan keskelle.

***

Hyvä tuomaspappi Kati, siksi voit olla rohkealla ja iloisella mielellä tässä tehtävässäsi. Vaikka me ihmiset emme pystyisi aina huutamaan, vaikka me ihmiset aina silloin tällöin olisimme mykkiä ja vaikka me ihmiset vielä kaiken lisäksi olisimme erimielisiä, Kristus itse tulee keskellemme ehtoollisessa. Silloin Hän itse puhuu. Hän itse kuuntelee, Hän itse ravitsee, Hän itse auttaa ja Hän itse pelastaa. Siihen lupaukseen nojaten saamme tämänkin kirkkovuoden aloittaa. Ja siihen lupaukseen nojaten, saat sinä Kati rohkeasti työsarkasi tämän väen pappina aloittaa.