Kirjoitus Kanava-lehteen 7/2007

Ei ole kovin tavallista, että 80 vuoden ikäinen valtionpäämies ja kirkonjohtaja julkaisee syntymäpäivänään 450-sivuisen teologisen teoksen. Lisäksi kyseessä on vasta ensimmäinen osa, toinen tulee, jos aikaa ja voimia riittää.

Saksassa kustantaja ottaa 250 000 kappaleen ensipainoksen, mutta joutuu painamaan lisää. Heinäkuussa tulee neljäs painos, yhteensä 450 000 kappaletta. Jo keväällä ilmestyy käännös italiaksi (yli 500 000) ja puolaksi (100 000). Kustantajalla on suunnitelmat kirjan julkaisemisesta 32 kielellä; alkukesästä oli saatavilla englannin- ja ranskankielinen versio.

Paavi Benediktus kertoo aloittaneensa kirjan kirjoittamisen kesälomalla 2003 ja jatkaneensa sitä elokuussa 2004. ”Tultuani valituksi Rooman piispanistuimelle [huhtikuussa 2005] olen käyttänyt kaikki vapaahetket saadakseni kirjan valmiiksi.” Joseph Ratzingerin taito keskittyä on häkellyttävä; muutakin tekemistä lienee. Minkä Erkki Tuomioja teki suomalaisena poliitikkona, sen 20 vuotta vanhempi paavi teki miljardin ihmisen paimenena.

Oppiviraston johtaja

Benediktus XVI on ollut paavina vasta kaksi vuotta, mutta on ehtinyt useasti yllättää tarkkailijat ja kirkkokansan. Joseph Ratzingerin valinta paaviksi oli – ainakin jälkiviisaasti arvioiden – varsin luonnollinen. Hän oli aikanaan Saksan nuorin teologian professori, ensin 31-vuotiaana Münchenin, sitten Bonnin, Münsterin, Tübingenin ja Regensburgin yliopistoissa. Toukokuussa 1977 dogmatiikan professori nimitettiin Münchenin arkkipiispaksi ja kuukautta myöhemmin kardinaaliksi, missä roolissa hän osallistui 1978 kahden paavin vaaliin. Vuonna 1981 Ratzinger sai kutsun Vatikaaniin Uskonopin kongregaation eli Oppiviraston, kuurian tärkeimmän elimen johtajaksi. Tässä virassa hän toimi lähes neljännesvuosisadan ja nousi Vatikaanin vahvaksi mieheksi.

Ratzinger toimitti Johannes Paavali II:n hautaansiunaamisen. Paavin valitsevaan konklaaviin hän lähti vaalintoimittajana, mutta tuli itse valituksi jo neljännellä äänestyskierroksella, tiettävästi suurella äänten enemmistöllä. Olisikin ollut outoa, jos kokeneesta kakkosmiehestä ei olisi tullut ykköstä.

Ratzingerin maine julkisuudessa on ollut erilainen kuin hänen arvostettu asemansa kirkon hierarkian sisällä. Varsinkin italialainen lehdistö on nimitellyt häntä dobermanniksi, rottweileriksi ja panssarikardinaaliksi, kivenkovaksi konservatiiviksi. Osa näistä arvioista voidaan lukea kriittisen antiroomalaisuuden piikkiin, osa taas selittyy Ratzingerin roolista Oppiviraston johdossa. Kyseessä on vanha ns. inkvisitiovirasto, jolla nimellä se toimi vuoteen 1908 asti. Kongregaation tehtäviin kuuluu mm. valvoa katolisen opin puhtautta ja tässä roolissa sen tehtävänä on usein ollut sanoa ”ei”. Varsinkin ns. vapautuksen teologiaan kohdistetut huomautukset ja yksittäisiin, nimeltä mainittuihin teologeihin (Leonardo Boff, Gustavo Gutiérrez) kohdistuneet kuritoimenpiteet ovat herättäneet aiheellista kritiikkiä.

Vuonna 2000 kongregaatio, Ratzingerin johdolla, julkaisi asiakirjan Dominus Iesus, joka sai ristiriitaisen vastaanoton paitsi muissa kristillisissä kirkoissa myös Rooman kirkon omassa piirissä. Vatikaanin ekumeniatoimisto, Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto ja sen puheenjohtaja, toinen saksalainen professori ja kardinaali Walter Kasper pahoitteli asiakirjan joitakin muotoiluja.

Dokumentin päätarkoitus oli korostaa Kristuksen ainutlaatuisuutta suhteessa muihin uskontoihin. Samassa yhteydessä se tuli kuitenkin toistaneeksi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen opin, jonka mukaan reformaation kirkot eivät ole sanan varsinaisessa eli katolisessa mielessä kirkkoja, vaan ”kirkollisia yhteisöjä”. Tällaiset määrittelyt kuuluvat Oppiviraston puhetapaan, kun taas ekumeenisista suhteista vastuussa olevat katoliset tahot pyrkivät välttämään ilmaisuja, jotka luovat tarpeettomia vastakkainasetteluja.

Saako paavin kanssa olla eri mieltä?

Kiintoisaa on, että tämän vuoden maaliskuussa, siis vain kuukautta ennen paavin Jeesus-kirjan ilmestymistä Oppivirasto arvosteli virallisessa kannanotossaan sansalvadorilaisen jesuiittateologi Jon Sobrinon kahden Jeesus-kirjan ajatuksia. Virasto sanoi kyllä arvostavansa Sobrinon työtä köyhien ja sorrettujen hyväksi, mutta hänen käsityksensä mm. Kristuksen ihmiseksi tulemisesta ja jumaluudesta eivät ole sopusoinnussa kirkon opin kanssa.

Kannanoton oli allekirjoittanut viraston nykyinen johtaja, amerikkalainen kardinaali William Levada, mutta sen sisällön oli myös paavi hyväksynyt. Prosessi Sobrinon kirjoja kohtaan aloitettiin jo vuonna 2001, siis Ratzingerin aikana. Julkisuudessa jopa arvailtiin jesuiitan joutuvan opetus- ja julkaisukieltoon, mutta tällaisiin kuritoimenpiteisiin Oppivirasto ei kuitenkaan päätynyt.

Tätä taustaa vasten on yllättävää, että Sobrino-prosessin aikana valmisteilla olleen Jeesus-kirjansa esipuheessa paavi sanoo: ”Minun ei varmaankaan tarvitse erikseen sanoa, että tämä kirja ei millään tavalla ole opetusviran toimi, vaan ainoastaan ilmaus persoonallisesta kaipuustani nähdä Herran kasvot. Sen vuoksi jokaisella on vapaus olla kanssani eri mieltä. Lukijoiltani toivon vain sen verran sympatiaa, mitä ymmärtäminen yleensä edellyttää.”

Kirjan nimilehdeltä käy ilmi lukijoita kohtaava tulkintavaikeus: missä roolissa kirjoittaja on ollut ja on? Kannessa on ensin nimi Joseph Ratzinger ja sen alla Benediktus XVI. Yhtäältä paavi sanoo, että hänen kirjansa ”ei millään tavalla ole opetusviran akti”, toisaalta on pakko kysyä, voiko paavi joskus olla olematta paavi. Varmaa on, että suuri osa lukijoista, ehkäpä kaikki, pitävät kirjaa paavin puheenvuorona ja siis hänen opetusvirkaansa (magisterium) kuuluvana työnä.

Esipuheen ajatuksen voi kuitenkin tulkita myönteisesti. Paavi lienee vain halunnut madaltaa tekstinsä muodollista arvovaltaa ja panna pääpainon sen sisältöön eikä kirjoittajan auktoriteettiin. Mistään virallisesta kiertokirjeestä (ensyklikasta) ei siis ole kyse eikä erehtymättömyyden muutenkin poikkeukselliseen kategoriaan kuuluvasta tekstistä. Huomiota kuitenkin kiinnittää, että kirjaan on – aivan kuten meikäläisissä raamatuissa – sidottu kaksi lukunauhaa, keltainen ja valkoinen, Vatikaanin värit.

Lempeää puhetta

Paavin kirja on sympaattisesti, jopa lukijaystävällisesti kirjoitettu. Esipuheessa paavi puhuu persoonallisesti minä-muodossa, muuten hän käyttää joko neutraalia tutkimuskieltä tai kirjoittaa ”meille” ja ”meistä”. Monimutkaiseen saksalaiseen teologislangiin verrattuna kieli on selkää ja helppoa seurata. Kirjoittajan kirjallisia ja retorisia taitoja on usein kehuttu, ja hän onkin saanut lempinimen ”Kultasuu”. Lukija kuulee sekä professori Ratzingerin yleistajuista esitelmää että Benediktuksen paimenen äänen. Kun Johannes Paavali II oli enemmän karismaatikko ja kansanhurmaaja, niin Benediktus on analyyttinen ja pidättyväinen, jopa ujohkon oloinen. Syntyy vaikutelma oppineesta ja tasapainoisesta miehestä, jolla on varaa olla yleistajuinen.

Siirtyminen paaviksi on tuonut Ratzingerista esiin puolia, joita julkisuudessa ei ole tunnettu eikä osattu ennakoida. Benediktuksen tyyli on selvästi lempeämpää, koko lauman kaitsijalle ominaista eikä enää Oppiviraston johtajan tiukkaa ja virallista tekstiä. Niinpä Jeesus-kirjassa esitetyt kriittiset kommentit toisia tutkijoita kohtaan on kirjoitettu akateemisessa äänilajissa eikä kirkollisella tuomiotyylillä.

Ensimmäisessä haastattelussaan vaalin jälkeen Benediktus kertoi pitävänsä ekumeniaa keskeisenä prioriteettina. Virkaanastumissaarna, jota – ollessani sattumalta Roomassa – sain Rouvan kanssa seurata Pietarin kirkon alttarin vierestä, oli yksinkertaisen vetoava, erityisesti nuorille suunnattu hengellinen homilia. Pari kuukautta virassa oltuaan hän kutsui kesäasunnolleen Castel Gandolfoon pitkälle lounaalle vanhan, kauan boikotissa olleen Vatikaani-kriitikon professori Hans Küngin.

Paavi saa tietysti paljon populaareja pluspisteitä jo korkean asemansa ja siihen kuuluvien spektaakkelityyppisten ilmiöiden vuoksi. Ei ole sen vuoksi ihme, että median aiemmin vierastama Ratzinger jo kuukautta paaviksi valintansa jälkeen hurmasi miljoonapäisen nuorisojoukon Kölnin Weltjugendtagilla. Muuan saksalainen kardinaali ihmettelikin sitä, että nuoret innostuneina taputtavat paaville, vaikka kuuntelevatkin häntä e-pillerit taskussa.

Ensimmäinen virallinen kiertokirje Deus caritas est yllätti aiheellaan, rakkaudella. Paavi pyrki synteesiin kahden eri rakkauden lajin, kreikkalaistaustaisen, haluavan eros-rakkauden ja kristillisen, lahjoittavan agape-rakkauden välillä. Regensburgin esitelmä syyskuussa 2006 herätti huomiota epäonnistuneesti valitulla islam-sitaatilla, vaikka sen varsinainen pääteema oli uskon ja ymmärryksen välinen suhde.

Historiallisen metodin arvo ja rajat

Ajatus Jeesus-kirjan kirjoittamisesta on elänyt paavin mielessä jo kauan. Varhaisilta koulu- ja opiskeluajoiltaan, siis 1930- ja 1940-luvuilta, hän muistaa monet innostavat Jeesus-kirjat, joita tuolloin julkaisivat tunnetut katoliset teologit, mm. Karl Adam, Romano Guardini, Franz Michel William, Giovanni Papini ja (salaniminen) Daniel-Rops. Kaikille näille kirjoille oli tyypillistä, että niissä Jeesus kuvattiin maan päällä eläneeksi todelliseksi ihmiseksi, mutta samalla Jumalan kanssa yhtä olevaksi Pojaksi, joka toi Jumalan ihmisten lähelle.

Viime vuosisadan puolivälissä eksegeettisessä tutkimuksessa alettiin kuitenkin korostaa historiallisen Jeesuksen ja uskon Kristuksen välistä eroa. Uuden testamentin evankeliumit ovat uskon sävyttämää todistusta; tutkimus etsii tekstien takaa alkuperäistä historiallista Jeesusta. Ratzinger suhtautuu tähän tutkimuksen käänteeseen kriittisesti ja arvostelee sitä sekä metodisesti että sisällöllisesti.

Raamatuntutkimuksen historiallisesta ja tieteellisestä luonteesta Ratzinger haluaa pitää kiinni. ”Historiallinen metodi on ja pysyy eksegeettisen työskentelyn luovuttamattomana dimensiona.” Koska kristillinen usko haluaa perustua todellisesti tapahtuneeseen historiaan, sen täytyy olla valmis käyttämään historiallisia tutkimusmetodeja. Kirjassa toistuu monta kertaa periaatteessa myönteinen suhtautuminen historiallis-kriittiseen tutkimukseen, jolle kirjoittaja sanoo olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa.

Samalla kun historiallis-kriittinen metodi on tutkimuksen olennainen ”dimensio”, sillä on Ratzingerin mukaan omat rajoituksensa. Historiallisen tutkimuksen tehtävänä on tunnistaa menneisyys mahdollisimman tarkasti, sellaisena kuin se itsessään oli. Mutta jos historiallinen metodi pysyy itselleen uskollisena, sen pitää oikeastaan antaa menneisyyden pysyä menneisyytenä. Se voi toki aavistella tekstien liittymäkohtia nykyhetkeen, mutta ”tämänpäiväiseksi” se ei voi menneisyyttä tehdä. Rajoittuminen menneiden tapahtumien analyysiin on historiallisen metodin vahvuus ja heikkous.

Historiallisen metodin soveltuvuutta raamatuntutkimukseen rajoittaa toiseksi se, että se edellyttää kaikkien historiallisten tapahtumien säännönmukaisuutta ja verrattavuutta; poikkeukset ja ainutlaatuisuudet ovat ongelma. Historiallinen metodi voi tosin aavistella sanoihin kätkeytyviä katsomuksellisia ”lisäarvoja” ja näin itse avartaa omia menetelmällisiä rajojaan, mutta periaatteessa sen varsinaisena tutkimuskohteena ovat ihmissanat juuri inhimillisinä sanoina.

Kolmanneksi historiallinen metodi tarkastelee Raamatun yksittäisiä kirjoja ja lähteitä niiden omassa alkuperäisessä yhteydessään. Se voi analysoida yksittäisten kirjojen välisiä eroja ja traditioiden kehittymistä, mutta kaikkien erilaisten kirjoitusten muodostama yksi Raamattu ei ole sille välitön historiallinen suure. Raamattu on uskonnollisen yhteisön eli kirkon kanonisoima kirjakokoelma.

Ratzingerin kirjasta käy ilmi myönteinen perusasenne historiallisen metodin merkitykseen, mutta myös koko joukko kriittisiä kysymyksiä. Historiallinen menetelmä on yksi tärkeä ”dimensio” raamatuntutkimuksessa, mutta ei ainoa. Itse asiassa Ratzinger väittää, että historiallisen metodin tulee jo itsessään olla avoin muunlaisillekin menetelmille. Hän haluaakin ”ylittää” historiallisen metodin rajat ja yhdistää siihen teologisen eksegeesin.

Toisinaan lukijalle syntyy vaikutelma, että Ratzinger aivan kuin pidättelee kriittistä suhtautumistaan niitä aatteellisia näkemyksiä kohtaan, joita historiallis-kriittisestä metodista on – hänen mielestään väärällä tavalla – tehty. Esimerkki peitetystä kritiikistä on – vähän provosoiva – lainaus venäläiseltä filosofilta ja kirjailijalta Wladimir Solovjovilta (1853-1900). Tämä kertoo kuvitellun tarinan Antikristuksesta, joka vastaanottaa Tübingenin yliopistolta teologian kunniatohtorin arvon, koska on korkeasti oppinut Raamatun tuntija. Ratzingerin tulkinnan mukaan Solovjovin kritiikki ei kohdistu tieteellistä raamatunselitystä kohtaan sinänsä, mutta on drastinen ilmaus epäluulosta ”oman aikansa tietyntyyppistä eksegeettistä oppineisuutta vastaan”.

Raamatun teologinen tulkinta

Ratzinger vetoaa amerikkalaisessa teologiassa jo 30 vuoden ajan käytettyyn ”kanonisen eksegeesin” projektiin, jota meillä Suomessa on esitellyt mm. edesmennyt professori Timo Veijola. Kanoninen eksegeesi ei ole historiallis-kriittisen metodin vastakohta, vaan laajentaa sitä kohti teologista tulkintaa. Kanoninen eksegeesi tarkastelee yksittäisiä Raamatun tekstejä laajemmassa kontekstissa, koko Raamatun kirjakokoelman eli ”kaanonin” valossa.

Ratzinger tuntuu olevan tietoinen niistä vaikeuksista, joita Raamatun ykseydestä puhuminen aiheuttaa. Yksittäisten tekstien kehittyminen yhdeksi Raamatuksi on edellyttänyt perittyjen ja vanhojen tekstien uudelleenlukua. Tekstien uudelleen ymmärtäminen on historian kuluessa avannut niiden ”sisäisiä mahdollisuuksia”, aivan kuin siemenkin on itsessään valmis, mutta kehittyy vasta uusien tilanteitten ja haasteiden edessä. Kaikilla ihmisten lausumilla sanoilla on enemmän kantavuutta kuin niiden lausujat itse tiedostavat.

Jo Goethe puhui ”nukkuvista teksteistään” (Schläfertexte), joista myöhemmin ymmärretään enemmän. Sanoihin sisältyvät ”lisäarvot” avautuvat siitä yhteisestä historiasta, jonka sisällä puhuja elää. Veijola lainaa Theodor Adornoa: ”Tosia ovat vain sellaiset taideteokset, jotka eivät vielä ymmärrä itse itseään.”

Ratzingerin tulkinta Raamatun inspiraatiosta poikkeaa varsinkin protestantismin piirissä esitetystä sanainspiraatio-opista. Ratzinger ei aloita vetoamalla sanan jumalalliseen luonteeseen, vaan lähtee ”alhaalta”. Inspiraatio on ymmärrettävä käsite jo profaanin historiantutkimuksenkin kannalta. Raamatun kirjoittajat eivät puhu yksityishenkilöinä, itseensä sulkeutuneina subjekteina, vaan osana elävää yhteisöä ja historiallista liikettä, jolla on oma dynamiikkansa.

Kun yksittäisiä kirjoituksia tarkastellaan osana koko Raamattua, ne eivät ole vain pelkkää kirjallisuutta, vaan niiden synty- ja kasvualustana on elävä subjekti ja yhteisö, Jumalan kansa.

Raamatun kirjoilla voidaan nähdä kolme sisäkkäistä subjektia, ensin yksittäinen kirjoittaja tai kirjoittajaryhmä. He eivät kuitenkaan ole autonomisia kirjailijoita sanan modernissa mielessä, vaan osa yhteisöllistä Jumalan kansaa, toista subjektia. Yhteisö puolestaan tietää olevansa Jumalan, Raamatun perimmäisen vaikuttajan puhuttelema ja johtama. Keskiaikaisen, Raamatun eri merkityksiä kuvaavan terminologian kielellä voitaneen sanoa, että Ratzinger uskoo, että yksittäisillä teksteillä voi niiden historiallisen merkityksen (sensus historicus) ohella olla muita, täydentäviä merkityksiä (sensus plenior).

Metodisten lähtökohtiensa avulla Ratzinger pyrkii ”parhaan taitonsa mukaan” osoittamaan, että evankeliumien ja kirkon uskon kuvaama Jeesus on todellinen Jeesus, ”historiallinen Jeesus”. Hän on vakuuttunut, että tämä hahmo on loogisempi ja historiallisesti tarkasteltuna paljon ymmärrettävämpi kuin monet viime vuosikymmenten rekonstruktiot.

Uusi Mooses

Kuka Jeesus sitten oikein oli? Ratzingerin mielestä Jeesuksen persoonaa etsittäessä voidaan löytää johdonmukaisesti etenevä prosessi, joka ei tosin ole yksiviivainen, vaan usein dramaattinen. Uutta testamenttia voidaan selittää oikein vain, jos sen suhde historialliseen taustaan eli Vanhaan testamenttiin ja juutalaisuuteen otetaan vakavasti.

Ratzinger ei käytä Vanhan ja Uuden testamentin suhteen tulkinnassa ennustus – täyttymys -kaaviota, jota onkin usein historiallisesti vaikeaa puolustaa. Sen sijaan hän – kanonisen eksegeesinsä mukaisesti – ottaa yhtäältä tekstien alkuperäisen merkityksen vakavasti, mutta toisaalta lukee näitä tekstejä Raamatun kokonaisuuden avaamassa uudessa valossa.

Jeesuksen persoonan kannalta keskeinen on Viidenteen Mooseksen kirjaan sisältyvä, juutalaisille keskeinen lupaus uudesta profeetasta ja uudesta Mooseksesta (5. Moos. 18:15-18). Mooseksen kuoleman yhteydessä hänestä sanotaan: ”Israelin kansasta ei ole enää koskaan noussut toista sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra puhui kasvoista kasvoihin.” (5. Moos. 34:10)

Ainutlaatuista Mooseksen profeetan hahmossa ei ole hänen roolinsa lainantajana eivätkä hänen ihmetekonsa, vaan se että hän oli puhunut Jumalan kanssa ”kasvoista kasvoihin”. Profeetan varsinainen tehtävä ei ole ennustaa eikä tyydyttää uteliaisuuden tarvetta, vaan näyttää Jumalan kasvot. Israelin kansalle ei ole annettu lupausta uudesta kuninkaasta, vaan uudesta profeetasta, joka – Mooseksen tavoin – seurustelee Jumalan kanssa kuin ystävä ystävälle.

Uusi profeetta tulee olemaan vanhaa suurempi, sillä hänen läheisyytensä Jumalaan on vielä kiinteämpi. Ratzinger viittaa toiseen Mooses -tekstiin, jonka mukaan tämä saattoi nähdä vain Jumalan selkäpuolen; … ”saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.” (2. Moos. 33:23) Uusi, tuleva profeetta saa nähdä Jumalan kasvot vielä todellisemmin ja välittömämmin kuin Mooses.

Kanonisen ja lukijasuuntautuneen metodinsa mukaisesti Ratzinger uudelleenlukee Mooseksesta kertovia tekstejä Johanneksen evankeliumin valossa. ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.” (Joh. 1:18)

Tämän tekstikohdan äärellä Ratzinger ensimmäisen kerran ilmaisee kirjansa perusteesin: ”Jeesuksessa lupaus uudesta profeetasta on täyttynyt. Hänessä on tullut todeksi se, mikä Mooseksen kohdalla oli vain vajavaista. Hän elää Jumalan kasvojen edessä, ei vain ystävänä, vaan myös Poikana. Hän elää kaikkein sisäisimmässä ykseydessä Isän kanssa.”

Ei opettaja, vaan Isän Poika

Jeesuksen suhde Isään onkin Ratzingerin koko kirjan perusteema. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä Jeesus opetti ja miten hän eli, vaan siitä, kuka hän oli ja on. Yhtäältä Ratzinger korostaa Jeesuksen persoonan arvoituksellisuutta, toisaalta hän haluaa tehdä – klassisen filosofian mukaisesti – ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä Jeesuksen persoonasta.

Kun Jeesus esimerkiksi sanoo, että ”Isää ei tunne kukaan muu kuin Poika” (Matt. 11:27), silloin ei ole kyse vain tuntemisesta ja tietämisestä, vaan olemisenyhteydestä (Seinsgemeinschaft). Tietämisen prosessissa tietävä subjekti ja tiedetty objekti tulevat aina jollakin tavalla ”sisäisesti yhdeksi”. ”Jumalan tunteminen edellyttää Jumala-yhteyttä, jopa olemisen yhteyttä Jumalan kanssa.”

Kirjassaan Ratzinger käy laajasti läpi sen, mitä synoptiset eli kolme ensimmäistä evankeliumia sanovat Jeesuksen julkisesta toiminnasta, kasteesta, kiusauksista, vuorisaarnasta, Isä meidän -rukouksesta, opetuslapsista ja vertauksista. Sen jälkeen seuraavat Johanneksen evankeliumin vertauskuvat vedestä, viinitarhasta, viinistä, leivästä ja paimenesta. Kirjan päättyy jaksoihin Pietarin tunnustuksesta, Jeesuksen kirkastumisesta ja niistä ilmaisuista, joilla Jeesus kuvaa itseään. Kaikkia näitä lukuja sävyttää Ratzingerin teesi Jeesuksen ja Isän ykseydestä. Kiintoisaa tulee olemaan, kun ja jos Ratzinger julkaisee kirjansa toisen osan, jossa historiallisesti ja teologisesti vielä kuumemmat kysymykset nousevat esiin: Jeesuksen syntymäkertomukset, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus..

Kirja seuraa johdonmukaisesti ”kristologista hermeneutiikkaa”, joka näkee Jeesuksen persoonassa ”kokonaisuuden avaimen” ja pyrkii hänestä käsin ymmärtämään Raamatun ykseyden. Ratzinger myöntää, että tällainen tulkinnallinen lähtökohta edellyttää ”uskonratkaisua” eikä voi nousta puhtaasta historiallisesta metodista. ”Mutta tällaiseen uskonratkaisuun sisältyy viisaus ja ymmärrys – historiallinen ymmärrys – jonka avulla voidaan nähdä Raamatun sisäinen ykseys, ymmärtää yksittäiset osat uudelleen ilman että niiden historiallinen alkuperäisyys katoaa.”

Ulkopuolinen kriitikko voi toki sanoa, että Ratzinger on insider ja katselee Jeesus Nasaretilaista kristillisen uskon raameista käsin. Kyseessä onkin aksiomaattinen ratkaisu. Ratzingerin vastahuomautus voisi olla, että lähteiden, niin juutalaisten kuin alkukristillisten, valossa hänen teesinsä on johdonmukainen, ei vain teologisesti, vaan myös historiallisesti.

Dialogi juutalaisen rabbin kanssa

Yhden esimerkin Ratzingerin teesin luonteesta antaa hänen keskustelunsa juutalaisen ajattelijan ja rabbin Jacob Neusnerin kirjan kanssa (A Rabbi talks with Jesus. New York 1993). Ratzinger arvostaa suuresti Neusneria ja tämän dialogihakuisuutta. Häneltä Ratzinger sanoo oppineensa Jeesuksen arvoituksesta enemmän kuin monilta muilta raamatunselittäjiltä.

Kirjassaan Neusner kuuntelee Jeesuksen vuorisaarnaa ja vertaa sitä juutalaiseen traditioon. Hän on vakuuttunut Jeesuksen puheen suuruudesta ja puhtaudesta, mutta ei – uskollisena Israelin uskolle – voi lopulta kuitenkaan yhtyä sen ytimeen.

Neusner maalaa näyttämön, jossa hän ensin keskustelee Jeesuksen kanssa ja sitten palaa juutalaisen rabbikollegansa luo ja selostaa tälle Jeesuksen ajatuksia. Rabbi kysyy Neusnerilta, mitä Jeesus jätti juutalaisesta opista pois. ”Ei mitään.” Kun rabbi kysyy, mitä Jeesus sitten lisäsi, Neusner vastaa: ”Itsensä”. Ratzinger jatkaa ja sanoo, että juutalaiselle tulee raja vastaan juuri tässä eli silloin, kun Jeesus rinnastaa Jumalan ja itsensä.

Vuorisaarnassa eikä evankeliumeissa yleensäkään ole Ratzingerin mielestä perimmältään kyse moraaliopista, vaan yhteydestä Kristukseen. Autuaaksijulistamiset ovat lupauksia, joissa välähtää uusi ihmisyys sellaisena, jonka Kristus lahjoittaa. Vuorisaarna on tulkittava kristologisesti; autuaaksijulistamiset ovat kuin verhottu biografia Jeesuksesta. Kristus on oikea ja todellinen ”köyhä”, ”kärsivällinen” ja ”rauhantekijä”. Tällaisen Kristuksen elämään opetuslapset on sidottu ja kiedottu. Vasta yhteydestä Kristukseen avautuu vuorisaarnaan sisältyvä kutsu seuraamiseen.

Oliko Jeesus liberalismin edelläkävijä?

Sapattia koskevan riidan yhteydessä tulee ehkä selvimmin ilmi Ratzingerin kriittinen suhtautuminen liberaaliteologisia Jeesus-tulkintoja (mm. Adolf von Harnack, Adolf Jülicher) kohtaan. Sapattikiista tulkitaan usein siten, että Jeesus olisi vapauttanut ihmiset ahdaskatseisesta ja legalistisesta juutalaisten sapattikäytännöstä ja edustanut sen asemesta suurpiirteisempää, vapaampaa ja järkevämpää näkemystä. Tulkinnan tueksi vedotaan Jeesuksen sanoihin ”sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten”. Lakihenkisen ja luunkovan juutalaisen laintulkinnan tilalle Jeesus olisi tuonut antroposentrisen näkemyksen vapaasta ja rationaalisesta yksilöstä.

Ratzinger huomauttaa, että tällainen tulkinta ei ensinnäkään anna kohteliasta eikä oikeaa kuvaa juutalaisuudesta. Jeesus ei ollut liberalismin edelläkävijä, ei mikään rabbiininen reformaattori, ei edistyksen apostoli, ei eettisiä ohjeita antava viisauden opettaja, ei uskonnollisen humanismin julistaja, ei valistuneen ja yksilöllisen etiikan opettaja, ei mikään lauhkea moraalineuvoja. Neusneriin vedoten Ratzinger haluaa osoittaa, että sapattikiistan ydin koski ihmisyyden syvempiä kysymyksiä ja viime kädessä ihmisen olemista Jumalan edessä.

Juutalainen Neusner näkee Jeesuksen sanojen ytimen: ”Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Kyse ei ole siitä, että Jeesus olisi esittänyt helpomman ja vapaamielisemmän tien. Ydin on siinä, että hän asettaa juutalaisen sapattikäytännön tilalle oman persoonansa ja auktoriteettinsa. Kun Jeesus sanoo olevansa sapatin Herra, hän väittää olevansa Jumala.

Harnack ja häntä seuraava liberaali eksegeesi oletti, ettei Jeesuksen oma persoona kuulu evankeliumin sisältöön, vaan että Jeesuksen tarkoituksena oli kertoa Jumalan tahdosta ja sen moraalisesta velvoittavuudesta. Ratzingerin tulkinta on toinen: Kristus itse on evankeliumin keskus ja ydin.

Rationalismin kritiikkiä

Vaikka Ratzinger siis arvostelee valistunutta ja järkevää (vernünftig) Jeesus-tulkintaa, hän itse käyttää myönteisesti käsitettä Vernunft des Glaubens. Mitä Ratzinger tarkoittaa käyttäessään Vernunft-käsitettä? Suomen kielessä tätä saksankielen sanaa vastaa tavallisesti sana ”järki”. Ratzingerin ajattelussa Vernunft ei kuitenkaan tarkoita järkeä rationaalisuuden merkityksessä, vaan pikemminkin ymmärrystä ja viisautta, klassisen intellectus-käsitteen mielessä. Vanhana Augustinus-tutkijana Ratzingerin tarkoituksena on puhua uskoon sisältyvästä pyrkimyksestä ymmärtää kohdettaan (fides quaerens intellectum) ja nähdä kohteensa uskon omilla silmillä (fides habet oculos suos).

Jo Regensburgin esitelmässä Ratzinger halusi yhtäältä puolustaa uskon sisäistä logiikkaa ja johdonmukaisuutta, uskon ymmärrystä; tässä hän osoittautuu klassisen metafysiikan ja ontologian edustajaksi. Toisaalta hän kohdisti voimakasta arvostelua modernia kristinuskon järkiperäistämistä vastaan. Vernunft-käsitettä Ratzinger käyttää positiivisesti uskon ja ymmärryksen suhdetta puolustaessaan, mutta kriittisesti silloin, kun kritikoi valistukselle ominaista moraalista järkeä (praktische Vernunft) tai positivistisesti tulkittua rationalismia.

Jeesus-tulkinnassaan Ratzinger pyrkii ensi sijassa etsimään evankeliumin ”verhottujen” teksteihin sisältyviä ”syvyysulottuvuuksia”. Vaikka hän uskoo löytäneensä historiallisen Jeesuksen, hän ei kiinnitä suurta huomiota yksityiskohtaisiin faktisiteettikysymyksiin. Esimerkiksi Jeesuksen tekemistä ihmeistä ei kirjassa puhuta, vaikka ne ovatkin olennainen osa Jeesuksen julkista toimintaa. Päähuomio kiinnittyy historiallisten tekstien sisältämiin vertauskuviin ja symboleihin.

Varsin usein Ratzinger korostaakin evankeliumien Jeesus-kuvaan sisältyviä arvoituksia ja salaisuuksia. Näiden ”verhojen” keskeltä hän uskoo kuitenkin löytävänsä todellisen ja historiallisen Jeesuksen. Mysteeri ja ymmärrys liittyvät yhteen.

Ekumeenisesti avoin kirja

Vaikka kyse on paavin, siis roomalaiskatolisen kirkon arvovaltaisimmin edustajan kirjoittamasta kirjasta, kyse ei kuitenkaan ole erityisesti katolisesta kirjasta. Ekumeenisesti kuumat kysymykset, jotka voisivat hyvinkin nousta esiin jo raamatuntulkinnan yhteydessä, on jätetty lähes kokonaan rauhaan. Jonkun kerran paavi antaa – historiallisesti epätarkalla tavalla – ymmärtää, että reformaatio olisi olut valistuksesta alkaneen liberaalin ajattelun alkuunpanija. Vain ohimennen viitataan apostoli Pietarille kuuluvaan erityisasemaan, mutta esimerkiksi Pietarin seuraajasta eli paavista kirjassa ei puhuta – eikä se ainakaan luterilaisen eksegeesin mukaan olisikaan historiallisesti perusteltua.

Katolisten erityisoppien asemesta paavi palaa lähteille, kaikkia kristillisiä kirkkoja yhdistävän dokumentin eli Raamatun äärelle. Jeesus-kirja käyttää raamatullista kieltä ja raamatullisia kuvia. Voisi olettaa, että tällainen lähestymistapa kiinnostaa erityisesti niitä kirkkoja, jotka pitävät itseään Jumalan sanan kirkkoina. Kirkkojen välisen lähentymisen kannalta on tärkeää muistaa, että kristillinen usko kohdistuu viime kädessä persoonaan eikä opillisiin formulaatioihin.

Paavin kirja sisältää myös muita ekumeenisesti kiintoisia haasteista. Siinä tullaan lähelle klassista luterilaista ristin teologiaa, jonka mukaan Kristuksen ristissä, kärsimyksessä ja kuolemassa tulee ilmi Jumalan ”korkeus” ja rakkaus. Pelkkää kilttiä moraaliopettajaa ei olisi viety ristille; Kristus tuomittiin kuolemaan, koska hän asetti itsensä Jumalan kanssa samalle tasolle.

Samalla kun historiallinen Jeesus ilmaisee Isän ja olemisyhteytensä tämän kanssa, hän osoittaa Jumalan rakkauden. Paavin kirjan keskeinen perussävy onkin rakkauden teologiassa, samassa aiheessa, josta hän puhui kiertokirjeessään Deus caritas est. Jeesus-kirjassakin näkyy pyrkimys haluavan eros-rakkauden ja uhrautuvan agape-rakkauden yhdistämiseen.

Paikoin kirjassa heijastuu klassinen roomalaiskatolinen idea ihmiseen kätkeytyvästä rakkauden perussuuntauksesta, joka itsessään suuntautuu vääriin kohteisiin, mutta jolle Jumalan armo ja usko antavat uuden suunnan. Paikoin taas paavi korostaa – lähes luterilaisin äänenpainoin – sitä, että Jumalan rakkaus on jo lähtökohdiltaan toisenlaista kuin ihmisen rakkaus. Jumalan lahjoittava rakkaus tulee todeksi Kristuksen persoonassa ja yhteydessä häneen. Aihe on suomalaisen Luther-tutkimuksen ja keskiajan filosofian tutkimuksen kannalta kiintoisa ja voi avata uusia ekumeenisia mahdollisuuksia.

Paavi esittää kirjassaan varsin usein kritiikkiä nykyajan eräitä aatevirtauksia ja elämäntapamalleja kohtaan. Arvostelun kohteena ovat mm. materialistinen ajattelutapa, edistysuskoisuus, taloudellinen korruptio ja valtapolitiikan vääristyminen – perimmältään ihmisen sisäinen autioituminen. Tällaisten ilmiöiden takana on ”uuden ajan logiikka”: ihminen, joka julistaa Jumalan kuolleeksi, tekee itsestään jumalan.

Jyrkästi paavi arvostelee sellaista läntisen maailman harjoittamaa kehitysapua, joka rakentuu puhtaasti teknis-materiaalisten periaatteiden varaan. Tällaista toimintaa sävyttää besserwisser-asenteelle ominainen ylpeys, joka – erityisesti Afrikassa – on syrjäyttänyt paikalliset uskonnolliset ja sosiaaliset rakenteet ja tuonut tilalle sisäisen tyhjyyden mentaliteetin. Historiaa ei hallita pelkillä aineellisilla struktuureilla. ei ilman Jumalaa.

Paavin ilmeisenä tarkoituksena on korostaa, että kaikki hyvä tulee viime kädessä Jumalalta. Tähän myös luterilaiset teologit voivat liittyä. Avoimeksi jää kysymys, millainen arvo ihmisen luonnolliselle moraalitajulle annetaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä.

* * *

Joseph Ratzinger – Benedikt XVI., Jesus von Nazareth. Erster Teil. Von der Taufe bis zur Verklärung. Herder. Freiburg 2007. 448 s.

Tässä esitelty kirja antaa historiallisesti, teologisesti ja filosofisesti johdonmukaisen kuvaan Jeesus Nasaretilaisesta. Kirja on omassa lajissaan korkealuokkainen, laajaan lukeneisuuteen perustuva tutkimus – ja lukija kuulee siinä professori ja teologi Joseph Ratzingerin äänen. Samalla kirja on hurskas, Kristus-yhteyteen kutsuva kirja, Benediktuksen kaipaus nähdä yhdessä kaikkien ihmisten kanssa Kristuksen todelliset kasvot. Molempien rooliensa osalta kirja tulee varmasti herättämään vilkkaan keskusteluun, mutta jää myös Jeesus-kirjallisuuden historiaan.