KIITOLLISUUS, LUOTTAMUS JA LUPAUS

KIITOLLISUUS, LUOTTAMUS JA LUPAUS

Piispa Teemu Laajasalon saarna Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivillä lauantaina 30.3.2019 Helsingin tuomiokirkossa
(jumalanpalveluksen tv-esitys 7.4.2019)

 

Joh. 6: 1-15

Jeesus lähti Galileanjärven eli Tiberiaanjärven toiselle puolen. Häntä seurasi suuri väkijoukko, sillä ihmiset olivat nähneet tunnusteot, joita hän teki parantamalla sairaita. Jeesus nousi vuorenrinteelle ja asettui opetuslapsineen sinne istumaan. Juutalaisten pääsiäisjuhla oli lähellä.
Jeesus kohotti katseensa ja näki, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Hän kysyi Filippukselta: ”Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?” Tämän hän sanoi koetellakseen Filippusta, sillä hän tiesi kyllä, mitä tekisi. Filippus vastasi: ”Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin.” Silloin eräs opetuslapsi, Simon Pietarin veli Andreas, sanoi Jeesukselle: ”Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?”
Jeesus sanoi: ”Käskekää kaikkien asettua istumaan.” Rinteellä kasvoi rehevä nurmi, ja ihmiset istuutuivat maahan. Paikalla oli noin viisituhatta miestä. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat. Kun kaikki olivat kylläisiä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan.” He tekivät niin, ja viidestä ohraleivästä kertyi vielä kaksitoista täyttä korillista palasia, jotka olivat jääneet syömättä.
Kun ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: ”Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin.

 

Rakkaat kirkon rakentajat jumalanpalveluspäivillä, hyvät ystävät lähellä täällä kirkossa ja vähän kauempana siellä kodeissa,

olipa kerran työhaastattelutilanne, jossa haastateltava oli erinomainen ammattilainen. Hän oli varma keskustelija ja luetteli sujuvasti, mitä kaikkea hän on tehnyt. Mies oli ilmeisen asiantunteva, kokenut, miellyttävä ja monissa töissään erittäin onnistunut. Haastattelu läheni loppuaan ja palkkaaminen vaikutti hyvin todennäköiseltä. Viimeisenä kysymyksenä haastattelija kysyi: ”Jos Sinun pitäisi sanoa kolme ominaisuutta, mihin et ole tyytyväinen itsessäsi niin mitä vastaisit?” Huoneeseen tuli hiljaisuus. Hetken hiljaisuuden jälkeen haastattelija auttoi: ”Eli sano vaan joku huono puoli itsestäsi”? Hiljaisuus.

Hiljaisuuden jälkeen mies vastasi: ”No, kyllä mä välillä olen ihan liian itsekriittinen.”

***

Tämän päivän evankeliumissa on kyseessä myös eräänlainen näytönpaikka. Taitojen osoitus siitä, kuinka hankalissa tehtävissä selvitään. Ja samalla opetus ja paljastus Jeesuksen toimintaa ohjaavista piirteistä.

Kertomus Jeesuksen tekemästä ruokkimisihmeestä löytyy kaikista Uuden testamentin evankeliumeista. Se on meille hyvin tuttu. Tänään haluan kiinnittää erityistä huomiota kolmeen evankeliumista nousevaan asiaan, jotka kuvaavat Jeesuksen toimintaa. Ne ovat kiitollisuus, luottamus ja lupaus. Siis kiitollisuus, luottamus ja lupaus.

Aloitetaan kiitollisuudesta ja palautetaan mieleen ruokkimisihmettä edeltänyt tilanne. Jeesus on parantanut ja kohdannut ihmisiä, tehnyt luultavasti pitkää päivää. Hän on kulkenut opetuslapsineen Galileanjärven toiselle puolelle ja vieläpä kiivennyt vuorenrinteelle. Ei ole ihmekään, että ruoka alkaa tulla mieleen itse kullekin ja opetuslapsia huolettaa, mitä Jeesusta seuraavat kansanjoukot saisivat syödäkseen.

Kertomuksessa on yksi hyvin erikoinen yksityiskohta. Nimittäin jo ennen kuin leipää jaettiin yhtään kenellekään, Jeesus kiitti Jumalaa. Kiitollisuus oli ennen ihmettä. Ihme ei siis ollut kiitoksen edellytys vaan pikemminkin kiitos edelsi ihmettä.

Tämä on hiukan hämmentävää, koska jos sinulla on viisi tuhatta suuta ruokittavana, ja pieni poika tarjoaa viittä leipää ja kahta kalaa, mitä siihen pitäisi vastata: ”No, kiitos tosi paljon, nythän asia onkin hyvässä kunnossa!” Ja kuitenkin evankelista kertoo, että ”Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille.”

Eikö hyvät seurakuntalaiset olekin niin, että meidän on helppo kiittää poikkeuksellisista onnistumisista. Kyllä me silloin kiitämme kun pitkään jatkuneet toiveemme täyttyvät. Esimerkiksi uusi työ, opiskelupaikka tai lapsenlapsen syntymä saavat meidät vahvan kiitolliselle mielelle. Mutta kuka meistä kiittää pikkuasioista? Ja kuka meistä erityisesti kiittää vähäpätöisistä asioista? Näyttää siltä, että usein tarvitaan kaiken menettäminen ja arjen suistuminen raiteiltaan, että ihminen pystyisi kiittämään pienestä ja varsinkin jostain vähäpätöisestä. Jalkansa menettänyt saattaa haaveilla koiranulkoilutuksesta, joka vielä aiemmin tuntui raskaan työpäivän jälkeiseltä pakkopullalta. Avioeron kokenut saattaa kaivata ihan vain tavallisen tylsiä televisioiltoja puolison kainalossa. Vuodepotilaaksi joutunut ihailee ikkunasta talitinttiä, jonka suurin osa ulkona kiiruhtavista ihmisistä ohittaa uhraamatta ajatustakaan.

On toki selvää, ettei koko ajan voi tuntua samalta. Jos jokainen suomalainen pysähtyisi haltioituneen kiitollisena jokaisen talitintin kohdalle, ei kansantuotteen kasvusta kannattaisi haaveilla. Siksi on tärkeä muistaa, ettei kiitollisuus ole niinkään tunne. Kiitollisuus on ennen kaikkea elämänasenne. Kiitollisuus elämänasenteena on sen myöntämistä, että koko elämä on lahjaa.

Rakkaat seurakuntalaiset, meidän on tärkeää ymmärtää, ettei tämä ole mikään hyvinvointivinkki vaan Jeesuksen itse meille opettama asenne, siis perustavanlaatuinen kuvaus Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Kiitollisuus on pikatie sen oivaltamiseen, mitä tarkoittaa olla ”luotu” – mitä tarkoittaa olla osa ”luomakuntaa”. Kiitollinen ymmärtää, että kaikki on alkuperäistä lahjaa Jumalalta. Me voimme jakaa vain sellaista, mikä on ensin jaettu meille.

Kun me tänään aivan oikeutetusti haaveilemme jumalanpalveluselämän uudistuksista, uudenlaisista toimintamuodoista ja raikkaista tavoittamisen keinoista, emme saa sokeutua sille kaikelle hyvälle, mitä meillä jo on. Miten paljon me olemme saaneet ottaa vastaan ja periä aiemmilta sukupolvilta.

***

Kiitollisuuden lisäksi päivän evankeliumi opettaa meille luottamuksesta. Joku voisi ajatella, että haluaako Jeesus kiusoitella opetuslapsia tai luoda vähän ylimääräistä jännitystä. Jeesushan kysyy heiltä: ”Mistä me voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?”

Raamattu nimittäin kuitenkin kertoo, että Jeesus itse jo tiesi, miten Hän aikoo toimia. Jeesus haluaa testata opetuslasten luottamusta. Ruokkimisihmettä edeltävässä luvussa Jeesus puhuu yhteydestään Isään: ”Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte.”

Jumala voi tehdä myös sellaista, mikä näyttää ihmisestä mahdottomalta. Jumala voi ratkaista sellaista, mihin ihminen ei pysty. Jumala voi hämmästyttää vielä silloinkin, kun kaikki odotukset ovat jo kuihtuneet. Harvaa asiaa korostetaan Raamatussa niin paljon kuin luottamuksen merkitystä.

Meitä jumalanpalveluspäivien osallistujia yhdistää samankaltainen unelma. Me haluamme olla rakentamassa Suomeen jumalanpalveluselämää, jossa erilaiset ihmiset kokevat olevansa tervetulleita. Tästä maasta löytyy hienoja esimerkkejä tapauksista, joissa uudenlainen into leviää ja saa alueen ihmiset kokoontumaan sankoin joukoin sanan ja sakramenttien äärelle. Yhtä lailla on myös niitä seurakuntia, joissa kirkkojen täyttyminen tuntuu epätodennäköiseltä ja ehkä jopa mahdottomalta. Ajatus eri-ikäisistä, erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä kokoontumassa yhteiseen juhlaan ehtoollisen äärelle tuntuu suorastaan ihmeeltä. Mutta, hyvät ystävät, eikö päivän evankeliumi kutsu meitä luottamaan juuri tämän ihmeen mahdollisuuteen?

***

Päivän evankeliumi kertoo siis kiitollisuudesta ja luottamuksesta. Mutta ennen kaikkea se kertoo meille lupauksesta. Nimittäin kun evankelista kertoo, että Jeesus kiitti Jumalaa, hän käyttää samaa kreikan kielen verbiä, joka myöhemmin liittyy ehtoollisen asettamiseen. Ehtoollinen, eukharistia, on siis sanalla sanoen kiitosateria. Ruokkimisihme ennakoi siis jo Jeesuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemusta. Ruokkimisihmettä seuraa kohtaus, jossa Jeesus korostaa itse olevansa Elämän Leipä ja sanoo: ”Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään.”

Juuri tämä on se lupaus, johon kertomus ruokkimisihmeestä syvimmiltään viittaa. Juuri tämän lupauksen kannattelemana mekin suuntaamme kukin omiin seurakuntiimme. Juuri tämän vuoksi meidänkin täytyy luottaa siihen, että leipä, jota me jaamme, ei koskaan lopu kesken eikä koskaan jakamalla vähene – ei, koska se leipä on Jeesus Kristus itse. Ja juuri tämän vuoksi messun on oltava seurakunnan keskuksessa, ei pelkästään juhlapuheissa ja toiveissa – koska mitään parempaa annettavaa tällä instituutiolla ei ole, koska mitään yhtä lailla elämää synnyttävää ja kuolemaa kukistavaa ei ole olemassa. Kirkon historia on yhtä jatkuvaa ruokkimisihmettä. Se on yhä jatkuvaa ruokkimisihmettä!

Kun me kohta polvistumme yhteiseen ehtoollispöytään, me saamme luottaa siihen, että jokaisessa ehtoollisessa tapahtuu ruokkimisihmeistä suurin. Jokaisessa ehtoollisessa jaetaan ikuisen elämän eväitä. Jokaisessa ehtoollisessa me ennakoimme suurta taivaan ilojuhlaa, jossa lakkaamatta kiitetään Jumalaa.

Ehtoollisessa me kiitämme ja ehtoollisessa me olemme lupauksen äärellä. Mutta ehtoollisessa me saamme myös luottaa siihen, että Kristuksen vuoksi Jumala ei rakasta meitä sellaisena, mitä voisimme olla vaan Hän rakastaa meitä sellaisena, mitä olemme.

Meidän ei tarvitse olla kuin työhaastateltava, joka yrittää epätoivoisesti kehua itseään. Me saamme tunnustaa Jumalalle syntimme ja luottaa kiitollisena Jeesuksen lupaukseen: ”Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään.”

Aamen.

2019-03-30T20:42:39+00:00maaliskuu 30th, 2019|Piispan saarnat|