Piispan puheenvuoro kirkolliskokouksessa 14.5.2002

Arvoisa puheenjohtaja sallinee, että käytän periaatteellisen puheenvuoron, joka käsittelee nyt puheena olevaa ja seuraavaa edustaja-aloitetta. Kummankin taustalla on sama asia, maallisen esivallan hyväksymä parisuhdelaki.

Ensimmäisen aloitteen mukaan kirkkojärjestykseen tulisi lisätä kohta, jonka nojalla parisuhteen rekisteröinyt henkilö ei voisi toimia kirkon viranhaltijana tai työntekijänä. Toisessa aloitteessa esitetään, että käsikirjavaliokunta laatisi muutamia vaihtoehtoisia siunaamiskaavoja rekisteröidyn parisuhteen solmineiden ja heidän kotinsa siunaamiseksi.

Aloitteet kuvastavat, miten eri tavalla kirkossa nyt puheena olevaan asiaan suhtaudutaan. Samaa asiaa katsotaan lähes vastakkaisista näkökulmista. Olen yrittänyt miettiä, onko näissä aloitteissa kysymys pienestä vai isosta asiasta.

Yhtäältä parisuhde on pieni asia. Suhteen virallistaneita on vähän, eikä ole luultavaa, että moni kirkon työntekijä aikoo rekisteröityä. On ihmisten ja kirkon uskon kannalta suurempia haasteita, esimerkiksi maailman köyhyys, ympäristön tulevaisuus tai oppi syntisen vanhurskauttamisesta.

Toisaalta parisuhde voi olla myös iso asia. Keskellämme on ihmisiä, jotka odottavat kirkon ja Jumalan hyväksyntää. Asiaa pidetään myös esimerkkinä joko suvaitsevaisuudesta tai luopumuksesta. Meidän enemmistöön kuuluvien ei ehkä ole helppo edes kuvitella, miten koettelevaa vähemmistöön kuuluminen asianomaisen itsensä kannalta voi olla. Ensimmäinen aloite viittaa kirkon uskon kannalta isoon asiaan, kysymykseen Jumalan sanan arvovallasta.

Ihmiselämässä ja julkisuusmyllyssä on joskus arvaamatonta, miksi pienistä asioista tulee suuria. Seksuaalisuus on elämänalue, jolla odotukset ja mielenliikkeet ovat väkevimmillään. Hyväksytyksi tulemisen syvimmät kokemukset liittyvät seksuaalisuuteen. Se ottaa aina oman tilansa, usein tahtomattammekin. Sukupuolisuuden vetovoimalle vetää vertoja oikeastaan vain raha.

Kun puhumme parisuhteesta, puhumme siis sekä pienestä että isosta asiasta. Kumpikin aloite nostaa esiin tärkeitä inhimillisiä ja hengellisiä kysymyksiä. Juuri siksi on tärkeää, että kumpikin tutkitaan monipuolisesti ja tasapuolisesti. Esitän muutamia näkökohtia, joita toivon valiokunnissa mietittävän.

* *

Pyrkimys kieltää parisuhteen rekisteröinti herättää raskaan sarjan oikeudellisia ja teologisia kysymyksiä. Ei ihme, että oikeusviranomaiset ovat julkisuudessa nostaneet varoittavan sormensa. Valtion velvollisuus on pitää huolta siitä, että perusoikeuksia kunnioitetaan.

Perustuslain 6. pykälä edellyttää, ettei ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan mm. sukupuolen, uskonnon, mielipiteen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Euroopan unionin perusoikeuskirjan artikla 21 on astetta osoitteellisempi. Se kieltää kaikenlaisen syrjinnän, joka perustuu mm. sukupuoleen, geneettisiin ominaisuuksiin, uskontoon, sukupuoliseen suuntautumiseen tai muuhun sellaiseen seikkaan.

Kristilliselle kirkolle, joka kunnioittaa esivallalle annettua tehtävää, perusoikeudet ovat vakava asia. Luterilaisen kirkon perusasenne maallista esivaltaa kohtaan on luottamus. Kirkossa pitää varoa sellaista asennetta, joka vähättelee yhtäläisiä ihmisoikeuksia.

Kirkko ei kuitenkaan samastu maalliseen yhteiskuntaan. Kirkko on hengellinen yhteisö ja kristityt haluavat olla ”toisen maailman” kansalaisia. Kirkko elää kyllä maailmassa, mutta sen syvin olemus ei ole ”tästä maailmasta”. On toteltava enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. Kirkko on maalliseen esivaltaan nähden yhtä aikaa solidaarinen ja kriittinen.

Suomessa valtio on halunnut tunnustaa kirkon erityisluonteen. Perustuslaki takaa kirkolle suuren itsemääräämisoikeuden. Lain 76. pykälän mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään erillisessä kirkkolaissa.

Oikeudellisesti on kiinnostavaa, mikä on perustuslain suhde siihen erityislakiin, jonka alan perustuslaki itse takaa. Mitä merkitsee vanha oikeusperiaate: lex specialis derogat legem generalem, erityislaki haastaa yleislain? Miksi on erityinen kirkkolaki, eikö perustuslaki riitä? Voiko kirkkolaki säätää sellaista, joka on ristiriidassa perustuslain kanssa? Ratkaisevaa lienee, miten perustuslain sanat kirkon ”järjestysmuodosta ja hallinnosta” ymmärretään. Yleensä on ajateltu, että siihen kuuluu mm. kirkon oppi, sen uskonnollinen peruskatsomus.

Oikeusoppineet ovat parisuhdetta koskevan keskustelun yhteydessä todenneet, että kirkolla on oikeus säilyttää oma hengellinen oppinsa ja noudattaa sitä, vaikka se saattaisikin poiketa perusoikeuksista. Juridisesti asia näyttäisi riippuvan siitä, mitä kirkon usko ja oppi sanovat. Ongelma ei siten olisi oikeudellinen, vaan teologinen.

Pidän arvossa sellaista maallista esivaltaa, joka antaa kirkolle tilaa selvittää teologiset kysymykset omassa keskuudessaan. Esivallan ja kirkon välinen suhde on aidoimmillaan silloin, kun kunnioitetaan kummankin omaa roolia.

Esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon papeilta edellytetään naimattomuutta, samoin ortodoksisen kirkon piispoilta. Vaatimus kieltää oikeuden avioliittoon. Edelleen: onko sukupuolista syrjintää ja perustuslain vastaista, että nämä kirkot eivät päästä naista papiksi? Myös muut kristilliset kirkot edellyttävät papeiltaan sitoutumista kirkon oppiin. Vaatimus rajoittaa papin uskonnonvapautta.

Esimerkit perustuvat olettamukseen, että uskonnollisella yhteisöllä on oma uskonnollinen peruskatsomus, jonka nojalla se asettaa viranhaltijoille edellytyksiä, jotka rajoittavat yleisiä perusoikeuksia.

Parisuhdekeskustelun teologinen ydinongelma on, kuuluuko asia luterilaisen kirkon pysyvän opin piiriin vai muuttuvan etiikan alaan.

Yhtäältä voidaan väittää, että miehen ja naisen välinen suhde on osa kirkon ihmiskäsitystä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Heillä on Jumalan tarkoittama sukupuolinen tehtävä jatkaa sukua ja kasvattaa tulevaa polvea. Tätä tehtävää toteuttava avioliitto on kirkon käsityksen mukaan Jumalan säätämä hyvä maallinen elämänjärjestys. Tämän tehtävän Jumala halusi siunata.

Toisaalta voidaan sanoa, että jokainen ihminen on Jumalan edessä yhtä arvokas, asemastaan ja ominaisuuksistaan riippumatta. Edes ihmisen syntisyys ei tee häntä Jumalan edessä arvottomaksi. Päinvastoin Jumala haluaa rakastaa juuri niitä, jotka eivät ole toteuttaneet hänen tahtoaan. Kirkon opissa tämä ydin ei saisi koskaan kadota.

Arvoisat edustajat, näyttää siltä, että aloitteet pakottavat tekemään enemmän kysymyksiä kuin antamaan yksiselitteisiä vastauksia. Parisuhdeasian takana on vaikeita teologisia ongelmia. Onko kirkon käsitys luomisesta sellainen, joka pitää miehen ja naisen suhteesta poikkeavaa suuntautuneisuutta ”luonnonvastaisena”? Vai onko heteroseksuaalinen suhde perusmalli ja ihanne, jonka rinnalla on hyväksyttävä myös muunlaisia, uusiakin seksuaalisia malleja? Mitä sanomme ihmiselle, joka kokee olevansa Jeesuksen omien sanojen kaltaisesti ”äitinsä kohdusta saakka avioliittoon kelpaamaton” (Matt. 19:12)?

Maallinen ihminen voi lähestyä asiaa vähän toisin sanoin: onko homoseksuaalisuus tahdosta riippumaton pysyvä ominaisuus vai onko siinä kyse ihmisen valinnasta? Raamatun tekstit näyttävät edellyttävän, että ihminen kykenee itse valitsemaan sukupuolisen suuntautuneisuutensa. Sen vuoksi hän on myös vastuussa valinnastaan ja hänen voidaan odottaa vaikuttavan tekoihinsa. Viime aikoina on kuitenkin usein ajateltu, että seksuaalinen suuntautuneisuus on ihmisen tahdosta riippumaton. Lopullista ja yksiselitteistä vastausta ei liene kuitenkaan vielä löydetty. Pikemminkin näyttää siltä, että homoseksuaalisuutta on monenlaista ja että se jossain määrin on myös kulttuurisidonnaista.

Luterilaisuudessa on kauan keskusteltu siitä, mitä tarkoittaa, että Raamattu on kirkon uskon ja elämän ylin ohje. Yhtä mieltä olemme siitä, että vain Jumalan sana avaa meille tien oikeaan uskoon ja Kristuksen yhteyteen. Erimielisiä olemme olleet siitä, missä mielessä Raamattu on myös elämän eli moraalin ohje. Onko Raamattu myös eettinen ohjekirja vai voiko se vääristyä orjuuttavaksi laiksi, jos luemme sitä moraalimme ohjenuorana? Onko etiikka kaikille ihmisille yhteinen luonnonoikeudellinen asia vai esittääkö Raamattu erityisen kristillisen etiikan?

Maallisen parisuhdelain soveltuvuutta kirkkoon mutkistaa, ettei kirkossa näytä vallitsevan yksimielisyyttä siitä, millainen teologinen paikka seksuaalietiikalle kirkossa kuuluu. Vaikka kirkon oppi onkin sidottu nykyhetkeä aiempiin historiallisiin dokumentteihin, on myös kulloisellakin opintulkinnalla on painoarvonsa.

Jos aloitteen mukaiselle kiellolle haluttaisiin oikeudellinen sitovuus, se tulisi kirjata kirkkolakiin. Kirkkojärjestyksen säädös ei olisi riittävän vahva. Uskon kuitenkin, ettei eduskunta tulisi hyväksymään kirkkolakiin aloitteen mukaista kieltoa.

* *

Myös toinen aloite vie isojen kysymysten äärelle. Allekirjoittajien huoli on lähes vastaansanomaton. Kenellä on rohkeutta kieltä siunaus ihmiseltä, joka tulee sitä pyytämään? Tai vielä vaativammin: kuka voi kieltää ihmiseltä Jumalan armon?

Samalla kun teemme tämän kysymyksen, joudumme myös toisen yhtä vaikean ongelman eteen. Riittääkö ihmisen oma toive perusteeksi siunauksen saamiselle vai onko siunaukselle oltava joku yksilön halua suurempi peruste? Miten otamme huomioon ihmisen todelliset tarpeet, mutta samalla emme lankea toiveitten toteuttajiksi?

Toinen aloite pakottaa itsekriittisesti miettimään, mitä siunaaminen oikein tarkoittaa. Olemmeko tulleet siunanneeksi sellaista, mitä ei olisi pitänyt siunata ja olemmeko jättäneet siunaamatta sellaista, mikä olisi pitänyt siunata? Kirkollisten toimitusten kirjassa esille tuleva vihkimisen ja siunaamisen ero kaipaa sekin syvempää teologista miettimistä.

Siunaamista on maallista ja uskonnollista. Millainen siunauksen rooli on maallisen lain antamalla oikeudellisella asemalla? Mitä ihmisille merkitsee yhteisön antama tunnustus, mitä moraalinen tai psykologinen hyväksyntä? Ja mitä kirkolta odotettu hengellinen siunaaminen tuo lisää erilaisiin maallisiin siunaamisiin?

Maallisessa laissa on säilytetty ero avioliiton ja parisuhteen välillä. Edelliseen vihitään, jälkimmäinen rekisteröidään. Jos kirkko haluaa siunata molemmat, miten se käytännössä välttää avioliiton ja parisuhteen rinnastumisen

Aloitteessa toivotaan siunaamiskaavojen laatimista. Tarkkaan luettuna aloite ei esitä, että parisuhteen siunaamisen kaava otettaisiin kirkollisten toimitusten kirjaan. Pidän aloitteen sanamuotoa onnellisena. Jos siunaamiskaava haluttaisiin käsikirjaan, silloin jouduttaisiin selvittämään siunaamisen suhde kirkon oppiin. Kirkkojärjestys toteaa (KJ 1:2): ”Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.”

Olennaisesti kevyempi on esimerkiksi Ruotsin kirkon piispojen ratkaisu, kun he 1990-luvun lopulla laativat esirukoussuosituksen, jota voidaan käyttää silloin, kun pappi tapaa parisuhteen solmineet. Pitäisinkin luontevampana, että ratkaisua etsittäisiin enemmän yksityisen kohtaamisen kuin yhteisöllisesti hyväksyttyjen toimitusten suunnalta.

Kristillisessä perinteessä on jo kauan tehty ero yksityisen sielunhoidon ja yhteisöllisten toimitusten välillä. Yksityisessä kohtaamisessa jokaisella kristityllä ja papilla on suurempi liikkumavara ottaa huomioon ihmisten elämäntilanne. Yhteisölliset toimitukset ovat osa kirkon yhteistä uskonilmausta.

Kirkollisten toimitusten kirja kuuluu niihin kirjoihin, joista kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää määräenemmistöllä. Se rinnastetaan kirkkolaissa raamatunkäännökseen, virsikirjaan ja kristinoppiin. Siunaamisen kaavasta pitäisi siis vallita suurempi yksimielisyys kuin muusta hengelliseen harkintaan perustuvasta toiminnasta.

Jokainen pappi on velvollinen toimittamaan ne toimitukset, jotka on otettu kirkollisten toimitusten kirjaan, ja jokaisella kristityllä on oikeus saada nämä toimitukset. Papille ei jäisi enää harkintavaltaa, vaan hänen pitäisi aina suostua parisuhteen siunaamiseen. Tilanteessa, jossa parisuhteen tulkinnasta vallitsee suuria erimielisyyksiä, kirkon ei liene viisasta laatia käsikirjaan kaavaa, joka velvoittaisi kaikkia.

* *

Arvoisat edustajatoverit. Ei liene vaikeaa havaita, että suhtaudun melko pidättyvästi kummankin aloitteen hyväksymiseen. Pidän kuitenkin tärkeänä, että ne molemmat asianmukaisesti tutkitaan. Taustalla on isoja periaatteellisia asioita. Kirkon on hyvä miettiä, millainen yhteisö me olemme ja mitä varten olemme olemassa. Tällä tiellä on suostuttava etsimään myös sellaisia perusteluja, jotka poikkeavat omasta kannastamme. Kannatan puhemiesneuvoston esitystä.

Eero Huovinen