RAJA

RAJA

Piispa Teemu Laajasalon saarna televisiojumalanpalveluksessa Oulunkylän vanhassa kirkossa 5. paastonajan sunnuntaina 29.3.2020

 

Sinä, Jumala, olet ainoa turvani.
Miksi olet hylännyt minut?
Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä,
kärsiä vihollisen sortoa?
Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua,
ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.
Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen,
sinun eteesi, Jumala, minun iloni!
Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen,
Jumala, minun Jumalani!
Miksi olet masentunut, sieluni,
miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä,
Jumalaani, auttajaani. (Ps. 43: 2-5)

 

Rakkaat kristityt,

eilen lauantaina, vuorokauden vaihtuessa, rajat laitettiin kiinni täällä Etelä-Suomessa. Ei siis maamme ulkorajoja, vaan maan sisälle vedetyt rajat. Betoniesteitä, poliiseja ja virka-apua antavia varusmiehiä seisoo nyt meidän omilla tutuilla teillämme. Uusmaalaisuus sanana ei ole viime päivinä muistuttanut enää maakuntalauluista. Sana tulikin uudelleen merkittäväksi. Se, mitä aiemmin ei ollut niin mietitty, kirkastui, kun asetettiin raja.

Jotkut pääkaupunkiseudun ihmiset ovat sanoneet, että ei tässä rajassa mitään ongelmaa ole, kunhan saa pysyä rajan sisäpuolella. Mutta luulen, että vitsailijoidenkin sanojen takana on joku kokemus hämmennyksestä ja häiritsevyydestä. Onko minun jäätävä tänne rajan taakse? Enkö saa liikkua vapaasti? Rajan vetäminen tuntuu.

Uusi kulkutautitilanne on kuitenkin laittanut eteen paljon isompiakin rajoja kuin maakuntarajan. Monelle helsinkiläiselle ei merkitse kovin suurta asiaa rajoittaa elämänpiiri Kehä kolmosen sisäpuolelle. Mutta jokaiselle meistä tuntuu pysäyttävältä ajatella, että emme saa vapaasti tavata toisiamme. Että yhtäkkiä olemmekin riski toinen toisillemme. Kaipaamme omia ystäviemme ja sukulaistemme eläviä kasvoja. Tavalliset työpalaverit ja ihmisten kanssa arjessa kohtaaminen tuntuvatkin nyt kauniilta ja hyvältä muistolta, ehkäpä jopa ylellisyydeltä.

Omassa ja yhteiskuntamme arjessa joku näyttäytyy siis täysin toisenlaisena. Ja tämä toisenlaisuus myös toisaalta yhdistää. Eikö tunnu ihmeelliseltä, että viimeisten vuosien toistetuin havainto on yhteiskunnallinen vastakkainasettelu? Siis se, että emme ymmärrä toisiamme ja olemme sulkeutumassa omiin kupliimme. Eikö tunnu ihmeelliseltä, että koronavirus näyttää kukistaneen tämän lähes luonnonlakina pidetyn muutoksen? Nyt koemmekin ainutlaatuisella tavalla olevamme samalla puolella.

Tunnistamme toistemme samanlaiset murheet ja rajoitteet. Aavistamme, mikä elämässä yleensä on tärkeää, arvokasta ja minkä varaan olemistamme rakennamme. Huomaamaamme, kuinka samanlaisia ja kuinka haavoittuvaisia ihmisinä sittenkin olemme.

Tänään me yhdessä keskustelemme ja riitelyn sijasta pohdimme, millaisia vaikutuksia kulkutaudilla on terveydenhuollossa. Toisaalta kuulemme pysäyttäviä laskelmia siitä, kuinka korona vaikuttaa talouteen. Näiden paljon esillä olevien kysymysten ohella on monta hiljaisempaa kysymystä, joista huolehdimme ja joita pelkäämme. Mitä nämä rajat ja rajoitukset tarkoittavat lasten kannalta, jotka eivät saa käydä koulua, eivät saa osallistua harrastuksiin eivätkä saa tavata kavereitansa?

Entä millä tavalla pärjäävät ne, joilla jo valmiiksi on mennyt huonosti ja elämä on ollut lähes mahdotonta selviämistä. Siis ne ihmiset, jotka eivät näy sairastuneina tai riskiryhmäläisinä vaan ovat vaikeiden talous-, alkoholi- tai ihmissuhdeongelmien kanssa painivia.

***

Uudenmaan eristäminen ja tarkastuspisteet ovat luoneet siis maantieteellis-hallinnollisen rajan. Oman elämänpiirin ja sosiaalisten suhteiden rajoittaminen on puolestaan sosiaalipsykologinen raja. Mutta on kolmas raja, jonka kulkutauti on tuonut eteemme.

Kulkutauti on laittanut eteemme myös kuoleman rajan. Kyllä me olemme sen täällä tienneet, että jossain päin maailmaa aina menee erityisen huonosti ja ihmisiä kuolee nälkään ja tauteihin. Mutta kun kuulemme, että tämä koskeekin koko maailmaa, niin sävy muuttuu. Kun kuulemme asiantuntijoilta, että tämä tauti on vaarallisempi ja leviävämpi kuin monet muut taudit, joudumme pelon alle. Kun kuulemme, että eurooppalaisissa kaupungeissa keskustellaan, kenelle riittää sairaalahoitoa ja kenelle ei, niin joudumme pysähtymään. Onko niin, että joku voi minun rakkaimpani kohdalla sanoa, että joudumme antamaan tämän hengityskoneen jollekin toiselle, joka hyötyy siitä enemmän – jolla on paremmat mahdollisuudet selvitä? Jos niin voi käydä jossain Euroopassa niin voisiko niin käydä täällä Suomessakin?

***

Tänään kuullussa psalmissa 43 kärsivä ihminen näkee rajan. Hän on kärsimyksen puolella ja kaipaa sinne, missä sitä kärsimystä ei ole.

Psalmirukoilija kysyy: ”Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä?”. Ja jatkaa: ”Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen.”

Psalmissa on oikeastaan kolme kohtaa. Se alkaa kärsimyksen kuvauksella. Toiseksi siinä kuvataan tahto päästä Jumalan luokse, pois Jumalan asuntoihin, alttarin eteen. Ja kolmanneksi psalmissa myös kuvataan keinot, kerrotaan, kuinka tämä on mahdollista, kuinka kärsimyksestä voi päästä pois Jumalan luokse.

Psalmissa pyydetään:

”Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua, ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.”

Ihmisen osa on tässä yhtälössä lohduttavan ja armollisen pieni. Jumalan tehtävä on lähettää, johdattaa ja viedä. Kärsivä ihminen saa vain masennuksestaan, ahdistuksestaan ja pelostaan suunnata nämä sanat Jumalan luo. Ihminen on pieni, Jumala on suuri.

Kristityn on lupa ajatella, että Kristus itse on tuo Jumalan valo ja totuus. Kristus itse on se, joka oman elämänsä kautta tuo kärsivälle ihmiselle valon ja totuuden. Sen valon ja totuuden, jotka johdattavat ja vievät Jumalan luo.

Kristuksen totuus on ymmärrystä siitä, millaista kärsivän ihmisen elämä on. Totuus on sitä, että Jumala ihmiseksi tullessaan on ymmärtänyt kärsivän ihmisen elämän todellisuuden omassa ruumiissaan. Että Kristuksella on ihmisen kasvot ja ihmisen kokemukset.

Siksi haluan sinulle vakuuttaa, kaikkien huoliesi ja kärsimystesi keskellä, että tämän hämmentävän ajan kärsimyksissä ja kokemuksissa voit luottaa siihen, että mitään sellaista ei ole tapahtunut eikä tapahdu, mitä Jumala itse ei ymmärtäisi tai tuntisi. Kristuksen totuus on totuutta kärsivän ihmisen elämän ymmärtämisessä, sen tuskan tuntemisessa ja sen tosissaan ottamisessa.

Toiseksi on ymmärrettävä, että Jumalan lähettämä valo Kristuksessa on jotain sellaista ihmistä suurempaa kirkkautta ja iloa, joka ei ole riippuvaista ihmisen tunnetiloista tai ihmisen tahdonvoimasta. Se on lahjaksi saatavaa toivoa, joka nostaa toivottomuudesta psalmin sanoin iloon, ylistykseen ja kiitokseen.

Me emme voi ymmärtää tämän maailman kärsimystä. Me voimme sitä aavistella ja aavistelujemme pohjalta yrittää selittää. Mutta selityksemme ovat aina vajavaisia. Siksi meille jää psalmirunoilijan rooli esittää ja huutaa kysymyksiä. Miksi maailmassa on kärsimystä?

Ja samalla Kristuksen vuoksi meillä on lupa lujasti luottaa siihen, että Jumala haluaa ihmiselle aina hyvää. Silloinkin kun maailma on sekaisin, silloinkin kun sallimuksessa tapahtuu kauheita asioita.

Pääsiäisen aamu sarastaa – vielä kaukana, mutta sarastaa. Raja rikkoontuu. Jeesus voittaa kärsimyksen ja kuoleman, Jeesus tulee lukkojen läpi, pelokkaiden ja hämmentyneiden luokse – ei pelkästään omien opetuslastensa kohdalla vaan meidän kaikkien kohdalla. Me saamme tietää, että tämän maailman kärsimyksistä huolimatta me löydämme Hänen luokseen ja Hän löytää meidän luokse.

Kristitty on kaikkien rajojen ja kärsimysten keskellä sittenkin Vapahtajansa vapauttama – vapaa. Jumalan lohdutus, rohkaisu ja huolenpito ylittää kaikki rajat. Ja Jumalan pelastus ylittää kaikki kärsimykset.  Aamen.

2020-03-29T12:06:56+00:00maaliskuu 29th, 2020|Piispan saarnat|