PYSÄHTYY JA YMMÄRTÄÄ

PYSÄHTYY JA YMMÄRTÄÄ

Piispa Teemu Laajasalon saarna 13.1.2019 uuden Agricolan Suomen seurakunnan juhlamessussa, jossa asetettiin virkaansa kirkkoherra Seppo Apajalahti sekä siunattiin tehtäviinsä työntekijät ja uudet luottamushenkilöt.

Matt. 3: 13–17

Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.
Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

SAARNA

Rakkaat ystävät,

päivän evankeliumissa puhutaan kasteesta. Se on aihe, joka sopii aivan erityisen hyvin juuri tähän hetkeen, kun juhlistamme uutta Agricolan suomalaista seurakuntaa. Kaste on nimittäin uusi alku. Niin opettaa tämän seurakunnan alueelta ponnistanut uuden seurakunnan nimenantaja Mikael Agricola – ja juuri siksi myös muut kirkon hengelliset isät ja äidit kehottavat kristittyä muistamaan usein omaa kastettaan ja palaamaan rohkeasti kasteen armoliiton lupauksiin. Tämän uuden seurakunnan alku tarjoaa erinomaisen hetken muistaa kastetta, palata juurille ja kristityn elämän perusasioiden pariin.

Nimittäin mistä seurakunnassa oikein on kysymys? Miksi kaikki nämä osaavat ammattilaiset, kulttuurihistoriallisestikin arvokkaat rakennukset, erilaiset työalat ja monimutkaiset suunnitelmat tulevaisuudelle? Hyvät ystävät, eikö kaikki tämä lopulta kuitenkin palaa kasteeseen?

Seurakunta on yksinkertaisesti Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyn asialla: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Seurakunnan tehtävä on kastaa ihmisiä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettaa heitä niin kuin Jeesus itse on käskenyt opettaa. Siinä on seurakunnan tehtävä paljaimmillaan.

***

Vaikka päivän evankeliumissa onkin kysymys aikuiskasteesta, kuten hyvin tiedämme, kastetaan meidän kirkossamme etupäässä lapsia. Ja lapset osaavat pitää ääntä.

Kun pientä lasta kastetaan alttarin äärellä ja lapsi rupeaa päästelemään ääniä – oikeastaan kummasta päästä tahansa – on lapsen äänessä jotain erityislaatuista voimaa. Lapsen äänessä on kirkkosalin kaiusta riippumatta jotain sellaista, että vaikka pappi puhuisi kuinka taivaallisia ja hurskaita ja pyhiä tahansa, pysähtyy koko porukka ja kiinnittää huomionsa lapsen ääneen. Yhtä lailla suureen parkuun kuin puoliuniseen hentoon jokellukseenkin. Lapsen äänessä on jotain sellaista, joka ohittaa komeimmatkin, viisaimmatkin ja koskettavimmatkin papin sanat. Papin ääni häviää lapsen äänelle.

Eikä tässä oikeastaan ole kyse vain siitä, mitä tapahtuu katedraaleissa tai kirkoissa tai muissa kaikuisissa tiloissa. Kun me kävelemme tuolla naapuripuistossa ja huomaamme siellä lastenvaunut, joista kuuluu kova itku, kyllähän meidän askeleemme hidastuvat. Me katsomme ympärillemme, että olisiko täällä väkeä, joka voisi kantaa vähän vastuuta. Ja jos ketään ei ole mailla eikä halmeilla, me pysähdymme ja lähestymme vaunuja ja kurkkaamme sisään. Me katsomme lasta.

Paitsi että lapsen itku pistää meidät pysähtymään, siinä on myös jotain sellaista, joka saa meidät esittämään kysymyksiä. Mehän emme sano alttarin ääressä huutavalle lapselle, että miksi sinä nyt pilaat tämän meidän tilaisuuden – että meillä on nyt tässä tällainen herkkä kastehetki ja pappikin haluaisi mieluummin rauhassa puhua kauniita sanojaan.

Ei: me rupeamme pikemminkin esittämään kysymyksiä: Onko lapsella kylmä? Onko kuuma? Onko ikävä isää? Onko ikävä äitiä? Onko nälkä? Onko jano?

Meidän kysymyksemme yrittävät siis ikään kuin helpottaa katseemme kohteena olevan itkevän lapsen hätää. Ja tilanne menee aivan vastaavalla tavalla myös siinä naapuripuistossa. Me pysähdymme, kurkkaamme vaunuihin ja sen jälkeen yritämme kaikin tavoin ymmärtää, miten me voisimme tämän pienen lapsen olemista helpottaa. Millä tavalla me voisimme hänet parhaiten kohdata.

On kuitenkin tavallista, että kun se viisikymmentäsenttinen pieni pötkylä kasvaa vähän isommaksi ja päästelee ääniä 5-vuotiaana, 10-vuotiaana, 15-vuotiaana ja niin eteenpäin, koko maailma ei enää pysähdykään. Koko maailma ei enää pysähdy, ja vaikka pysähtyisikin, ei ainakaan yritä ymmärtää vaan esittää pikemminkin erilaisia näkökulmia: ”Koetahan nyt pärjätä, yritäpäs nyt kestää, itse olet itsesi tähän tilanteeseen ajanut, kanna vastuusi.” Tällaiset näkökulmat ovat varmasti liiankin tuttuja kaikille meille yli viisikymmentäsenttisille pötkylöille.

Samanaikaisesti myös meidän isompien ihmisten elämässä tulee tilanteita, joissa toivoisimme, että meidän äänemme kohdalla pysähdyttäisiin ja meitä yritettäisiin ymmärtää. Tällainen kaipaus näkyy parisuhteissa, se näkyy työpaikoilla. On paljon tilanteita, joissa itse kukin meistä toivoo, että voi kunpa voisi vain olla ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin on, eikä sellaisena mitä voisi olla tai mitä ehkä muiden mielestä pitäisi olla.

Pienen lapsen itku saa siis aikaan kaksi asiaa: yhtäältä se saa meidät pysähtymään ja toisaalta se saa meidät ymmärtämään. Kun Jeesus antaa meille kastekäskyn, hän antaa meille käskyn tehdä ihmisistä Jumalan lapsia. Ja hyvät ystävät, Jumalan lapseksi tulemisessa on kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys juuri näiden kahden lupauksen omistamisesta. Siis siitä, että on olemassa hyvä Jumala, joka pysähtyy meidän kohdalla. Ja siitä, että on olemassa hyvä Jumala, joka yhä uudestaan ja uudestaan ymmärtää meidän hätämme. Jumala, joka haluaa saada itkumme loppumaan. Jumala, joka haluaa kuivata kyyneleemme ja taluttaa meidät kerran täältä myös taivaaseen.

***

Tällaisen ihmisen kohdalla pysähtyvän ja häntä ymmärtävän hyvän Jumalan asialle myös Agricolan suomalainen seurakunta on kutsuttu. Seurakunnan toiminnan on syytä olla kiinni ajassa. On syytä kysyä: Miten voisimme parhaiten kiinnostua heistä, jotka eivät ole tippaakaan kiinnostuneita meistä. On kysyttävä, missä ovat ne äänet, joiden luokse olisi syytä pysähtyä. On kysyttävä, missä ovat ne kipupisteet, missä on se hätä, jota meidän olisi tänään syytä ymmärtää.

Mutta vaikka seurakunnan toimintatapojen on syytä pysyä ajassa, täytyy seurakunnan työnäyn olla aivan aivan ytimeltään juurtuneena Jumalan Sanassa: Jeesuksen käskyssä kastaa ihmisiä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettaa heitä niin kuin Jeesus itse käskee opettaa.

Olisi tietenkin paljon helpompi perustella seurakunnan toimintaa ja olemusta vetoamalla vain hädänalaisten auttamiseen ja yleishyödylliseen yhteiskunnalliseen työhön. Kysymys kasteesta kuvaakin monessa mielessä seurakunnan asemaa tämän päivän Suomessa. Joudumme kohtaamaan monenlaisia perusteita ja näkökulmia sille, miksi lapsia ei olisi syytä kastaa. Joudumme ehkä hämmennyksiin ja kysymme mielessämme, pitäisikö meidän ehkä sittenkin keksiä jotain muuta. Ihmettelemme ehkä, kuinka me voimme tällaisen käytännön tässä ajassa enää edes perustella.

Siksi haluankin kiinnittää huomiota hämmentyneeseen Johannes Kastajaan. Aivan ymmärrettävästi Johannes ihmettelee päivän evankeliumin erikoista tilannetta: Hänenkö pitäisi kastaa Jeesus, miten ihmeessä Jumala tarvitsisi kastetta?

Ajattelen, että tässä kohdassa on jotain sellaista, johon meidän erilaista kasteen vastustusta ja korkeita kynnyksiä kohtaavien on syytä pysähtyä. Meidän on syytä pysähtyä kuulemaan Jeesuksen vastaus Johannekselle: ”Älä vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.”

Siis: Älä vastustele.

Kasteessa itsessään on jotain sellaista Jumalan käskyn toteuttamista ja pyhän todeksi tulemista, että se on välttämättä meidän tehtävämme. Kaikesta vastustelusta huolimatta se on meidän tehtävämme. Meidän tehtävämme on yhä uudestaan ja uudestaan kysyä, kuinka me onnistumme kohtaamaan erilaiset vastustukset ja todistamaan Jumalan rakkaudesta tämän ajan ihmisille ymmärrettävällä tavalla. Mutta meidän ei pidä koskaan väheksyä kasteen merkitystä.

***

Hyvät ystävät, olkoon siis päivän evankeliumin esimerkki rohkaisuna meille kaikille. Kun hyvä Jumala pysähtyy meidän kohdallamme, me saamme luottaa siihen, että Hän kyllä ymmärtää meitä, vaikka me emme aina ymmärrä häntä.

Aivan kuten Johannekselle, Jeesus sanoo myös tänään meille: ”Älä nyt vastustele.” Aivan kuten Johannesta, Jeesus kutsuu myös tänään meitä täyttämään kanssaan Jumalan vanhurskaan tahdon.

Hän kutsuu meitä kaikkia työhönsä, koska on vielä aivan liikaa niitä, joiden ääntä kukaan ei kuuntele. Hän kutsuu meitä kaikkia työhönsä, koska on vielä aivan liikaa niitä, joiden kohdalla kukaan ei pysähdy. Hän kutsuu meitä kaikkia työhönsä, koska on vielä aivan liikaa niitä, joita kukaan ei edes yritä ymmärtää.

Meidän kutsumme – rakkaat kristityt, hyvä Agricolan suomalainen seurakunta – on pysähtyä ja ymmärtää. Ja sen jälkeen todistaa rohkeasti siitä iloisesta uutisesta, että Jeesuksen opetuslasten joukossa on aina tilaa ja kasteen armon uusi alku on tarjolla aivan jokaiselle.

Aamen.

 

2019-01-22T15:14:35+00:00tammikuu 13th, 2019|Piispan saarnat|