MITEN JUMALA LÄHESTYY MEITÄ?

MITEN JUMALA LÄHESTYY MEITÄ?

Piispan saarna Papinpuolisoiden liiton messussa 16.8.2009 Vuosaaren kirkossa

Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta: ”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! … Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka!” (Matt. 11: 20-23)

 

Rakkaat vuosaarelaiset,
rakkaat papinpuolisot

Kerrotaan leskestä, joka oli ollut naimisissa kirkkoherran kanssa. Kun mies kuoli, leski meni muutaman vuoden kuluttua avioon nimismiehen kanssa. Mutta tämäkin kuoli ja nyt nainen oli toista kertaa yksin. Suruajan mentyä ohi pitäjän naiset lähestyivät leskeä kohteliaan uteliaasti ja kysyivät, kumman kanssa oli ollut parempi olla. ”No, kyllä sen vallesmannin kanssa. Se oli kylillä kuin susi, mutta kotona kuin lammas. Rovasti taas oli seurakunnassa kuin lammas, mutta kotona kuin susi.”

Lienee niin, että papinpuolisona olo ei aina ole kivutonta. Ainakaan me miespapit emme aina ole helppoja puolisoita.

Helsingin ensimmäinen piispa Martti Simojoki tapasi kysyä papeilta: ”Mitä sinun rouvallesi kuuluu?” Hän taisi ymmärtää papinpuolison arvon, mutta myös ne haasteet, joita papin perheessä joudutaan kohtaamaan.

Yksi papinperheiden haasteista on papin vaitiolovelvollisuus. Ehkä on hyvä seurakuntalaistenkin tietää, että papin ei ole lupa kertoa sielunhoidon piiriin kuuluvista asioista edes puolisolleen. Voitte varmasti myös ymmärtää, että vaitiolovelvollisuus saattaa tehdä kotiin tulevasta papista poissaolevan tuntuisen. Voi syntyä salaisuuskuvitelmia ja tunto, että pappi on enemmän naimisissa seurakunnan kuin puolisonsa kanssa.

Vanha viisas perinne on ollut, että seurakunta rukoilee pappiensa – ja kaikkien työntekijöidensä – puolesta. Olisikohan tarpeen, että rukous yltäisi myös pappien puolisoihin ja lapsiin asti?

* * *

Tämä pyhäpäivä on otsikoitu vanhahtavalla sanalla “Etsikkoaikoja”. Tänään on tarpeen kysyä, miten Jumala etsii meitä. Jo tämä peruslähtökohta on tärkeä. Olennaisinta ei ole, miten ihminen etsii Jumalaa, vaan kaikkein tärkeintä on, miten Jumala etsii meitä.

Jos meidän pitäisi vaistonvaraisesti sanoa, miten Jumala etsii meitä, niin varmaan vastaisimme: rakkaudella ja lempeydellä. Tämä vastaus onkin oikea, sillä se tavoittaa jotakin olennaista Jumalan olemuksesta. Raamatussa on monia kertomuksia ja kuvia siitä, miten suurella hyvyydellä ja hellyydellä Jumala etsii ihmistä. Ajatelkaapa vain kertomusta Hyvästä Paimenesta, joka etsii yhtä kadonnutta lammasta ja nostaa tämän olalleen. Tai muistakaapa kertomusta tuhlaajapojan Isästä, joka juoksi poikaansa vastaan, sulki tämän syliinsä ja suuteli häntä. Rakkaudella Jumala siis etsii meitä.

Mutta tämän pyhä päivän Raamatun sanat antavat Jumalan etsimistavoista aivan toisenlaisen kuvan. Evankeliumi ei ole mikään ilosanoma, vaan ankara ja kohtikäyvä tuomion sana. Jeesus soimaa kaupunkeja siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta: ”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! … Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka!”

* * *

Ankarat kokemukset eivät ole kenellekään vieraita. Jokainen meistä on joutunut elämään päiviä, jolloin on tuntunut siltä, että nyt syöksytään alas. Kaikki me olemme heränneet aamuun, jolloin on ollut pakko sanoa: voi minua – mihin minä joudunkaan.

Elämän tekevät raskaaksi erilaiset menetykset, terveyden menetys, työn menetys, läheisten menetys, puolison menetys. Tuonelan tunto ei ole ihmiselle vieras asia. Kärsimys ja kuolema ovat totta.

Mutta mistä nämä kaikki vastoinkäymiset ja synkät päivät tulevat? Onko niiden takana joku elämälle vieras voima, tunteeton kohtalo tai sokea sattuma vai onko kaiken raskaan takana ihminen itse? Ja pohjalla kaikkein vaikein kysymys: mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä kaiken pahan kanssa, sillä Jumalalla, joka on Hyvä Paimen ja laupias Isä?

Vanhassa lastenvirressä lauletaan: vOnni täällä vaihtelee, Taivaan Isä suojelee”. Onko niin, että vaihtelevat elämänkohtalot ovat pelkän onnen varassa? Sattuvatko vastoinkäymiset itsekunkin kohdalle samalla johdonmukaisuudella kuin arpajaispelin tulokset? Onko niin, että onni huolehtii elämän alamäistä ja että Jumalalle kuuluu suojelutehtävä?

* * *

Vanhassa hautaansiunaamisen kaavassa – ja myös nykyisessä – on vaihtoehtoisina siunaussanoina monelle tuttu muoto: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi”.

Uskon, että on monia läheisensä menettäneitä, jotka pitävät näitä sanoja kohtuuttomina ja julmina. Mikä se sellainen Jumala on, joka ottaa minulta pois kaikkein rakkaimpani? Miten Jumala voi sallia ja jopa toimia niin, että ottaa pois pienen lapsen tai puolison, johon olen kasvanut kiinni? Sen me ymmärrämme, että Jumala antaa, mutta että hän ottaa, sitä on vaikea käsittää.

Tutussa virressä (VK 341) me kiitämme Jumalaa ”kirkkahista keväisistä päivistä” ja ”kukkasista, jotka teilläin kukoisti”. Mutta miten kiittää Jumalaa “raskahista syksyn synkän hetkistä” ja ”ohdakkeista, jotka mua haavoitti”?

* * *

Monet kärsimykset ovat selittämättömiä ja jäävät meille arvoituksiksi. On pakko tyytyä vanhaan sanaan: Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Eikä Jumalan tutkimattomuuteenkaan pidä vedota liian kevyesti. Jumalan tutkimattomuuskin on tutkimatonta. Sen edessä ihmisen on pakko vaieta.

Mutta sitten on myös sellaista elämän ankaruutta, jossa Jumalan sormi koskettaa meidän elämämme kipeisiin kohtiin. Tämän pyhäpäivän johdantosanoissa, joilla meitä pappeja opastetaan sunnuntain aiheeseen, sanotaan näin:

”Jumalan oman kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Etsikkoaikaan pätee sana: ’Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne’.”

Jumalan tavat etsiä ihmistä voivat tuntua ankarilta ja olla ankaria, koska meitä ihmisiä hallitsee vääränlainen ”omaan erikoisasemaan, ihmisviisauteen ja omiin kykyihin luottaminen”. Ihminen ei ole vain taitava ja etevä, vaan ihminen on myös itsekäs ja omahyväinen.

Jumalan etsimistyöhön kuuluva parannuksen vaatimus on raskas sen vuoksi, että meidän on niin vaikeaa päästä irti oman edun tavoittelusta, minäkeskeisyydestä ja ylpeydestä. Ihmisen syntisyyden olemus ei ole yksittäisissä virheissä tai väärissä ratkaisuissa, vaan niin takana olevassa itseriittoisuudessa ja välinpitämättömyydessä, halussa olla oman elämän valtias ja jumala.

Tällaisen elämän perusasenteen keskellä Jumalan tapa lähestyä meitä tuntuu aina raskaalta ja vaikealta.

* * *

Palaan vielä hautauskaavan sanoihin. Joku läheisensä menettänyt on saattanut yhtä aikaa kapinoida, että Jumala otti, mutta olla silti turvallisella mielellä siitä, että se oli juuri Jumala, joka otti. Ei ole vain niin, että Herra ottaa, vaan on myös niin, että Herra ottaa.

Kun Jumala etsii meitä, hänen tapansa saattavat tuntua vaikeilta hyväksyä, eivätkä ne vain tunnu vaikeilta, vaan ne ovat vaikeita. Usein käy niin, että Jumala lähestyy ja etsii meitä tavalla, joka on arvoituksellinen ja jopa sietämätön.

Olisiko siitä mitään lohtua, että kaikkien elämänkohtaloiden takana on kuitenkin viime kädessä Jumala, joka on meidän rakas taivaallinen Isämme. Vaikka me emme ymmärrä tai siedä Jumalan tapoja tulla meidän luoksemme, hän itse kuitenkin tulee ja haluaa tehdä kaiken meidän parhaaksemme. Silloinkin kun kaikki tuntuu menetetyltä ja jopa silloinkin, kun Jumalakin tuntuu unohtaneen, silloinkin kaikki on taivaallisen Isän käsissä.

Tutussa lasten virressä (VK 397) lauletaan: ”Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan. Herra ohjaa parhaaksemme, kaikki vaiheet päiviemme.”

2019-05-27T11:02:28+00:00elokuu 16th, 2009|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|