KAKSI KATSETTA

KAKSI KATSETTA

Piispa Teemu Laajasalon saarna Kiikoisten kirkon juhlamessussa 26.9.2021 klo 13 Sastamalan seurakunnassa

Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa alkoivat kulkiessaan katkoa tähkäpäitä. Silloin fariseukset sanoivat hänelle: ”Katso nyt! Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?” Mutta Jeesus vastasi heille: ”Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä eikä heillä ollut ruokaa? Hän meni, Abjatarin ollessa ylipappina, Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille.” Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Mark. 2:23–28

 

Hyvät seurakunnan sanankuulijat, hyvä Kiikoisten väki,

onpa mukava olla täällä; tässä kauniissa kirkossa, tässä upeassa seurakunnassa ja tämän kaikin tavoin ystävällisen ja vieraanvaraisen kirkkoherran ja työyhteisön kutsumana. Kiitos!

Elämässä tulee hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä, mistä olen kotoisin. Nuo hetket voivat olla seurausta iän karttumisesta tai elämän taitekohtien aiheuttamista muutoksista tai murheista. Olen aina mieltänyt itseni monennen polven helsinkiläiseksi, mitä isäni puolelta olenkin. Minulla on kuitenkin ollut halu selvittää äitini puolen isovanhempien taustoja. Ne taustat tuovat minut tänne Kiikoisiin. Äitini vanhemmat, minun isovanhempani, ovat lähteneet täältä kaupunkiin jo yli 90 vuotta sitten 1920-luvulla, mutta sitä ennen sukua on asunut Kiikoisten ja Kiikan alueella pitkään.

Isoäitini isä, Santalan torpan torppari Kaarle Lennart Iisakinpoika Järvinen oli viimeinen Kiikoisissa syntynyt ja kuollut sukulainen. Hän sai vaimonsa Olgan kanssa 13 lasta, joista 9 jäi henkiin, yksi heistä oli isoäitini. Torpparin poika ja itsekin tuleva torppari Kaarle Lennart Iisakinpoika Järvinen syntyi kesäkuussa 1867. Syntymäolosuhteet olisivat muutenkin olleet vaatimattomat, mutta hänen syntymänsä sattui keskelle nälkävuosia, onnettomimpaan vuoteen 1867. Nälkävuodet kurittivat monia paikkoja maassamme, mutta muutamat seudut kärsivät erityisesti. Tuohon Kiikoisten kirkon portin pieleen on kiinnitetty laatta niiden vuosien muistoksi. Kuten kyltissä kerrotaan, viidesosa alueen väestöstä kuoli. Kaarle-poika jäi henkiin, moni muu ei jäänyt. Hautausmaata jouduttiin laajentamaan. Todennäköisesti joku sukulaiseni on ollut hätäaputöissä jauhopalkalla kiviä tuohon hautuumaan muuriin kasaamassa. Se on ihmeellinen ajatus tänään.

***

Nälkävuosien aikana kärsittiin ruoan puutteesta, kylmästä ja kulkutaudeista. Ihmisten elämä oli monella tavalla rajoitettua. Tältä seudulta on kirjattu useita aikalaiskertomuksia nälkävuosien koettelemuksista. Eräässä todetaan: ”Ei kuulunut iltaisin järveltä, eikä kylän tanhuvilta ja raiteilta naurua eikä iloisia lauluja.” Ihmiset joutuivat eri tavoin ahtaalle ja eläminen kävi kapeaksi.

Nälkävuosina viljasta oli jatkuva pula. Tästä syystä kotipolttoisen viinan valmistus kiellettiin lailla. Tavoitteena oli, että ihmisille riittäisi enemmän syödäkseen ja vähemmän juodakseen. Ihmisten toimia rajoitettiin muutenkin yhteisen hyvän eteen. Arkut piti tehdä halvemmalla ja vähemmillä koristuksilla, joitain tapaamisiakin rajoitettiin lisääntyneiden kulkutautien pelossa.

Kiikoisten ensimmäisen lukkarin poika Tapani Halminen kuvasi nälkävuosia aikalaiskertomuksessaan yli 100 vuotta sitten näin: ”Tätä kolkkoa maata viljelykselle ja asuinkelpoiseksi raivatessaan on kansamme taasen monen monet kerrat saanut ohdakkeita ja orjantappuroita tieltään perata ja jos kansamme historian lehtiä katselemme, näemme, kuinka usein turma on sitä kohdannut. Milloin vainolainen, milloin musta surma tai jokin muu tauti, mutta useimmin kaikista on elannon puute — nälkä — sitä ahdistanut.”

***

Tänään, syksyllä 2021, on pysäyttävää lukea yli 100 vuotta vanhoja muistoja erilaisista ajoista ja erilaisista vaiheista. Nälkää Suomessa nähdään paljon harvemmin ja nälänhätä on omassa ajassamme piilossa. Mutta emmekö me silti tunne jotain yhteyttä tuohon lukemaani kuvaukseen? Emmekö myös me ole viime aikoina peranneet lukkarinpojan sanoin ohdakkeita ja orjantappuroita tieltämme? Kulkutauti on ollut riesanamme ja rajoittanut elämäämme puolentoista vuoden ajan. Myös me olemme joutuneet rajoitusten alle. Kun nälkävuosina rajoitusten kohteena oli juhlinta ja viinanpoltto viljan säästämiseksi, olemme me puolestamme peruneet erilaista ilonpitoa ja yhdessäoloa tartuntataudin pelossa.

Ja voi kunpa kulkutauti olisikin rajoittanut vain iloamme. Kovinta ihmisille on kuitenkin ollut se, että se on rajoittanut myös suruamme. Kulkutautikurimuksen keskellä on eletty lukematon määrä tilanteita, joissa hyväksemme tarkoitetut säännöt ovat tuntuneet täysin kohtuuttomilta.

Ihmiset ovat joutuneet arvioimaan elämänsä suurimmissa hetkissä läheistensä määrää. Olemme joutuneet miettimään, ketä voi halata ja kuka saa kuivata lesken kyyneleet. Kun ihminen joutuu miettimään, miten saa jättää hyvästejä, menettävät muut asiat merkityksensä. Näiden tilanteiden mittaluokka on pakottanut kysymään sääntöjen suhteellisuudesta – se on saanut kaiken hyvää tarkoittavan suojelun tuntumaan tunteettomalta, rakkauden rajoitetulta ja surun suljetulta.

***

Päivän evankeliumissa Jeesus on opetuslastensa kanssa kävelemässä pellolla. On pyhäpäivä, sapatti. Sapatin viettoon liittyi monenlaisia säädöksiä, joiden mukaisesti pyhäpäivää oli syytä viettää. Erilaisten kulkemisten ja työntekoa rajoittavien säädösten taustalla oli yhtäältä halu varmistaa ihmisen mahdollisuus lepoon ja toisaalta kunnioitus Luojaansa kohtaan. Säädöksillä oli hyvää tarkoittava tavoite.

Jeesuksen opetuslapset katkovat tähkäpäitä nälkäänsä kulkiessaan pellolla. Viljan kerääminen sapattina oli säädösten vastaista. Jeesus ei puuttunut opetuslasten tekemisiin. Fariseusten huomauttaessa asiasta hän puolustaa seuraajiaan. Jeesus toteaa fariseuksille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Jeesuksen sanat ovat terävät: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.”

***

Rakkaat seurakuntalaiset,

eikö tästä evankeliumista olisi helppoa tehdä johtopäätöksiä erilaisten sääntöjen tarpeettomuudesta? Tämän sunnuntain aiheena on kristityn vapaus. Haluaako Jeesus opettaa meille tänään, että olemme vapaita kaikista säännöistä, kaikista meihin kohdennetuista velvoitteista ja vastuista? Vastaus on yksinkertaisesti ei. Ei halua.

Jeesus ei saarnaa fariseuksille sapatin tarpeettomuudesta. Hän saarnaa sapatin merkityksestä. Hän ei kiellä sapatin tarvetta, päinvastoin. Jeesus antaa sapatille merkityksen. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Me tarvitsemme itseämme ja toisiamme varten sovittuja sääntöjä ja keskinäisiä käskyjä. Kun nälänhätä uhkaa, on perusteltua, että haluamme eri tavoin varjella viljaa. Kun kohtaamme kulkutaudin kauheudet, on oikein, että rajoitamme liikkumista ja pyrimme turvaamaan tulevaisuuttamme. Kannamme vastuumme alistuessamme sääntöihin, joilla suojelemme elämää ja otamme toisemme huomioon.

Päivän evankeliumissa Jeesus käskee meitä katsomaan ihmistä. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Jeesuksella on siis ohje: Katso ihmistä. Noudattaessamme sopimuksia ja kuunnellessamme käskyjä meidän tulee tietää niiden tarkoituksenmukaisuus. Meitä rohkaistaan näkemään metsä puilta. Sääntöihin ripustautuminen voi olla myös vastuuttomuutta. Sääntöjen tuoma hallinnan tunne saattaa tehdä meidät sokeiksi ja tyynnyttää oikeudenmukaisuuden nälkämme. Jos asettamiemme asetusten takaa emme enää katso kärsimystä, vältämme vastuutamme. Kun välttelemme vastuutamme pakenemalla pykälien piiloon, emme enää tavoittele oikeudenmukaisuutta, emme puolusta sorrettua, emme hanki orvolle oikeutta emmekä aja lesken asiaa. Emme siis enää kykene siihen, mihin Raamattu meitä tänään ensimmäisessä lukukappaleessa kehottaa. Pyhyydestä tuleekin kohdallamme tekopyhyyttä. Siksi Jeesuksen ohje kuuluu tänään: Katso ihmistä.

Ohje tuntuu helpolta, mutta ei taida sitä sittenkään olla. Ihmisen katsominen on helpommin sanottu kuin tehty. Emme useinkaan näe kovin kauas, vaan tunnistamme vain toiveitamme heijastavan todellisuuden. Katseemme ei yllä katveisiin, joissa toinen kärsii tekojemme seurauksena. Lempeäksi tarkoitettu katseemme viestiikin vihaa, armomme ahneutta ja kunniallisuutemme kohtuuttomuutta. Katso ihmistä – se on hyvä ohje meille, mutta me emme siinä useinkaan onnistu.

***

Hyvät ystävät,

juuri tästä syystä on tärkeää lukea evankeliumi loppuun ja kuulla myös Jeesuksen toinen opetus. Hän ei pelkästään totea sapatin olevan ihmistä varten. Hän ei pelkästään käske meitä katsomaan ihmistä. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Jeesus ei siis sano, että ihminen on sapatin herra, vaan Hän on sitä itse. Jeesus käskee katsomaan Kristusta. Katso ihmistä ja katso Kristusta. Siinä on evankeliumin opetus, molemmat tarvitaan. Ihmiseen katsominen saa meidät tuntemaan syyllisyytemme ja rakkaudettomuutemme. Kristukseen katsominen saa meidät tuntemaan rohkaisun ja armon.

Sapatin Herra tietää, että meidän kykymme suhteellisuuteen on kovin suhteellinen. Jeesus tietää, että emme ymmärrä sääntöjä, vaikka niillä tavoiteltaisiin hyvää. Jeesus tietää, että kadotamme helposti toisemme sääntöjen sekaan. Jeesus tietää, että emme kuitenkaan katso ihmistä, vaikka niin lupaamme tai haluamme.

Meidän vapautemme ei ole viime kädessä sen varassa, millaisia sääntöjä osaamme noudattaa. Meidän vapautamme ei ole viime kädessä sen varassa, kuinka suuri on armollisuutemme ja rakkautemme toisiamme kohtaan. Meidän vapautemme on viime kädessä Jumalan kädessä – siis Kristuksen varassa.

Meidän vapautemme on Kristuksen varassa, koska ihmisen todellinen vapaus on Kristuksen vapautta. Se on vapautta, joka tulee todeksi Hänen kustannuksellaan. Se on vapautta, josta Hän on maksanut hinnan hengellään. Se on vapautta, joka lupaa vapauttaa meidät omien sääntöjemme vankiloista. Se on vapautta, joka lupaa, että vaikka me emme katsoisi toisiamme, tulemme aina Hyvän Jumalan nähdyiksi. Se on vapautta, joka lupaa, että vaikka me emme kykenisi osoittamaan rakkautta, saamme sitä taivaan lahjana osaksemme. Se on vapautta, joka voittaa meidät toivoon epätoivosta, oikeudenmukaisuuteen sorrosta ja elämään kuolemasta.

***

Hyvä Kiikoisten väki,

omien juurien etsiminen on koti-ikävää. Se on kaipausta jo menetettyjen rakkaiden luokse. Sitä tämä matkani tänne minullekin on ollut. Se on paitsi sen pohtimista, kuka on ja mistä on tullut myös sen pohtimista, minne on menossa.

Evankeliumin lupaus Kristuksesta sapatin Herrana on viime kädessä lupaus siitä, että Jumalaan turvautuvalla on kodin kaipuunsa ja matkansa päässä ikuinen elämä, ainainen autuus ja lopullinen vapaus. Nämä me saamme Kristuksen lahjoina, emme omina ansioinamme.

Kun tänään Sanan kuulemisen ja yhdessä rukoilemisen ohella osallistumme ehtoolliselle, saamme jo esimakua siitä, mikä meillä kerran on edessämme. Herran pyhää ehtoollista on vietetty täällä Kiikoisissa kovimpienkin nälkävuosien keskellä, ja sen teemme myös me tänään. Tuon alttarikaiteen puolikaaren täällä näkymätön puolikas yhdistyy taivaassa ja siten meidän kanssamme samaan pöytään polvistuvat kaikki jo ajasta iankaikkisuuteen siirtyneet rakkaamme.

Sapatin Herra on vapauttanut heidät jo tämän maailman rajoituksista, suorituksista, murheista, nälästä ja kuolemasta. Ja niin Hän tulee tekemään myös kerran meidän kohdallamme. Kristukseen katsovalle vastataan lempeällä katseella ja kutsutaan taivaan pöytään iankaikkiseen kotiin. Nostamalla meidät ylös. Antamalla uusi ruumis. Tarjoamalla jälleennäkeminen kaikkien rakkaimpiemme kanssa. Ravitsemalla meidät sellaisella taivaan leivällä, joka vie nälän lopullisesti. Ja ottamalla meidät vastaan siihen kotiin, jossa emme enää kaipaa emmekä tunne minkäänlaista ikävää.

Aamen.

 

2021-09-26T21:39:33+00:00syyskuu 26th, 2021|Piispan saarnat|