Kirjoitus Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalle 6.4.2007
Kirkkoa koskevassa keskustelussa äänilaji kohoaa, kirjainten koko kasvaa ja panokset kovenevat. Nyt ruutia kuluu naispappeuskeskustelussa. Asenteet kärjistyvät puolin ja toisin. Keskustelun kiihtyminen on ymmärrettävää, sillä uskoon ja sukupuoleen liittyvissä asioissa on kyse kokonaisvaltaisista ja herkistä asioista. Intohimot heräävät, kun näillä alueilla syntyy kiistoja.
Kirkon virallinen linja on selvä: pappisvirka on yli 20 vuotta sitten tehdyn päätöksen mukaisesti avoin yhtä lailla naisille ja miehille. Jokainen pappi on vihkimyksessään sitoutunut noudattamaan kirkon lakia ja järjestystä.
Yhteisten pelisääntöjen noudattaminen on haaste kirkolle, jossa usein vallitsee varsin yksilökeskeinen työkulttuuri. Omat uskonnolliset näkemykset uhkaavat ajaa yhteisen uskon edelle. Yleiset lait ja kirkon omat pelisäännöt kuitenkin velvoittavat työtehtävien hoitamiseen.
Naispappeuden vastustajat vetoavat Raamattuun ja henkilökohtaiseen vakaumukseen. Papilla onkin periaatteellinen oikeus poikkeavaan näkemykseen; kirkko ei pidä naispappeuden vastustamista harhaoppina. Kiista koskee sitä, onko vakaumuksen perusteella oikeus väistää työtehtäviä.
Osa naispappeuden vastustajista työskentelee yhteistyössä naispappien kanssa. Vanhoillislestadiolaisten omissa seuroissa naiset eivät saarnaa, mutta seurakunnissa liikkeen papit toimivat sovussa kaikkien kanssa. Heidän vakaumuksensa kestää yhteistyön.
Osa vastustajista katsoo, ettei heidän vakaumuksensa salli yhteistyötä papin hengellisissä tehtävissä, alttarilla tai saarnatuolissa. Kieltäytyminen tunnustamasta toista oikeaksi papiksi on ekumeniassa usein ollut syy kirkon repeämiseen. Ymmärtämystä vastustajia kohtaan vaikeuttavat vielä pidemmälle menevät mielenilmaisut, kuten kirkkotilasta poistuminen tai ehtoollisen epääminen naispapilta.
Katolinen, ortodoksinen ja luterilainen pappi voivat rukoilla yhdessä, mutta muutamat naispappeuden vastustajat eivät voi olla edes läsnä, kun naispappi hoitaa virkaansa. On luonnollista, että tällainen demonstraatio koetaan syrjivänä. Ristiriitoja syntyy, kun samassa seurakunnassa on sekä naispappi että naispappeuden vastustaja. Usein on pyritty toimimaan niin, ettei vastustaja ole joutunut vakaumuksensa vastaisiin tehtäviin. Syrjintäolettamuksia on kuitenkin syntynyt, jos tilanne on ollut loukkaava tai koettu loukkaavaksi.
Piispainkokous antoi syyskuussa 2006 selonteon, jonka mukaan työtehtävien jakaminen sukupuolen perusteella ”saattaa” johtaa välilliseen syrjintään. Valmistelussa oli esillä jyrkempi sanamuoto, jonka mukaan työtehtävien järjestely ”on” välillistä syrjintää, vaikka kaikki siihen suostuisivatkin.
Päätökseksi tullut lievempi muoto (”saattaa”) nojaa perustuslain tulkintaan. Hallituksen esityksen (309/1993) mukaan säännös omantunnon vapaudesta voisi puoltaa ”työnjaollisia tai muita hallinnollisia järjestelyjä, joilla vältettäisiin henkilön joutuminen vakaumustaan loukkaaviin työtehtäviin”.
Hallituksen esityksessä on kaksi tärkeää mutta keskenään jännitteessä olevaa seikkaa. Yhtäältä säännöksestä ”ei voida johtaa yleistä oikeutta kieltäytyä virkavelvollisuuksiin kuuluvasta tehtävästä vakaumuksen perusteella”. Toisaalta ”omantunnon vapauden ja virkavelvollisuuksien väliset ristiriidat joudutaan ratkaisemaan tapauskohtaisesti”.
Pääsääntö siis on, että työtehtävistä ei kukaan voi kieltäytyä.
Mahdollisuutta vedota omaan vakaumukseensa ei voida kuitenkaan täysin evätä. Jos sopua löytyy, työnjaollisia järjestelyjä ei voida periaatteessa sulkea pois, eikä piispainkokous niitä kokonaan kieltänytkään. Ristiriitatilanteet joudutaan selvittämään tapauskohtaisesti, ensin työpaikalla ja viime kädessä oikeudessa. Sovittelu on aina ensisijainen vaihtoehto.
Tapauskohtaisuuden korostus on haaste, erityisesti naispappeuden vastustajille, mutta myös työnantajalle. Jos vastustajan vakaumus on hyökkäävä, sovinnon mahdollisuudet ovat todennäköisesti vähäiset. Jos syrjinnän subjektiivinen kokemus on voimakas, sovintoon voi olla vaikeaa päästä.
Kirkossa on jouduttu uudenlaisen suvaitsevaisuushaasteen eteen. Voidaanko valtalinjasta poikkeaville antaa tilaa toimia kirkon sisällä? Aitoon suvaitsevaisuuteen kuuluu kunnioitus juuri eri tavalla ajattelevia kohtaan.
Katto on perinteisesti ollut kansankirkossa korkealla. Pappeja ei juuri ole virasta erotettu. Vaikuttaisi kirkon varsinaisen sanoman kannalta oudolta, jos papin sukupuoleen liittyvä vakaumus johtaisi erottamiseen.
Kirkkohistoriasta tiedämme, että herätysliikkeet ovat usein olleet kirkon kannalta vastahankaisia. Piispojen rooli kurinpitäjinä ei ole kovin kunniakas. Paavo Ruotsalainen joutui aikanaan käräjille; nykyään herännäisyys on kirkon selkäranka. Sietämättömiksi koetut liikkeet ovat aikojen kuluessa tuoneet mukanaan paljon hengellistä siunausta.
Onko umpikujasta ulospääsyä? Löytyisikö sopu, jos toimittaisiin seuraavasti: Peruslähtökohta on, että paikallisseurakunnissa jumalanpalvelukset toimitetaan yhdessä. Jos seurakunnan neuvosto, kirkkoherra ja papit yhdessä suostuvat, työnjaollisia järjestelyjä voidaan poikkeustapauksissa tehdä. Kaikki papit vihitään yhteisissä messuissa. Omien tilaisuuksiensa käytännöistä herätysliikkeet päättävät itse. Liikkeet pysyvät kirkon sisällä, ja piispat tukevat niiden toimintaa kirkon varsinaisen sanoman eli Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen julistamisessa.