Julkaisija WSOY 2008

Pääkaupunkimme Helsinki on talvisin paradoksien paikka: valkoinen lumi sulaa nopeasti ja kaupunki muuttuu mustaksi, liikenteen likaamaksi. Päivänvaloa ei ole moneksi tunniksi. Mieli on altis masentumaan. Onneksi talven kaamos ei ole pitkä. Kun helmikuun puolessa välissä lähtee seitsemältä aamulla töihin, aistii kevään ensimmäiset merkit. Kirkkaalla ilmalla nousevan auringon valo kajastaa itäisellä taivaanrannalla. Päivät pitenevät ja mielikin kirkastuu. Pohjois-Suomessa kevät tulee vielä nopeammin ja väkevämmin. Etelän miehessäkin alkaa malttamaton kaipuu ja halu päästä pian Lapin hohtaville hangille.

Olen ”lappitautinen” mies. Aiemmin, 1960-luvulla, matkustin Lappiin liftaamalla tai junan päivävaunussa. Kavereiden kanssa nukuimme penkkien alla, joskus hattuhyllylläkin. Myöhemmin ajoimme Rouvan kanssa vanhoilla autonrämillä kohti pohjoista ja joskus 1980-luvulla vielä lastenkin kanssa omalla autolla. Nyt olen tullut siihen ikään, että lentokone voittaa. Kun kone irtoaa Helsinki-Vantaan kentältä, mielikin nousee korkealle. Tunnin päästä ollaan Ivalossa ja Saariselällä odottavat Rautulammin, Vellinsärpimäojan ja Kuukkelilammen ladut. Yllä on kuulas sininen taivas ja suksien alla paljon puhdasta lunta. Me suomalaiset saamme olla onnellisia, että meillä on neljä vuodenaikaa. Niiden vaihtelu kuvastaa elämän vastakohtia, suruja ja iloja.

Lentäminen

Jaloille nousu ja liikkeelle lähtö on pienestä lapsesta alkaen ilmaus elämän kehittymisestä. Ihminen on luonteeltaan tiellä kulkeva olento, homo viator. Liikkumiseen liittyy kaipuuta: halua kohti jotakin uutta, outoa ja erilaista. Lähteminen on jännittävää ja eteenpäin pääseminen kiehtovaa. Taidan olla kulkija elämäni loppuun asti. Isäni oli pappi; lapsuusvuosinani hän toimi matkasaarnaajana. Isällä oli lompakossa valtion rautateiden vuosikortti, jolla sai matkustaa niin paljon kuin halusi. Ihailin ja kadehdin tuota korttia. Pienen pojan silmissä se oli itsenäisyyden ja riippumattomuuden vertauskuva. Vielä nykyään matkan suunnitteleminen ja sen aloittaminen ovat minulle matkan hauskin ja inspiroivin vaihe. Olen kymmenvuotiaasta alkaen ollut aikataulufriikki: Nykyäänkin tutkin itse lentoaikataulut, vaikka minulla on erinomainen sihteeri. Olen niin kranttu, että haluan tietää tarkkaan, mitä reittiä ja millä yhtiöllä lennän.

Lentäminen poikkeaa kaikesta muusta matkustamisesta. Siinä ihminen uhmaa painovoimaa ja nousee irti maasta. Niin kuin lastenlaulun nokipoika kiipeää katolle ja yrittää yhä ylemmäs, niin myös aikuinen mies tahtoo taivaalle. Kohti taivasta! Lentäen matkustamisen ainoa huono puoli on nopeus. Ruumis voi olla jo kotona Helsingissä, mutta sielu viipyy vielä Roomassa. Lentäminen ei ole pelottanut minua. Ensimmäisen kerran lensin muutaman kuukauden ikäisenä, kun minut vuonna 1945 kuskattiin Helsingistä isoäidin hoitoon Vaasaan. Mieleenpainuvin lentomatkani oli vuosia myöhemmin, tapaninpäivänä 2004. Olimme Rouvan ja ystävien kanssa Finnairin viimeisessä ennen tsunamia Thaimaan Phuketiin lähteneessä koneessa, joka vähän ennen laskeutumista joutui kääntymään Bangkokiin. Sieltä lähdin sitten työtoverini Simo Huhdan kanssa Thai Airwaysin koneella tuhoalueelle. Kolmen päivän ajan kohtasimme Phuketin kentällä lukuisia loukkaantuneita ja järkyttyneitä ihmisiä, mutta myös heitä, jotka olivat onnellisia siitä, että olivat selvinneet terveinä. Kaikki varmaan tunsimme olomme turvallisiksi, kun Finnairin sinivalkoiset koneet laskeutuivat kentälle noutaakseen kotiin palaavia.

Ihminen

Ihmisenä oleminen on ihmettelyä ja arvoitusten edessä olemista. Biologi tai fysiologian tutkija voi kyllä selittää, miten elämä syntyy, miten ihminen kehittyy sikiöstä lapseksi, nuoreksi ja aikuiseksi, ja miten hän vähitellen hapertuu − mutta paljon elämästä jää silti tavoittamatta. Jos etsii määritelmää sille, mikä ihminen on, ei selviä yhden tieteen keinoin. Opiskelin, tutkin ja opetin yliopistossa teologiaa. Oma alani oli dogmatiikka ja systemaattinen teologia, joka on lähellä filosofiaa olevaa katsomusten ja uskomusten analyysiä. Joskus väitetään, että opilliset määritelmät rajaavat elämää. Minulle uskon opillinen pohtiminen on intohimoista pyrkimystä ymmärtää jumalallisia salaisuuksia, vaikeiden arvoitusten sanoiksi pukemista. Kun tahdon olla uskonnollisissa kysymyksissä tarkka, en pyri hallitsemaan totuutta, pikemminkin tahdon ajattelun keinoin kunnioittaa arvoitusten suuruutta. Isot asiat ansaitsevat vaivannäköä.

Elämän peruskysymyksiä ja Jumalaa koskevat sanat ovat aina likiarvoja, eivät samalla tavalla tarkkoja määritelmiä kuin luonnontieteen piiriin kuuluvat mitat ja numerot. Tarvitsemme sekä pään että sydämen puhetapoja. Minua viehättää Martti Lutherin tapa ”määritellä”, mikä ihminen on. Katekismuksensa aamu- ja iltarukouksissa Luther sanoo Jumalalle: minä jätän itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni Sinun käsiisi. Aika vivahteikas kuvaus ihmisestä. Kun Luther puhuu ”itsensä jättämisestä”, hän kuvaa ihmisen persoonaa ja minäkuvaa modernilla tavalla. ”Ruumis” on ihmisen fyysinen puoli ja ”sielu” hänen psyykkinen ja hengellinen minänsä. Koska ihmistä on vaikeaa määritellä tyhjentävästi, Luther lisää vielä rukouksen loppuun ikään kuin varmuuden vuoksi: ”kaikkeni”. Koko ihminen jää Jumalan käsiin.

Tiedon ja tekniikan vallankumous houkuttelee luulemaan, että ihminen pystyy hallitsemaan kaikkea. Tsunami tai jokapäiväiset kärsimykset pakottavat kuitenkin miettimään: mitä sitten, kun elämänhallinta epäonnistuu? Arkiseen työelämään kuuluu velvollisuus hallita oma ammattiala. Kun ostan lentolipun, minulla on oikeus odottaa, että kapteeni ja matkustamohenkilökunta osaavat asiansa. Silti me voimme aavistaa, että kaikki ei ole ihmisen hallinnassa. Tulevaisuutta voidaan ennakoida ja niin täytyy liikenteen suunnittelussakin tehdä. Ilmastonmuutos pakottaa varautumaan aivan uudenlaiseen tulevaisuuteen. Silti on tiedostettava, että kaikkea ei kukaan pysty ennustamaan. On tärkeää, että pohdimme elämän arvoituksia, mutta samalla on pakko tunnustaa, että ihminen elää ratkaisemattomien paradoksien keskellä.

Ihmisen kiusaus on luulla, että juuri hänen oma aikansa on kaikkein viisain. Parannuksen tekeminen isien ja äitien synneistä on kovin helppoa. Omien puutteiden tunnistaminen ja tunnustaminen on paljon vaikeampaa. Tarvitsemme kuitenkin tervettä etäisyyttä nykyhetkeen, jotta voisimme nähdä selvästi. Ihmisen perusluonne ei vuosien saatossa ole muuttunut kovinkaan paljon. Historioitsijat ovat monissa asioissa parempia opettajia kuin tulevaisuuden ennustajat. Luonnontieteessä ja lääketieteessä tapahtuu suurta kehitystä, mutta ihmisenä olemisen peruskysymykset pysyvät samoina. Antiikissa oltiin monissa asioissa viisaampia kuin nykyään. Syntyminen, rakkaus, kuolema, jopa seksuaalisuus ja uskonto: näissä ihmisyyden ydinasioissa emme liene aikaisempia sukupolvia valveutuneempia. Ettei vain kävisi niin, että sadan vuoden kuluttua meidän ajallemme naureskellaan: miten vähän he ymmärsivätkään ihmisenä olemisesta!

Epäjumala

Hyvinvointi on otollinen kasvualusta välinpitämättömyydelle, materialismille, jopa ateismille. Ihminen kiinnittyy mielellään ulkonaiseen hyvään ja hetkellisyydessään ajattelee, että siinä ovat kaikki elämälle tärkeät asiat. ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.” Jokaisella ihmisellä on oma jumalansa, johon hän viime kädessä turvaa. Luther väitti 1520-luvulla kirjoittamassaan katekismuksessa, että maailman yleisin epäjumala on raha. Kasinotalouden ongelma tunnistettiin jo 500 vuotta sitten. Uudessa testamentissa varoitettiin 2 000 vuotta sitten siitä, että rahan himo on kaiken pahan alku ja juuri. Hyvä väline voi muuttua itsetarkoitukseksi.

Hyvinvoinnin keskellä elävällä ihmisellä on suuri kiusaus vältellä ikäviä asioita, kuten kärsimystä, syyllisyyttä ja häpeää. Ne ovat kuitenkin vahvoja, elämässä läsnä olevia todellisuuksia. On epärealistista pään pensaaseen panemista, jos kipeitä asioita ei rohkene katsoa silmiin. Toisaalta, silloin kun ihminen on kärsimyksessä syvimmällä, ahdistus voi olla niin suuri, ettei kärsimyksen opetuksia jaksa nähdä. Eihän matkan aikanakaan aina voi sanoa, onko reissu hyvä vai huono. Vasta jälkikäteen ymmärtää, oliko matka onnistunut ja mikä sen anti oli.

Ihmiselämän peruskysymys kuuluu: onko elämän tarkoitus minussa itsessäni vai minun ulkopuolellani? Itsetuntemuksen lisääminen ja ihmisenä kasvaminen ovat toki olennainen osa elämän tarkoitusta. Kun lapsi sanoo ”minä itse”, se on välttämätön kasvun vaihe. Samalla oman minän kehittymiseen voi kuitenkin sisältyä kiusaus nähdä itsensä maailman napana. Jos elämän tarkoitukseksi muodostuu oman mielihyvän tai hyödyn etsiminen, ihmisenä kasvaminen vääristyy.

Itsekkyys ei kuitenkaan ole vain nykyajan kiusaus – se on vain saanut helpommin havaittavia muotoja. Itsekkyys on synnin perusmuoto: ihminen tekee itsestään jumalan. Omasta minästä tulee kaiken keskus ja kaikkea arvioidaan sen mukaan, mitä minä saan. Jokainen tulee kuitenkin joskus sellaisen tilanteen ääreen, ettei voi itse hallita elämäänsä. Viimeistään kuoleman todellisuus pysäyttää. Silloin on pakko etsiä turvaa oman minänsä ulkopuolelta, oikeasta ja todellisesta Jumalasta.

Jumala

Vanha juutalainen ja kristillinen viisaus sanoo, että Jumala kuljettaa ihmisen alas voidakseen nostaa hänet ylös, luokseen. Jumala kulkee käsi ihmisen kädessä elämän syvimpiin syövereihin, auttaa ihmistä ymmärtämään elämän raskaimpia arvoituksia ja luopumaan itsestä epäjumalana. Jumala rakastaa sitä, joka ei ole mitään. Jumala ei siis rakasta arvokasta, vaan rakkaudellaan hän tekee ihmisestä arvokkaan. Jeesus oli syntisten ystävä. Hän ei tullut uskonnollisesti taitavien tai hurskaiden luokse. Työelämässä osaamisesta annetaan palkka, mutta Jumalan armo ei ole ansaittavissa. Kukaan ei ole myöskään itse ansainnut elämäänsä, vaan elämä on lahja.

Itsekkyys on aika sitkeä ominaisuus. Hurskainkaan ihminen ei ole vapaa itsekkyydestä. Sen kanssa kamppaillessa olemme kaikki samassa veneessä – tai samassa koneessa. Kunpa meillä vain olisi kykyä kääntää katseemme itsemme sijasta toisiimme ja miettiä, mitä voimme tehdä muiden hyväksi. Tarvitsemme solidaarisuuden ja myötätunnon, jopa yhdessä kärsimisen taitoja.

Elämän tarkoitus on ihmisen oman minän ulkopuolella. Emme elä itseämme, vaan toisiamme ja Jumalaa varten. Muuttuisiko maailma, jos jaksaisimme elää näin?