Rakkaat Kristuksen palvelijat ja palvelijattaret
Meidän tulee tehdä, mitä meidän kuuluu tehdä! Se on velvollisuutemme, vaatii kuulemamme teksti. Onko tämä vapauttava, helpottava viesti vai taakka ja uupumisen alku?
Käännyn Jumalan puoleen; hiljaisuus, Hänen puoleltaan. Omat sanani sukkuloivat ja tunteeni alkavat mittelöidä; Luukkaan velvollisuuskeskeisyys nostaa mielikuvat kalenterin sivuilta suoraan törmäyskurssiin pitämättömistä vapaapäivistä. Muistan kaikenlaisen arkikuorman ja tasapainottamisen keskeneräisyyden. Kaikki tämä valtaa taloni, sisätilani. Kyky nähdä kirkkaasti paljastuu unelmaksi ja tinkimätön oikeudenmukaisuus on vain haikea kaipuu. Ja silti kysymys jää, hiertäen se jankuttaa: Mitä siis palvelijan kuuluu tehdä, jos tarkoitus on tehdä se, mitä kuuluu tehdä ja mitä kutsutaan velvollisuudeksemme?
Jumala, käännyn puoleesi… kaipuussa ja ikävässä, levottomanakin. Mitä kuuluu tehdä? Muistan Martan touhuamisen keittiössään, kiukunsekaiset kommenttinsa. Ja juuri silloin sisarensa Maria saapuu vierelleni. Oikean tekemisen sääntöä ei ole – on vain kutsumuksensa kuuntelun taito. Joillekin kattiloiden kansien kuminassa, toisille oppimisen ja ihmettelyn niityllä, normiodotuksia uhmaten. Kummallekin sijansa.
Käännän katseeni Jumalan puoleen. Hänen katseensa onkin jo minut löytänyt. Yllätyn. Jumalan hellän, hymyilevän katseen alla kiihkeä kysymykseni ”mitä siis kuuluu tehdä – mikä on se, mitä Luukkaan mukaan olemme velvolliset tekemään?”, alkaakin kuulostaa oudolta. Odotinko minä esityslistaa, määräyksiä tai vähintäänkin suosituksia tekemisieni mittareiksi? Jumalan hymyilevän katseen alla hahmottelemani työlista alkaa sulaa. Velvoitevalmiusasiakirja eivätkä tulostavoitelukemat tunnukaan mielekkäältä tulokulmalta silloin, kun Pyhä hipaisee ja luo tilaa oleellisen kysymiselle.
Mitä siis pitää tehdä? Mikä on velvollisuuteni? Luukkaan teksti heittää varjonsa ja vaatimuksensa uudelleen. Siksi katson Jumalaan. Hänen katseensa alla saan unohtaa velvoitelistat ja suorituspisteet. Tätäkö onkin ”arvottoman palvelijan ydin?” Antautua olemiseen, unohtaa ylisuorittamisen kireys? Armon auringon lämmössä heittää yltään oikeassa olemisen pakkopaita? Silloinko arvottomasta palvelijasta kääriytyy esille armollinen ihminen – itselleen ja läheisilleen? Sitäkö on uudestisyntymisen evoluutio: arvottomat ja armottomat alkavat tarjota armoa ja arvoa kaikille, itselleen ja jokaiselle?
Jumalan katse kääntää aina ihmisen katsetta, omaa katsettani. Jumalaa ei voi katsella pelkästään ja loputtomasti havahtumatta siihen, että horisonttiin nousee myös ihminen, ihmisiä. Jumala on Luojana ja Kristuksena niin syvästi sitoutunut ja niin rakastunut luomiinsa, että Jumalaa ei voi kovin pitkään katsella ohittamalla tai häpeillen Hänen luotujaan ja rakastamiaan. Tästä horisontista alkaa ”se tekeminen”. Mutta sekin on olemisen ja asenteiden sillalla viipymistä, sillä sillalla Jumalan kolmas kasvo näkee meidät: Pyhä Henki on yllätysten lähde. Kirkkojen suurin riski!
Hyvyyden teot ja oikeudenmukaisuuden teot odottavat meitä, meitäkin. Mutta teoilla eikä tekemisillämme me emme ”toteuta hyvyyssuorittamista emmekä mainehallintaa”, vaan teemme itsessämme tilaa sille, mikä oman kutsumuksemme sisältä avautuu. Martan ilo kattiloistaan ja Marian innostus ajatteluun oppimisestaan ovat molemmat kutsumuksensa löytäneitä esiäitejämme. Kutsumuksen vertailua kristityt eivät tarvitse. Oleellista ei ole se, mitä joku ei tee, vaan se, mitä minä teen. Jos väsyn, väsynkö oikeiden asioiden puolesta? Jos iloitsen itseriittoisesti, nauranko joitakin ulkopuolelle?
Oleellista on sallia tila, johon Pyhä mahtuu meihin ja keskellemme. Hän ei tarvitse suorituspisteitämme, mutta vain aitous avaa oven Pyhän saapumiselle. Rehellisyys on meille Pyhän tarjous.
Siksi on niin vapauttavaa olla kristitty: on kutsuttu olemaan rehellinen, aito ja totta kaikkinensa. Jumalan näkemä ja muutkin huomaava. Tämä tekee meistä arvottomista palvelijoista arvollisia ihmisiä ja armollisia kristittyjä.