Aikamoista sanailua, suukopua kovimman päälle! Omassa hiippakunnassani en toivoisi kenenkään puhuvan työtoverilleen tällaisin äänenpainoin tai sanavalinnoin.
Tässä siis kipristelin saarnatekstin edessä; minusta tuollainen vuorovaikutus ei vaan sovi; ketään ei nimitetä paholaiseksi eikä läheiselle työtoverille käännetä selkää sanomalla ”Väisty, häivy silmistäni. Näinhän tuossa Matteuksen tallentamassa tilanteessa toimittiin.
Katselen täältä saarnatuolista täyttä tuomiokirkkoa: silmäni havannoi monia kirkon viisaita naisia, heitä, joilla on vahvaa osaamista ja koskettavia muistoja naisten polusta kirkkomme vastuunkantajiksi. Miten ihmeessä sovittaa tuo riitaisa, välirikosta viestivä tilanne tähän juhlatunnelmaan, kun iloitsemme täällä Naisteologien yhdistyksen 80-syntymäpäivistä.
Asiaa ei yhtään helpota, että tuon vihaisen vuorosanan lausuu Jeesus, läheiselle työtoverilleen Pietarille.
Mikä sai hänet toimimaan näin? Jeesuksella oli visio – tehtävä -, jonka hän oli saanut Jumalalta. Sen hän halusi saattaa päätökseen, siitäkin huolimatta, että se ei tuntunut sopivan kaikkien, ei edes niitten läheisimpien, ymmärrykseen. Kutsumuksensa toteuttamiseen hän olisi varmasti toivonut läheistensä tukea, kaikkein vähiten hän tarvitsi tuossa tilanteessa nuhtelua, mihin Pietari, varmaan hyvää tarkoittaen, lankesi. Jeesus oli alkanut kertoa kutsumuksensa toteutumisen tulevista käänteistä opetuslapsilleen; herkkä ja luottamuksellinen hetki! Ja mikä pettymys häntä kohtasi. Hänen kutsumustaan he eivät ymmärtäneet, eivät edes hyväksyneet. Siksikö Jeesus menetti malttinsa ja käski Pietarin häipyä pois hänen silmistään?
Kutsumus on meillä jokaisella, ammattina tai sydämen asiana. Tänään täällä juhlivien naisteologien kohdalla sitä heijastaa opiskeluvalinta: haave kutsumusammatista! Joskus kutsumus toteutuu työn ja luottamustehtävien kautta. Joskus arkisen elämän kotitilanteissa. Toisinaan täällä urbaanin elämän sykkeessä, ratikkakiskojen kirskuessa. Toisinaan kylänraitin rauhassa. Mutta jokaisella on oma tehtävänsä, oma kutsumuksensa, jonka itse tietää ja itse saa sanoittaa.
Joskus kutsumus vielä unelmien asteella. Uskaltaisinko ajatella, että unelmissanikin kuiskii Jumala? Kuuntelemalla unelmiani ja pohtimalla elämäni valintoja, saatankin havahtua kiitollisuuteen: mieleen nousee kasvoja, joiden muistaa olleen ratkaiseva tuki omien askelteni etsiessä reittiä kutsumukseni toteutumiseen. Mutta muistoissani saatan havahtua siihenkin, että ”joku pietari, kuka lie” on saattanut olla kutsumukseni toteutumisen este. Sellainen, joka horjuttaa luottamustani siihen, minkä koen oikeaksi tieksi ja tehtäväkseni annetuksi. Uskaltaisinko noina hetkinä löytää Jeesuksen veljekseni ja oppaakseni kamppailujeni keskellä.
Onko joskus pakko tehdä irtiottoa heihin, jotka asettavat esteitä kutsumuksellemme ja tappavat nuhteillaan ilon ja innostuksen, vapauden ja uusien oivallusten riemun?
Opetuslasten nokkamies Pietari yritti horjuttaa Jeesuksen luottamusta oman tiensä kulkemiseen. Jeesus ei tästä piitannut ja vei tehtävänsä loppuun. Sen koko tehtävän, mistä hän oli alkanut opetuslapsilleen kertoa ja tuli keskeytetyksi.
Me tiedämme matkan vaiheet; Jerusalemista Golgatalle ja lopulta ylösnousemuksen keväiseen puutarhaan.
Sieltä lähti liikkeelle viesti, jonka voimasta me kaikki olemme osallisia. Pääsiäisaamun haudalle kiirehtineet naiset saivat oivalluksen ja kilvan he juoksivat kavereittansa luo: ”Miehet, tulkaa nyt ulos suljettujen ovien takaa keskelle elämää! Meillä on kerrottavaa! – Tätä suurta jatkokertomusta me viemme eteenpäin arjessa ja juhlassa, kukin tavallamme, oman kutsumuksemme mukaan. Tämä jatkokertomus tarvitsee meistä jokaisen. Armoa ja anteeksiantoa, iloa ja vapautta, kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta me tarvitsemme miehinä ja naisina, kirkkona ja yhteiskuntana. Kristinusko on Jeesuksen seuraamista. Sillä tiellä me kohtaamme mahdollisuutemme löytää arkeemme syvä mieli ja merkitys. Kristinusko ei ole herrojen ja hierarkioiden tottelemista, vaan kutsu Jumalan vapautussanoman toteuttamiseen ja toinen toistemme tukemiseen ja arvostamiseen.
Därur började budskapet spridas. Av dess kraft är vi alla delaktiga. De kvinnor, som på påskdagens morgon hade skyndat till graven, fick en insikt och sprang ikapp till sina kamrater:” Män, öppna nu era stängda dörrar. Stig ut mitt i livet! Vi har något att berätta!” – Denna stora följetong för vi vidare genom vardag och fest, alla på vårt egna sätt, enligt vår egen kallelse. Denna följetong behöver oss alla. Vi alla, kvinnor och män, kyrka och samhälle, alla behöver vi nåd och förlåtelse, glädje och frihet, måttlighet och rättfärdighet. Kristendom är att följa Jesus. På den vägen har vi möjligheten att finna djupsinne och betydelse i vår vardag. Kristendomen är inte att lyda herrar och hierarkier. Nej, den är en inbjudan till att förverkliga Guds budskap om frihet och att stöda och uppskatta varandra.
Sillä tiellä joudun kyselemään itseltäni, miten minä teen lähelläni tilaa ihmisten erilaisille kutsumuksille? Olenko este ja tulppa vai tukeva pitkospuu nuorelle, joka uskoo unelmaansa ja haluaa löytää reitin sen toteutumiseen? Olenko työtoveri, joka kuulee ja innostaa, kun toinen alkaa kertoa elämänsä tulevaisuuden näystä vai kiirehdinkö varottelemaan ja estelemään, ikään kuin varmuuden vuoksi.
Jeesuksen kutsumustien äärellä vaikenen. Ymmärrykseni riittää vain ihmettelyyn ja ujoon kiitollisuuteen. Siinä on elämäni syvä mieli ja turvallisuuteni perusta. Hänen kutsumuksensa tarjoaa näkökulman jokaisen ihmisen kutsumukselle. Kukin meistä, eri tavoin ja erilaisina, on kutsuttu kulkemaan oma tiensä. Luottavaisin mielin, rohkeasti!
Tässä luottamuksessa saamme liittyä esi-isimme ja esiäitiemme pitkään ketjuun tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme.