Piispa Teemu Laajasalon saarna ordinaatiomessussa 10. joulukuuta 2017 Helsingin tuomiokirkossa

Jes. 44: 6-8

Näin sanoo Herra, Israelin kuningas
ja sen lunastaja, Herra Sebaot:
– Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen,
ei ole muuta Jumalaa kuin minä.
Kuka on minun kaltaiseni? Antakoon äänensä kuulua
ja kertokoon minulle, mitä on tapahtunut
siitä alkaen kun asetin paikalleen ikimuinaisen kansan!
Hän esittäköön myös tulevat tapahtumat,
tulevaiset hän kertokoon meille!
Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!
Enkö ole jo aikoja sitten
kertonut ja ilmoittanut näitä teille?
Te olette minun todistajani:
onko muuta Jumalaa, muuta turvakalliota kuin minä?
Minä en toista tunne!

 

Sain viime vuonna joulun alla yllättävän sähköpostin, josta sain lähettäjän luvan kertoa. Viestin lähettäjä oli lukenut lehdistä kirkon jäsenyyskeskustelua ja kysyi innostuneena: Voisiko hän liittyä seurakuntamme kannatusjäseneksi?

Hän ei siis halunnut liittyä seurakuntaan varsinaisesti vaan nimenomaisesti seurakunnan kannatusjäseneksi.

Hän toivoi, että kuten monissa yhdistyksissä, myös kirkossa voisi tukea toimintaa kannatusjäsenenä.

Lähettäjä koki, että kirkko tekee paljon hyvää työtä. Häntä oli koskettanut erityisesti kirkon viimeaikaiset yhteiskunnan heikompien huomioimiset – kodittomien majoittaminen, pakolaisten tukeminen, pienten lasten kasvattaminen ja yksinäisistä vanhuksista huolehtiminen.

Ja kieltämättä: tällaisissa asioissa kirkon historia on yksiselitteisen mahtava.

Kirkko on ollut rakentamassa yhteiskuntajärjestystä, koulua, lastenhoitoa, yliopistoa ja terveyspalveluja. Kirkko on ollut arkkitehtuurin, taiteen ja musiikin merkittävimpiä rahoittajia. Tuomiokapitulilaitos on Suomen vanhin virasto, perustettu vuonna 1276. Kun arkkipiispa puhuu, hän puhuu virkapaikalta, jota on hoitanut Mikael Agricola. Ja ennen Agricola jo 300 vuotta jotkut muut.

Eikä hyvä työ rajoitu menneisyyteen. Yhä edelleen alle kouluikäisistä lapsista melkein puolet osallistuu viikoittain johonkin kirkon toimintaan. Kirkko tekee perheneuvontaa, kehittää sovittelutoimintaa, rahoittaa kidutettujen parissa tehtävää työtä ja niin edelleen. Lista on pitkä. Seurakuntia on yli 400 ja jokaisessa on diakoni, jonka lakisääteisenä tehtävänä on tehdä hyvää.

Ei siis ole ihmekään, että joku haluaisi mielellään tukea ja kannatella tällaista toimintaa.

Kirkkoa kannattaa kannatella. Mutta syvimmiltään asetelma on täsmälleen päinvastainen.

Ministeri luki tänään Jesajan kirjasta:

”Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!

Enkö ole jo aikoja sitten kertonut ja ilmoittanut näitä teille?

Te olette minun todistajani: onko muuta Jumalaa, muuta turvakalliota kuin minä?”

Jumala lupaa olla turvakallio. Siis paikka, jonka kannateltavana ihminen saa olla rauhassa; paikka, jossa säikähtänyt ja kauhun valtaan joutunut saa suojan.

Kirkon tehtävä maailmassa ei ole etsiä kannattajaa vaan kannattaa etsijää.

Siksi vastasinkin kannatusjäsenyyttä tiedustelleelle sähköpostin lähettäjälle kysymyksellä. Kysyin, voisiko meidän seurakunta olla sinun kannatusjäsen? Voisiko yksittäinen seurakunta – ja siten Kristuksen kirkko – kannattaa sinua arjen keskellä, välittää elämääsi Hyvän Jumalan läsnäoloa?

Nyt on syytä sanoa vastuuvapauslauseke: Vähenevien jäsenyysprosenttien kanssa kamppailevat seurakunnat ehdottomasti tarvitsee kannatuksensa, mutta paljon enemmän me haluamme olla tehtävämme mukaisesti julistamassa Jumalan kannatusta.

Ihminen tarvitsee Jumalan kannatusta, Jumala ei tarvitse ihmisen kannatusta.

Kirkon olemassaolon syy ja tehtävä ei ole kerätä kannatusta vaan jakaa sitä. Ei siis kerätä ihmisten kannatusta, vaan jakaa Jumalan kannatusta. Toistan vielä: kirkon tehtävä ei ole kerätä ihmisten kannatusta, vaan jakaa Jumalan kannatusta. Jeesus tuli maailmaan pelastamaan ihmisiä ei odottamaan, että ihmiset pelastaisivat Hänet.

Tällainen Jumalan kannatuksesta puhuminen menee helposti hurskasteluksi, sanat kuulostavat hienoilta ja näppäriltä, mutta eivät tunnu oikein tarkoittavan mitään. Emmekö me tänään voisi rakkaat ystävät pysähtyä tämän ääreen – mitä kannattelun kohteena oleminen voisi meille merkitä?

Ainakin Jumalan ja ihmisen kannatteluhalu on hyvin erilaista. Me haluamme kannatella sitä, mikä on hyvää, hienoa ja arvostettavaa. Jumala haluaa kannatella sitä, mikä on pahaa, keskeneräistä ja arvotonta.

Emmehän me kirkkoon tule ensisijaisesti aina ylistysvirsiä laulamaan. Emmekö me useimmiten tule hiljentymään, pakoon arjen maailmaa, pysähtymään, hakemaan hetken rauhoittumista, vähillä sanoilla varustettuna tai kokonaan mykkinä?

Emmekö me tule tänne kirkkoon perheen huolien keskeltä, missä on tullut puhuttua tympeästi ja oltua sellainen, millainen ei haluaisi olla? Tai työn, työttömyyden, opiskelujen tai elämänsuunnan pohdintojen keskeltä?

Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee ihmistä. Tämä kaikki ilo – Kristuksen ihmisen kasvot, armahduksen lupaus, tulevaisuuden ja toivon sanat, ehtoollisen ihme – on ihmistä varten. Jotta eri tavoin kolhittu ja koeteltu ihminen voisi tulla kannatetuksi. Jotta säikähtänyt saisi taas rohkeuden, jotta kauhun valtaan jäänyt pääsisi vapauteen. Jotta ihminen löytäisi Turvakallion.

Tässäkin salissa joku meistä on sairastunut, vakavammin kuin normaalisti. Tässäkin salissa jonkun isä, äiti, tytär tai poika on sairastunut vakavammin kuin normaalisti. Tässä salissa joku meistä on irtisanottu, joku on lähettänyt kymmeniä työhakemuksia tuloksetta. Tässä salissa joku meistä on se johtaja, jolla ulkoisesti menee hyvin ja sisäisesti kaikki on pielessä – ei suhdetta omiin lapsiin, ei aikaa läheisimmille, vieraantuminen kaikesta työn ulkopuolisesta. Tässä salissa joku meistä on se, jonka rakkaus puolisoon on muuttunut vihaksi – sellaiseksi, että entinen kaikkein tärkein tuntuu nyt kaikkein vaikeimmalta ja pahimmalta.

Se, että joku taivaassa kannattaa sinua, olkoon tämän päivän hyvä uutinen. Se, että Hyvä Jumala itse haluaa kannatella sinua murheiden keskellä. Olla sinun turvakalliosi. Olla sinun elämäsi kannatusjäsen.

Rakkaat tulevat papit Heidi, Julia, Kristiina, Jenni, Niko-Pekka ja Pyry. Tänään teidät vihitään Kristuksen kirkon erityiseen virkaan. Te tulette jatkumoon Helsingin hiippakunnan papistoon, nuorien ja vanhojen, miesten ja naisten, virassa olevien ja eläkkeelle siirtyneiden joukkoon.

Rakkaat diakonian virkaan vihittävät Kaisa, Taina ja Sanna. Tänään teidät vihitään diakonian viranhaltijoiden joukkoon ja yhteisöön palvelemaan ja rakastamaan ihmisiä.

Usein kirkon virassa huomaa, että hädässä oleva pitää kirkon työntekijää turvakallionaan. Hetkellisesti niin saa ollakin, silloin kun pappi sanoo lohdutuksen sanoja murheen keskellä tai diakoni auttaa tippuneen takaisin elämään. Mutta pappisvirka tai diakonian virka ei voi olla ihmisen lopullinen turvakallio. Virat ovat ihmisen kokoisia, teidän näköisiä. Ja teidän tehtävänä on rohkaista ihmisiä katsomaan Kristukseen ja heittäytymään siihen Turvakallioon. Niin tehdessänne myös itse saatte voiman ja varjeluksen ihmeelliseen virkaanne.

Aamen.