PYSÄHTYY JA YMMÄRTÄÄ

PYSÄHTYY JA YMMÄRTÄÄ

Piispa Teemu Laajasalon saarna radiojumalanpalveluksessa 13.1.2019 Suomen Lähetysseuran 160-vuotisjuhlamessusta Meilahden kirkosta (nauhoitettu 12.1.2019)

Matt. 3: 13–17

Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.
Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

SAARNA

Rakkaat ystävät.

Päivän evankeliumissa puhutaan kasteesta. Se on aihe, joka sopii aivan erityisen hyvin juuri tähän hetkeen, kun juhlistamme 160-vuotiasta Suomen Lähetysseuraa.

Tämä kirkkosali on nimittäin täynnä ihmisiä, jotka ovat antaneet kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä – jotkut jopa koko elämänsä – Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyn asialle: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Täällä on ihmisiä, jotka ovat sukunsa ensimmäisiä asialle havahtuneita, sekä heitä, jotka ovat olleet sukupolvien ketjussa viemässä ilosanomaa maailman ääriin. Tämä kirkkosali on täynnä ihmisiä, jotka ovat kastaneet Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettaneet niin kuin Jeesus itse on käskenyt opettaa.

***

Täällä Meilahden kirkossa on myös kohtuullisen hyvä kaiku – ja kuten monet meistä tietävät, on myös kirkkosalin kaiulla oma roolinsa kastehetkessä. Sillä vaikka päivän evankeliumissa onkin kysymys aikuiskasteesta, kastetaan meidän kirkossamme etupäässä lapsia. Ja lapset osaavat pitää ääntä.

Kun pientä lasta kastetaan alttarin äärellä ja lapsi rupeaa päästelemään ääniä – oikeastaan kummasta päästä tahansa – on lapsen äänessä jotain erityislaatuista voimaa. Lapsen äänessä on kirkkosalin kaiusta riippumatta jotain sellaista, että vaikka pappi puhuisi kuinka taivaallisia ja hurskaita ja pyhiä tahansa, pysähtyy koko porukka ja kiinnittää huomionsa lapsen ääneen. Yhtä lailla suureen parkuun kuin puoliuniseen hentoon jokellukseenkin. Lapsen äänessä on jotain sellaista, joka ohittaa komeimmatkin, viisaimmatkin ja koskettavimmatkin papin sanat. Papin ääni häviää lapsen äänelle.

Eikä tässä oikeastaan ole kyse vain siitä, mitä tapahtuu katedraaleissa tai kirkoissa tai muissa kaikuisissa tiloissa. Kun me kävelemme tuolla naapuripuistossa ja huomaamme siellä lastenvaunut, joista kuuluu kova itku, kyllähän meidän askeleemme hidastuvat. Me katsomme ympärillemme, että olisiko täällä väkeä, joka voisi kantaa vähän vastuuta. Ja jos ketään ei ole mailla eikä halmeilla, me pysähdymme ja lähestymme vaunuja ja kurkkaamme sisään. Me katsomme lasta.

Paitsi että lapsen itku pistää meidät pysähtymään, siinä on myös jotain sellaista, joka saa meidät esittämään kysymyksiä. Mehän emme sano alttarin ääressä huutavalle lapselle, että miksi sinä nyt pilaat tämän meidän tilaisuuden – että meillä on nyt tässä tällainen herkkä kastehetki ja pappikin haluaisi mieluummin rauhassa puhua kauniita sanojaan.

Ei: me rupeamme pikemminkin esittämään kysymyksiä: Onko lapsella kylmä? Onko kuuma? Onko ikävä isää? Onko ikävä äitiä? Onko nälkä? Onko jano?

Meidän kysymyksemme yrittävät siis ikään kuin helpottaa katseemme kohteena olevan itkevän lapsen hätää. Ja tilanne menee aivan vastaavalla tavalla myös siinä naapuripuistossa. Me pysähdymme, kurkkaamme vaunuihin ja sen jälkeen yritämme kaikin tavoin ymmärtää, miten me voisimme tämän pienen lapsen olemista helpottaa. Millä tavalla me voisimme hänet parhaiten kohdata.

On kuitenkin tavallista, että kun se viisikymmentäsenttinen pieni pötkylä kasvaa vähän isommaksi ja päästelee ääniä 5-vuotiaana, 10-vuotiaana, 15-vuotiaana ja niin eteenpäin, koko maailma ei enää pysähdykään. Koko maailma ei enää pysähdy, ja vaikka pysähtyisikin, ei ainakaan yritä ymmärtää vaan esittää pikemminkin erilaisia näkökulmia: ”Koetahan nyt pärjätä, yritäpäs nyt kestää, itse olet itsesi tähän tilanteeseen ajanut, kanna vastuusi.” Tällaiset näkökulmat ovat varmasti liiankin tuttuja kaikille meille yli viisikymmentäsenttisille pötkylöille.

Samanaikaisesti myös meidän isompien ihmisten elämässä tulee tilanteita, joissa toivoisimme, että meidän äänemme kohdalla pysähdyttäisiin ja meitä yritettäisiin ymmärtää. Tällainen kaipaus näkyy parisuhteissa, se näkyy työpaikoilla. On paljon tilanteita, joissa itse kukin meistä toivoo, että voi kunpa voisi vain olla ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin on, eikä sellaisena mitä voisi olla tai mitä ehkä muiden mielestä pitäisi olla.

Pienen lapsen itku saa siis aikaan kaksi asiaa: yhtäältä se saa meidät pysähtymään ja toisaalta se saa meidät ymmärtämään. Kun Jeesus antaa meille kastekäskyn, hän antaa meille käskyn tehdä ihmisistä Jumalan lapsia. Ja hyvät ystävät, Jumalan lapseksi tulemisessa on kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys juuri näiden kahden lupauksen omistamisesta. Siis siitä, että on olemassa hyvä Jumala, joka pysähtyy meidän kohdalla. Ja siitä, että on olemassa hyvä Jumala, joka yhä uudestaan ja uudestaan ymmärtää meidän hätämme. Jumala, joka haluaa saada itkumme loppumaan. Jumala, joka haluaa kuivata kyyneleemme ja taluttaa meidät kerran täältä myös taivaaseen.

Tällaisen ihmisen kohdalla pysähtyvän ja häntä ymmärtävän hyvän Jumalan kutsuun ja huolenpitoon myös Suomen Lähetysseura on luottanut 160-vuotisen historiansa aikana. Juhlavuoden teemana on 160 toivon tarinaa, mutta tuohon lukuun olisi aivan varmasti syytä lisätä useampikin nolla perään.

Tämän päivän lähetyskentät ovat moninaiset: ne voivat löytyä läheltä tai kaukaa, vieraiden kulttuurien tai tuttuakin tutumpien ilmiöiden keskeltä. Siksi Lähetysseuran visio korostaa monipuolisuutta: toivon tarinoita tehdään paitsi todistamalla Jumalan rakkaudesta, myös puolustamalla syrjittyjä, muuttamalla maailmaa oikeudenmukaisemmaksi ja rakentamalla rauhan ja sovinnon edellytyksiä.

Lähetysseuran toimintatavat ovat vahvasti kiinni ajassa. Mutta aivan ytimeltään Lähetysseuran työnäky on juurtuneena Jumalan Sanassa: Jeesuksen käskyssä kastaa ihmisiä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettaa heitä niin kuin Jeesus itse käskee opettaa. Toivon tarinoiden alusta löytyy aina Jumalan Sana.

Kun hyvä Jumala pysähtyy meidän kohdallamme, ei meidän ole syytä ihmetellä kuten Johannes päivän evankeliumissa: ”Sinäkö tulet minun luokseni?”.

Me saamme luottaa siihen, että hyvä Jumala kyllä ymmärtää meitä, vaikka me emme aina ymmärrä häntä, kuten Johannes, joka ihmettelee päivän evankeliumissa: ”Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!”

Aivan kuten Johannekselle, Jeesus vastaa myös tänään meille: ”Älä nyt vastustele.” Aivan kuten Johannesta, Jeesus kutsuu myös meitä täyttämään kanssaan Jumalan vanhurskaan tahdon.

Hän kutsuu meitä kaikkia työhönsä, koska maailman kansojen paljous on lukematon.

Hän kutsuu meitä kaikkia työhönsä, koska maailman ääret ovat leveät.

Hän kutsuu meitä kaikkia työhönsä, koska tässä maailmassa ei toivon tarinoita voi olla koskaan liikaa.

Aamen.

 

2019-01-22T15:09:31+00:00