Kuka kärsi, kuka nousi?

Johanneksen kirkon yömessu 10.4.2004 klo 23.00

Jeesuksen viime hetkistä kertovan uuden elokuvan ja siitä nousseen kohun vuoksi myös me suomalaiset olemme tämän pääsiäisen alla joutuneet tavallista enemmän miettimään, miten raskaita ja raakoja Kristuksen kärsimykset oikein olivat.

Ennen elokuvien aikaa olimme Raamatun sanojen varassa. Vain muutamat kuvataiteilijat olivat tuoneet eteemme pysäytettyjä kuvia ruoskitusta ja ristille naulitusta Kristuksesta. Mutta jo pelkät evankeliumien kuvauksetkin saavat niitä kuuntelevan pysähtymään. Jeesuksen viimeiset hetket olivat hien, haavojen ja veren hetkiä.

Silti Raamattu tuntuu olevan kiinnostuneempi Kristuksen kärsimyksen sisäisestä kamppailusta, edessä olevasta koettelemuksesta ja Jumalan hylkäämänä olemisesta. Luukas kertoo evankeliumissaan, miten Vapahtaja jo ennen ruoskimista ja ristiinnaulitsemista kärsi Getsemanessa: ”Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin.” (Luuk. 22:44)  Hiki vuoti veren tavoin jo ennen ruoskan iskuja, ennen piikkikruunua, ennen naulojen lyöntiä.

Evankeliumit ovat aika vähän kiinnostuneita Kristuksen ruumiillisen kärsimyksen yksityiskohdista. Tärkeämpää on se, kuka ristillä oikeastaan kärsi. Ensisijaista ei ole, miten kärsittiin, vaan se, kuka kärsi. Olennaista on kuka eikä miten.

Koko kristinuskossakin on ykkösluokan asia se, kenen kanssa me olemme tekemisissä, ei se miten Jumalan salaisuudet toteutuvat. Kärsimysajan virretkin puhuvat enemmän siitä, kenen ristin juurelle me menemme ja kenen vaivaa me seuraamme. Virsissä me laulamme Kristuksesta ja Kristukselle. Tiedämme, kyllä, että Jeesusta piinattiin verille asti, mutta siitä huolimatta päähuomio keskittyy kärsivään Herraan ja hänen persoonaansa: ”Oi, rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen, jo särkyy sydämeni, kun tuskaas muistelen.”

Samanlaista keskittymistä persoonaan näemme myös oman elämämme koettelemuksissa. Jos menetämme läheisen sukulaisen ja ystävän, joka elämänsä viime vaiheessa joutuu kärsimään kovia kipuja, niin eniten meitä koskettaa se, että ankaraan kohtaloon on joutunut juuri meille rakas ihminen. Enemmän me kaipaamme poismennyttä itseään kuin muistelemme hänen viimeisiä tuskiaan.

Juuri keskittyminen siihen, kuka ristillä kärsi ja kuka kuoli, sävyttää myös tapahtumia Jeesuksen ristiltä ottamisen jälkeen. Tuskanhuutoja seuraa hiljaisuus, kuin haudanhiljaisuus. Kärsimykset ovat ohi, on vain kuoleman mukanaan tuomaa vaitioloa. Hautaaminen on pienen joukon äänetön hetki. Jeesuksen runneltu ruumis kääritään puhtaisiin pellavavaatteisiin ja pannaan uuteen, koskemattomaan kalliohautaan. Pitkän perjantain illan jälkeen seuraa sapatti, lepopäivä, juutalaisille hiljainen päivä, ja nyt sureville synkkä kaipauksen päivä. Sapatti vietettiin levossa lain käskyn mukaan.

Jotain merkillistä keskittymistä Jeesuksen persoonaan on myös pääsiäisaamun tapahtumissa. Yksi pieni yksityiskohtakin puhuu siitä, että olennaista on kuka eikä miten. Luukas toteaa evankeliumissaan kuin ohimennen, että Jeesuksen haudalle lähteneet naiset ottivat mukaansa ”tuoksuöljyjä”, kreikankielen mukaan ”aromeja”. ”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan.”

Naisten varustus haudalle mentäessä on aika erikoinen. Yleensä juutalaiset voitelivat vainajan ennen hautaamista. Johanneksen evankeliumissa kerrotaankin, että ujo ja vetäytyvä Nikodemos, joka kerran oli yöllä tullut Jeesuksen luokse, tulee hautauspaikalle mukanaan sata mittaa eli noin 30 kiloa mirhan ja aloeen seosta. Olisiko hän tehnyt sen kenelle tahansa?

Luukkaan evankeliumissa tuoksuöljyjen arvoitus on vielä puhuttelevampi. Miksi naiset ottivat öljyt mukaan vasta sitten, kun ruumis on jo haudassa? Oliko tuoksuöljyillä silloin enää käyttöä?

Tuoksuöljyt eivät ole evankeliumeissa mikään satunnainen lisä, vaan niillä näyttää olevan tietty tarkoitus, niin monta kertaa ne evankeliumeissa muutenkin toistuvat. Jo Jeesuksen elinaikana hänet voideltiin hyvänhajuisilla yrteillä. Luukas kertoo syntisestä naisesta, joka tuli Jeesuksen luo ”mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä”. Hän ”asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat naisen kyynelistä, tämä kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä”. Kun Jeesukselta tivataan selitystä, hän kiittää naisen rakkautta: ”hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon”.

Tuoksuöljy oli naisen tapa osoittaa rakkautta. Entä jos pääsiäisaamunkin tuoksuöljyt ja aromit kertovat haudalle naisten rakkaudesta sitä Herraa kohtaan, joka on heille rakas vielä kuolleenakin? Olisivatko naiset olleet niin häkellyksissä, että he eivät osanneet ajatella, miten öljyjä käyttäisivät, sillä he olivat keskittyneet vain siihen, kuka oli kuollut. Rakkaus Jeesukseen ajoi sen ohi, miten öljyjen kanssa tulisi menetellä. Olennaista oli kuka eikä miten.

Tuoksuöljyllä on vielä rakkauden osoitustakin suurempi merkitys. Jeesus ja tuoksuöljyt liittyvät yhteen, koska Nasaretilainen oli Messias, Voideltu. Evankeliumit puhuvat Kristuksen voitelemisesta kalliilla öljyillä sen vuoksi, että ne haluavat korostaa Jeesuksen asemaa Messiaana, Voideltuna, Vapahtajana. Kuolleenakin Jeesus oli oman kansansa ja sitten myös meidän Voideltumme, Kuninkaaksi korotettu Vapahtaja.

Olisiko Luukas liittänyt tuoksuöljyt kertomukseensa kuin epäjohdonmukaiseksi lisävarmistukseksi, jotta me vielä vuosisatojen ja -tuhansien jälkeen muistaisimme, millaisen miehen haudalle naiset olivat menossa?

Matteus kertoo omassa evankeliumissaan naisesta, joka jo kauan ennen Jeesuksen kärsimistä vuodatti ”kallista tuoksuöljyä” Jeesuksen päähän, selityksen mukaan tämän ”hautaamista varten”. ”Totisesti: kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumin sanoma julistetaan, tullaan muistamaan myös tämä nainen ja kertomaan, mitä hän teki.”

Hautaan laskettu vainaja oli oikea Messias, koko maailman Vapahtaja. Naiset eivät haudalle mennessään ehkä aavistaneet, että tuoksuöljyt olivatkin jo tarpeettomia. Tarkoitus oli oikea, vaikka ajoitus myöhässä. Olennaista oli kuka eikä miten.

Usein meilläkin on vaikeuksia ymmärtää, miten Jumala toimii ja vielä enemmän sen suhteen, miten meidän pitäisi elää ja uskoa. Mutta entä jos meidänkin elämässämme on olennaisempaa, keneen me uskomme kuin miten me uskomme. Usein me olemme naisten kanssa myöhässä omien hyvien tarkoitustemme kanssa. Myöhästymme Jumalan kanssa. Mutta entä jos tätä tärkeämpää onkin se, ketä me kaipaamme ja kenen luokse me toivomme pääsevämme.

Olisiko Kristuksen ylösnousemuksessakin olennaisempaa se, kuka nousi kuolleista kuin se, miten kaikki tapahtui. Meidän todisteluyrityksemme voisivat viedä meidät vain harhaan. Tärkeintähän on, että haudasta ylösnoussut Herra on sinun ja minun Vapahtajani. Hänen rakkaudestaan alkaa oikea ilo.

Kristus on totisesti ylösnoussut!