Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 18.10.2021

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 18.10.2021

Piispa Teemu Laajasalon mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 18.10.2021

Kirkolla oli keskeinen rooli maamme ensimmäisissä rokotekampanjoissa. 1800-luvun alussa pappien tehtävänä oli puhua saarnojen yhteydessä rokottamisen hyödyistä, lisätä seurakuntalaisten tietoa, hälventää pelkoja ja saada kirkkoväki kirjautumaan rokotusluetteloon lukkarille, jonka tehtävänä itse rokottaminen pääosin oli.

Rokotusten perusteina olivat yhtäältä yhteisen hyvän edistäminen isänmaallisessa hengessä ja toisaalta viattomien suojelu. Pappien puheiden tavoitteena oli siis vedota omaantuntoon siten, että velvollisuus lähimmäisistä huolehtimisesta, halu suojella toisia, nousisi ensimmäiseksi perusteeksi rokotuksille.

Samanlaista heikompien ja hauraampien suojeluhalua näkyi ihailtavasti koronapandemian alussa. Olimme huolissamme vanhuksista, pohdimme kuinka sairaat ja heidän hoitajansa jaksavat, laskimme rajoitusten henkistä sukupolvihintaa lapsille.

Rokotteiden saatavuuden jälkeen keskustelu tuntuu kaventuvan yhteisöstä yksilöön. Rokotevastustaja vetoaa valinnanvapauteensa ja tästä hermostunut vastapuoli käskee rokottamattomia maksamaan omat sairaalakulunsa.

Sekä ensimmäisten että nykyisten rokotuskampanjoiden periaatteena on ollut vapaaehtoisuus. Suomessa on kyllä mahdollisuus pakkorokotuksiin, jotka voidaan toteuttaa tarvittaessa jopa poliisilta tai puolustusvoimilta virka-apua pyytäen, mutta tällaisia ehdotuksia ei ole tehty.

Ihmisellä on vapaus elää epäterveellistä ja itselleen vaarallista elämää. Elintapasairauksien tai päihteiden väärinkäytön hoitoa ei maksateta ihmisellä itsellään. Syyttömiä ja syyllisiä hoidetaan yhtä hyvin. Tämä on hyvä periaate. Ajatus siitä, että rokottamattomien pitäisi maksaa oma hoitonsa ei oikein sovi tähän kovin luterilaiseen ajatukseen, jossa kaikki saavat saman välttämättömän avun varoistansa riippumatta.

Mutta pitäisikö meidän arvioida rokotteista kieltäytymistä nimenomaisesti toisten elämän kurjistamisen tai lyhentämisen näkökulmasta? Onko rokotus lopulta yksilön vai yhteisön kysymys? Pitääkö yksilön valinnan vapauden turvata myös toisten vaarantaminen? Miksi yksilöllä pitäisi olla oikeus estää toisen ihmisen syöpähoidot tai leikkaustarve? Miksi yksilöllä pitäisi saada olla oikeus välillisesti estää sellainen sairaanhoito, missä vaikean syntymän hetkellä läheiset voivat olla läsnä? Miksi yksilöllä pitää olla oikeus tuomita toinen kuolemaan yksinäisyydessä ilman kädestä kiinni pitäviä rakkaita?

Papit ja kirkon muut työntekijät ovat kohdanneet viimeisen puolentoista vuoden aikana lukemattomia tilanteita, joissa kulkutaudin aiheuttama välillinen kärsimys tuntuu kohtuuttoman kovalta. Vanhukset ovat jääneet yksin hoitolaitoksiin, iäkkäitä pariskuntia on erotettu, jäähyväisten jättäminen omille vanhemmille tai isovanhemmille on kielletty, lapsiperheiden tapaamisia pitkien ja pelottavien sairaalajaksojen aikana on rajoitettu, lääkärit ja hoitajat ovat murtuneet mahdottomien vaatimusten alle, jatkuva epävarmuus tulevasta on tuhonnut ihmisten elinkeinoja ja elämiä.

Voisiko rokotteista kieltäytyvän ratkaisuvapautta katsoa tästä suunnasta? Ihmisen velvollisuus on ajatella lähimmäistä ensin. Rakastaa toista ihmistä kuin itseään. Kiistattoman lääketieteellisen näytön perusteella paras ja tehokkain tapa suojata lähimmäisiä kulkutaudista seuraavalta kärsimykseltä, kurjuudelta ja kuolemalta on ottaa itse rokote. Siksi jokaisen ihmisen, jolla siihen ei ole lääketieteellistä estettä, on velvollisuus ottaa rokote.

Olisiko nyt aika palata julistuksessa 200 vuotta taaksepäin ja vedota ihmisten omiintuntoihin sanoin ja säännöin? Rokottamaton ihminen toimii tieteenvastaisesti ja osoittaa ymmärtämättömyyttä. Mutta paljon vakavampaa on se, että rokotteesta kieltäytyvä ihminen toimii itsekkäästi, moraalittomasti eikä välitä toisten ihmisten kärsimyksestä tai kuolemasta.

Väärään tietoon tai pelkoon perustuva rokotevastaisuus on vähennettävissä kärsivällisellä, laajamittaisella ja viisaasti jaetulla oikealla tiedolla ja pelkojen hälventämisellä. Taivaallisissa ja maallisissa puheissa on myös selvemmin vedottava ihmisten omiintuntoihin ja muistutettava siitä viattomien kärsimyksestä, joka rokotteista kieltäytyvän sydämelle ja syntilistalle tulee. Vähitellen on myös kiristettävä kaikkia mahdollisia rokottamattomien rajoituksia; matkustusrajoituksia, koronapassivaatimuksia sekä eri työpaikoilla edellytettäviä todistuksia, jotta tilanne muuttuu.

Rokottamattoman valinta ei ole pelkästään yksilön vapautta, vaan osa yhteisön vastuuta. Rokottamaton ei tee päätöksiä omasta terveydestään, elämästään ja vapaudestaan, vaan kaikkien. Rokotus on aina yhteisön valinta. Sen seurauksia ei lähtökohtaisesti kanna yksilö, vaan koko ympäröivä yhteiskunta.

Tiedon jakamisen, rokotepelon hälventämisen ja omantunnon saarnan jälkeen emme voi jättää vastuuta lähimmäisistämme vain yksilön ymmärryksen ja myötätunnon varaan, vaan meidän tulee kantaa vastuu yhteisönä osoittamalla oikea lähimmäisenrakkauden toteutumistapa selkeästi tiukentuvien, rokottamattomiin kohdentuvien, rajoitusten avulla.

2021-11-21T11:22:31+00:00lokakuu 18th, 2021|Piispan saarnat|