MUTTA MIKSI SUOTTA SUUTUTTAISIMME HEIDÄT?

MUTTA MIKSI SUOTTA SUUTUTTAISIMME HEIDÄT?

Piispa Teemu Laajasalo saarna ordinaatiomessussa 7.11.2021 Helsingin tuomiokirkossa

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: ”Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?” ”Maksaa kyllä”, hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: ”Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?” ”Vierailta”, vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta.”

Matt. 17: 24-27

 

Hyvä seurakunta, arvoisat juhlavieraat, rakkaat tänään papiksi ja diakonian virkaan vihittävät Aki, Riikka, Jussi, Martta, Marjo, Piia ja Saara,

tänään tuossa alttarilla kysytään vaikeita kysymyksiä. Tällä en tarkoita vastausvaihtoehdoista valitsemisen vaikeutta. Vastaus on nimittäin kyllä helppo – kun vastaa tahdon, pääsee eteenpäin oikeastaan kaikissa kirkollisissa toimituksissa. Se on hyvä ohje alttarilla, jos ei muuta muista, kannattaa sanoa tahdon. Se on kelpo vastaus kummille, rippikoulun jälkeen konfirmoitavalle, avioliittoon vihittävälle ja diakoniksi, papiksi tai piispaksi vihittävälle. Vastaukset ovat helppoja, mutta kysymykset taitavat olla vaikeita.

Tulevilta papeilta, diakoneilta ja diakonissoilta kysytään viimeisenä kysymyksenä lupausta esikuvallisuudesta: ”Tahdotteko elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?” Vaikka tätä ennen on kysytty sitoutumista kirkon uskoon, tunnustukseen ja järjestykseen, tuntuu monille nimenomaisesti kysymys esikuvallisuudesta huolestuttavalta. Vanhassa käsikirjassa vihkimyskaavan kysymys oli vielä jyhkeämmässä muodossa: ”Tahdotteko myöskin vaeltaa niin, että elämänne tulee uskovaisille esikuvaksi eikä kenellekään pahennukseksi?” Nyt kysytään vain esikuvana elämisestä: ”Tahdotteko elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?”

Kysymyksen äärellä voi vihittävällä olla monenlaisia mielensisäisiä lisäkysymyksiä. Millä oikeudelta minulta tällaista kysytään? Onko minusta tähän? Mihin kaikkeen sitoudun? Mitä minulta voidaan tämän jälkeen vaatia? Ehkä jollain on vielä paljon käytännönläheisempiä kysymyksiä. Voinko mennä kortteliravintolaan parille lasilliselle? Millaisia ostoksia voin kaupasta tehdä? Kuinka pukeudun? Pitääkö minun puhua eri tavalla lapsilleni, puolisolleni, vanhemmilleni tai läheisilleni?

Täällä salissa on varmasti vihittävien läheisiä, jotka voivat heti tuohon viimeiseen kysymykseen vastata, että kyllä – nyt olisi hieno mahdollisuus muuttua vähän mukavammaksi.

Esikuvallisuuden vaatimus ei ole yli-inhimillisyyden vaatimusta. Sitä on perinteisesti tulkittu tavoitteeksi elää tavallista kristityn elämää, siis sellaista, mihin kirkkojärjestyksessä kirkon jäsenen niin sanotussa ihannepykälässä rohkaistaan seurakuntalaisiakin. Hengellisessä mielessä papin tai diakonian virkaan vihittävän lupaus esikuvallisuudesta alttarilla tarkoittaa siis pyrkimystä elää niin kuin opettaa; osallistua jumalanpalveluksiin, antaa kastaa lapsensa, huolehtia lasten kristillisestä kasvatuksesta, ja eri tavoin yrittää huolehtia rakentavasta seurakuntayhteydestä ja seurakunnan tehtävän toteutumisesta. Moraalisessa mielessä puolestaan tavoitteena varmaankin on yrittää elää ihmisiksi, ammentaa hengen hedelmistä ja Kymmenestä käskystä.

Esikuvallisuuden vaatimus liittyy Kristukseen. Ihmisen – papin tai diakonian viran haltijan – tarkoitus ei ole luulla olevansa tai yrittää olla olevansa Jeesus, vaan kertoa Jeesuksesta. Mutta yksi hyvä tapa Jeesuksesta kertomiseen on yrittää näyttää omassa elämässään edes pieni häivähdys niistä tavoista toimia, miten Jeesus toimi. Sitä se esikuvallisuus olisi, ei omaa esikuvallisuutta, vaan lainatavaraa, tilanteita, joissa Jeesuksen matkiminen hetkeksi onnistuu.

***

Päivän evankeliumissa on lause, jossa Jeesuksen toiminnan yksi periaate paljastuu. Jeesus sanoo evankeliumissa sanat: ”Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät?” Siis: ”Miksi suotta suututtaisimme heidät?”

Lauseen sanomisen tapahtumapaikka on tuttu Israelissa pyhiinvaellus- tai turistimatkalla käyneille. Genetsaretinjärven pohjoisrannalla sijaitsee Kapernaum ja siellä entisen pääkadun varrella puolestaan Simon Pietarin talo. Talon paikka on tiedossa yhä edelleen. Siinä talossa Jeesus majaili ja sieltä käsin hän toimi. Temppeliveron kantajat yllättivät Pietarin ja halusivat kysyä häneltä siitä, maksaako Jeesus säädetyt temppeliverot, oman aikansa eräänlaiset kirkollisverot. Tässä taustalla lienee se, että Jeesus oli joitakin kertoja toiminnallaan kyseenalaistanut ja haastanut järjestelmää ja siksi paikallinen verokarhu halusi selvittää, ylsikö Jeesuksen provokaatiohalukkuus temppeliverosta kieltäytymiseen asti.

Jeesus ensin opettaa Pietarille kysymyksin ja vertauksin, että Jumalan lapset ovat vapaita näistä velvoitteista. Mutta sitten Jeesus sanookin heti perään hämmentävän lauseen: ”Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät?” Hän siis haluaa ensin tehdä selväksi Pietarille asioiden oikean tulkinnan – heidän ei tarvitsisi temppeliveroa maksaa, mutta tekeekin sitten täyskäännöksen, jotta emme ”suotta suututtaisi” heitä tai kuten vanhassa raamatunkäännöksessä sanotaan ” ettemme heitä loukkaisi”.

Rakkaat virkaan vihittävät, hyvä seurakunta,

eikö tässä Jeesuksen kysymyksessä tunnu olevan esikuvallisuuteen liittyvää ohjeistusta kirkon virkaan vihittäville ja meistä jokaiselle? Jeesuksen retorisessa kysymyksessä on kaksi opetusta.

Ensinnäkin ihmisten suututtamiselle on oltava syy.

Toiseksi suututtamisen voi jättää tekemättä silloinkin, kun siihen on syy.

Jeesuksen ensimmäinen opetus kirkastuu paitsi hänen kysymyssanassaan ”miksi” myös sanassa ”suotta”, joka tarkoittaa siis ilman syytä, ilman aihetta – tarpeettomasti.

Jeesus opettaa Pietaria, kirkon rakentajaa, viisauteen ja kiivauden hillintään. Jeesus ei kiellä suututtamasta evankeliumin asialla, mutta hän edellyttää harkintaa, pitää pohtia, onko suututtamiselle syytä vai onko suututtaminen aiheetonta ja tarpeetonta.

Jeesuksen toiminta herättää aika ajoin paljonkin suuttumusta. Jeesus käyttää välillä todella kovaa kieltä ja tietoisesti suututtaa toimillaan. Hän kutsuu ihmisiä käärmeen sikiöiksi ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Hän vastailee aika ajoin tahallaan epämääräisesti ja ylimielisesti paikallisen esivallan kysymyksiin. Kyllä Jeesus osaa suututtaa ja myös tekee sitä useamman kerran toimintansa aikana. Mutta tässä kohdassa hän kehottaa taisteluiden valitsemiseen, siihen, että kaikessa ei pidä ollaehdoton. Hän kutsuu rohkeuteen ja oikeamielisyyteen, mutta myös viisauteen ja kohtuuteen. Jeesuksen esikuvallisuus on hengen hedelmien esikuvallisuutta, rauhallisuutta ja lempeyttä.

Jeesuksen mukaan ihmisiä voi siis joissain tilanteissa evankeliumin ja rakkauden asialla joutua suututtamaan, mutta ihmisten suututtamiselle on oltava syy.

Jeesuksen lauseesta voi tehdä toisenkin esikuvallisuuteen liittyvän havainnon. Jeesuksen mukaan nimittäin suututtamisen voi jättää tekemättä silloinkin, kun siihen on syy. Päivän evankeliumissahan nimenomaisesti erikseen todetaan, että syy temppeliverosta kieltäytymiselle ja siten verokarhulle kohdennetulle kielteiselle vastaukselle on olemassa – Jumalan lapset ovat vapaita. Mutta suututtaminen ei ole välttämätöntä silloinkaan, kun siihen on syy. Silloinkin voi toimia toisin. Kaikessa ei tarvitse olla ehdoton. Puhdas ja aatteellinen on ahdas ja puutteellinen. Ehdottomuus ei rakenna ja yhteyden rakentaminen eri mielisten kesken on kristitylle tehtävä; se ei ole periksi antamista tai selkärangattomuutta, vaan pyrkimistä sovintoon. Jeesus ei näyttäisi kannattavan vanhaa iskulausetta, jonka mukaan ”mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu”. Kyllä hyvä sanoma voi levitä ja rakkauden teot tulla tehdyksi myös ilman taisteluita.

***

Vihkimysmessun esikuvallisuusvaatimuksia on joskus kyseenalaistettu. Kysymyksen on ajateltu yhtäältä ahdistavan vihittäviä ja toisaalta altistavan heidät kaksoiselämälle; sen näyttelemiselle, että vihittävä on puhtaampi mitä on. Näissä tilanteissa esikuvallisuusvaatimusta ei ole ymmärretty oikein.

Ei ihmisen tavoitteena ole olla Jeesus tai edes Jeesuksen kaltainen, vaan Jeesuksesta kertominen. Esikuvallisuus on viime kädessä esikuvan esille kuvaamista. Jeesuksesta julistamista. Kristuksesta kertomista. Ihmisen tehtävä on olla pieni, jotta Jumala saa olla suuri.

Vääränlainen esikuvallisuuspyrkimys ei johda pyhyyteen vaan tekopyhyyteen.

Meidän esikuvallisuutemme on aina Kristuksen esikuvallisuutta, ei omaa pyhyyttämme. Niissä hetkissä, kun kompastumme, niissä hetkissä, kun teemme virheitä ja niissä hetkissä, kun olemme ennemmin huonoja kuin hyviä esimerkkejä, muistakaa, että meidät nostaa Kristus. Hän tuli alas luoksemme. Hän itse nostaa meidät alhaalta ylös.

Rakkaat Aki, Riikka, Jussi, Martta, Marjo, Piia ja Saara,

Älkää suotta suututtako ihmisiä.
Älkää tarpeettomasti tehkö taisteluita.
Älkää aiheetta arvostelko esivaltaa.

Mutta olkaa myös valmiita seisomaan kärsivän puolella. Tarvittaessa vaikka koko maailma suututtaen.

Olkaa pehmeitä heille, joille tämä maailma on kova.
Olkaa lempeitä heille, joille tämä maailma on ankara.
Olkaa armollisia heille, joille tämä maailma on armoton.

Sovitelkaa riitoja. Rauhoittakaa taisteluita.
Etsikää kadonneita. Nostakaa kaatuneita. Rohkaiskaa pelästyneitä.

Ja viekää viisaasti, harkiten ja pelottomasti evankeliumia kaiken aikaa, kaikkialle ja kaikenlaisille ihmisille – ihmisille, jotta he eivät katselisi vain hautaan, vaan nostaisivat katseen taivaaseen ja näkisivät keskeneräisyydessään keskinkertaisten ja syntisten esikuvien yli Kristuksen pelastavat kasvot.

 

 

2021-11-07T10:38:20+00:00marraskuu 7th, 2021|Piispan saarnat|