Piispa Laajasalon puhe kirkolliskokouksessa 5.8.2021

Piispa Laajasalon puhe kirkolliskokouksessa 5.8.2021

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat,

tässä salissa on aistittavissa paljon turhautumista, kun tätä aloitetta käsitellään. On monia, joiden mielestä samaa avioliittoasiaa käsitellään vuodesta toiseen ja mikään kirkolliskokouksen päätös tai mikään tuomioistuimen ratkaisu ei tunnu lopettavan vaatimuksia ratkaista jotain, joka on jo heidän mielestään ratkaistu. Ja vieläpä ratkaistu moneen kertaan.

Ja on suurin piirtein yhtä paljon heitä, jotka ovat turhautuneita, koska heidän mielestään täysin välttämätöntä ja täysin vääjäämätöntä muutosta ei saada aikaan ja kirkko näyttäytyy kovasydämisenä, ymmärtämättömänä ja julmana. Heidän näkökulmastaan kirkko hyökkää omia jäseniään, myös osin omia työntekijöitään ja luottamushenkilöitään kohtaan.

Nämä molemmat turhautumisen syyt ovat tämän salin todellisuutta. Ne ovat totta.

Kirkon isojen muutoksien päättäminen on tietoisesti tehty hitaaksi ja vaikeaksi. Se ei ole vahinko tai virhe, vaan tämän meille rakkaan kirkkomme tietoinen tahto ja olemus. Muutoksien hitaus kertoo yhtäältä uskon yhteisön säilyttävästä, uskon aarteita ja perinnettä turvaavasta luonteesta ja toisaalta se kertoo myös siitä tavoitteesta, että kirkko ei olisi mihinkään suuntaan yhtäkkiä kaapattavissa. Toisinaan voi tulla toki tunne, että juuri tämän hitauden vuoksi kirkko on jo panttivankina.

Asian käsittelyn kannalta olennaista on, millaisen mandaatin piispat mahdollisesti tältä salilta ja tämän salin valiokunnalta saavat omalle valmistelulleen ja esitykselleen. Nimittäin, jos tämä sali aidosti haluaa, että voimme erimielisinä elää kirkossa ja haluaa aidosti piispojen etsivän sellaisia tapoja, että se on mahdollista, piispat aivan takuulla löytävät siihen mallin. Olen siitä aivan varma.

Mutta arvoisat ystävät, haluaako tämä sali sitä? Kun olen kuunnellut viime päivinä kymmeniä puheenvuoroja ensin ehtoollisaloitteesta ja sitten tästä avioliittoaloitteesta, on minun vilpittömästi kysyttävä, haluammeko elää yhdessä tässä kirkossa? Vai onko sittenkin niin, että me haluamme puhdistaa tätä kirkkoa, joltain laidalta tai jostain kulmasta? Onko sittenkin niin, että yhteyden ja ykseyden sijasta meillä on halu saada kirkkoa puhtaammaksi? Onko meillä tavoitteena kirkon ykseyden ja kasvun sijaan kirkon desinfiointi? Olemmeko kansankirkon rakentajien sijasta erilaisten tunnustuskirkkojen rakentajia?

Minä kannatan tätä avioliittoaloitetta. Samalla haluan sanoa, että olisin kannattanut myös sitä edustaja Kipon ehtoollista koskevan aloitteen henkeä, vaikka en ehkä aloitetta sellaisenaan.

Tämän avioliittoaloitteen ja myös tuon mainitun ehtoollisaloitteen äärellä meidät laitetaan kysymään itseltämme, kuinka puhtaita ajattelemme olevamme ja kuinka puhtaita haluamme olla? Kuinka paljon epäpuhtaana pitämäämme me kestämme? Onko yhteyden rakentamisen ja kirkon kasassa pysymisen sijasta sittenkin tavoitteenamme, että savustetaan joku porukka pois, joko tekemällä heidän olonsa niin mahdottomaksi, että he lähtevät tai niin surkeaksi, että he eivät uskalla tulla mukaan ollenkaan – puhumalla heille ilman sydäntä tai kuulemalla heitä ilman korvia.

Jos meillä on tällainen siivoustavoite, silloin tätä aloitetta ei kannata ruveta käsittelemään, vaan se kannattaa hylätä. Jos sen sijaan ajattelemme, että monista haasteista huolimatta kirkkomme on parempi sellaisena, jonne mahtuu myös mielestämme väärin ajattelevia ihmisiä, silloin meidän kannattaa jatkaa, koska silloin ymmärrämme, että Kristus on puhdas, me emme ole. Kristuksen kirkon puhtaus tulee kirkon Herrasta itsestään, ei meistä.

Hyvät kirkolliskokousedustajat,

mitä, jos tämä tilanne onkin meille Jumalan antama tehtävä. Emme ehkä tiedä, onko se Jumalan oikean vai väärän käden antamaa tehtävää, mutta kuitenkin Jumalan käden kautta meille tullut tehtävä? Mitä, jos Jumala itse haluaa, että me joudumme keksimään tavan, jolla me voimme olla erimielisinä yhdessä – siis Kristuksen jäähyväisrukouksen sanoin opetuslapsina täydellisesti yhtä.

Tässä salissa istuu sekalainen seurakunta. Löytyisikö piispojen prosessin jälkeen tästä salista 82 edustajaa, siis määräenemmistö, jotka ajattelevat, että voimme keksiä tavan, jolla keskenään erimielisillä ihmisillä on riittävän täysi tila tässä kirkossa? Silloin kaikkien pitää saada jotain. Jokaisen pitää saada kokea olevansa arvostettu, hyväksytty, kunnioitettu ja rakastettu – sellaisena kuin on eikä sellaisena kuin voisi olla tai pitäisi olla. Pitää tuntea hyväksyvyyttä – ei ihan vielä taivaan hyväksyvyydessä, mutta riittävässä määrin.

Voisiko tämä olla kairos-hetki, kreivin aika, jossa ratkaisemme kerralla enemmän, teemme tilaa eri suuntiin. Voisiko tämä olla se hetki, jolloin emme kukaan saavuta selkävoittoa tai iske tyrmäävää yläkoukkua, mutta saamme kaikki rauhaa, joka antaa voiman uusien ihmisten evankelioinnille ja lähimmäisten rakastamiselle.

Kalliit ystävät,

olemme tällä viikolla käsitelleet monenlaisia aloitteita, joissa jakolinjat ovat selkeät. Silti meillä on kyllä jokin salattu sydämen kaipuu tähän yhteyteen. Kun kuunteli ensimmäisen päivän rukousaloitteen saamia puheenvuoroja tai sitä taustaeetosta, jolla se on tehty, kuulee kauas tämän salin ulkopuolelle asti sen liikuttavan kaipuun yhteyteen – ei pelkästään kaipuuta yhteyteen Jumalan kanssa, vaan myös kaipuun yhteyteen toinen toistemme kanssa.

Se ei ole puhtauden kaipuuta.

Se on kaipuuta, joka saa täyttymyksensä erilaisuuden sietämisessä.

Se on kaipuuta, joka tietää, että sietäminen on sitä, että sattuu, mutta silti siedetään.

Se on kaipuuta, jossa loputtoman pitkiltä tuntuneiden keskusteluidenkin jälkeen ymmärretään, että Jeesuksen rukous velvoittaa meitä yhä uudelleen etsimään keskinäistä yhteyttä uskossa ja rakkaudessa.

Aamen.

2021-08-05T16:13:06+00:00elokuu 5th, 2021|Piispan saarnat|