Saarna Herttoniemen seurakunnan piispantarkastuksessa 18.4.2004

Opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh. 20:19)

Oletteko panneet merkille, miten paljon erilaisten lukkojen määrä on lisääntynyt? Enää emme tule toimeen pelkällä oven salvalla tai portin puomilla, vaan tarvitsemme mitä monimutkaisimpia kulunvalvontajärjestelmiä. Muutama vuosikymmen sitten kaupungeissa riitti yhdenlainen abloy-lukko, kunnes tuli ura-avaimia ja turvalukkoja, ja nyt tarvitaan jo sähköisiä, erikseen jokaiselle käyttäjälle sovitettuja muoviavaajia.

Miksi lukot ovat lisääntyneet? Eikö siksi, että ihmiset pelkäävät entistä enemmän. ”Opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät.” Se, joka pelkää, haluaa rakentaa muurin turvakseen, asentaa lukot, turvata oman elämänpiirinsä. Traagista, jopa surullista on, että jossain päin maailmaa ihmiset elävät pelkojensa vuoksi lukituissa ja turvamiesten vartioimissa kaupunginosissa.

Eikö ole kummallinen asia, että samaan lajiin kuuluvat olennot pelkäävät toisiaan. Ihminen pelkää toista ihmistä. Sen voisin helpommin ymmärtää, että ihminen pelkää petoeläimiä, myrkyllisiä eläimiä tai tuhoeläimiä, sutta, käärmettä tai suurta rottaa. Mutta miksi ihminen pelkää toista ihmistä?

Entä jos me ihmisetkin osaamme olla toisillemme kuin petoja? Raadella toisiamme, pettää toisiamme, vihata toisiamme, haastaa riitaa, kylvää kaunaa ja sotia keskenämme. Useimmat lukot on tehty sen vuoksi, että ihmiset pelkäävät toisen ihmisen vihaa, huutoa, uhkaa. Kun toisen pelko kasvaa riittävän suureksi, silloin oma ovi pannaan kiinni eikä toista ihmistä haluta päästää sisään. Avoin ovi taas on yhteyden vertauskuva.

Mutta olette varmaan panneet merkille, että ihminen voi rakentaa itselleen lukon myös sen vuoksi, että oma sisäinen pelko on kasvanut kohtuuttoman suureksi. Moni meistä on niin arka ja sisimmässään niin pelokas, että eristäydymme toisista, vaikka mitään varsinaista ulkoista uhkaa ei olisikaan.

Joskus tuntuu, että meillä ihmisillä on taipumus rakentaa sisäisiä uhkakuvia sen vuoksi, että oma sisäinen elämämme on niin raskasta tai vaikeaa. On helpompaa siirtää pahan olon ja riittämättömyyden tunteet toisiin ihmisiin kuin ottaa itse vastuu omasta ahdistuksesta.

Muistan vuosikymmenten takaa tuskailleeni erästä ystävääni, joka kokemukseni mukaan oli minulle aina vihainen. Joka kerran kun näin hänen kasvonsa, jännitin ja vähän pelkäsinkin hänen ilmeitään. Aina näin hänen silmistään halveksuntaa ja väheksyntää. Ja mikä lukko tästä kokemuksesta minulle syntyikään. Aloin arkailla ja karttaakin tuota miestä. Välillemme syntyi kuin muuri. Kerran jouduimme samalle matkalle pitkäksi aikaa. Aluksi tuntui vaikealta puhua mitään, oli kuin suu olisi ollut lukossa. Mutta vähitellen aloimme varovasti puhua, ja kuinka ollakaan, noiden vihaisiksi kuvittelemieni kasvojen takana oli aivan toisenlainen mies, ystävällinen ja hyväntahtoinen. Olin ollut vain omien lukkojeni vanki.

Pelkojen lukot, sotien lukot, vihojen lukot, riitojen lukot. Onko olemassa avainta tai avaimia, joilla voisimme saada lukkomme auki?

Opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!”

”Rauha teille!” Mitä nämä Jeesuksen kaksi sanaa voisivat merkitä meille tänään?

Ehkä voimme saada kiinni Jeesuksen sanojen tarkoituksesta, jos kysymme, millaisista sanoista oikein on kysymys. Ovatko Jeesuksen sanat kehotus ja käsky toimia rauhan hyväksi vai ovatko ne lupaus ja lahja rauhasta, jonka Jeesus tuo tullessaan? Onko rauha sellainen asia, jonka saavuttaminen riippuu meidän omista toimistamme ja teoistamme vain onko rauha sellainen olotila, jonka eteen ihminen ei itse voi tehdä mitään, vaan jonka hän saa kuin lahjaksi?

Sama kysymys voidaan asettaa sen toivotuksen kohdalla, joka jokaisessa ehtoollismessussa, myös tänään, ennen sakramentin jakamista lauletaan. Isä meidän -rukouksen jälkeen ehtoollisen toimittaja laulaa: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne”, ja seurakunta vastaa: ”Niin myös sinun henkesi kanssa”. Kehotetaanko tässä rauhaan vai annetaanko siinä rauha?

Meillä on omien lukkojemme kanssa kaksi kiusausta. Ensimmäinen kiusaus on se kuvitelmamme, että meidän ei itse tarvitse tehdä lukkojen avaamisen ja rauhan syntymisen eteen yhtään mitään. Kuvittelemme, että lukot aukeavat ja rauha syntyy vasta sitten, kun nuo toiset perääntyvät. Kyllähän minä edistäisin rauhaa, mutta kun nuo toiset ovat niin väkivaltaisia. Miten monet kiistat ja jopa sodat kiihtyvät sen vuoksi, että me emme näe itsessämme mitään vikaa tai korjaamisen aihetta. Syntipukit ovat muualla.

Meille, jotka ajattelemme näin, Jeesuksen sana on kehotus ja käsky: Toimikaa niin, että edistätte rauhaa ja sovintoa. Rauha teidän keskuudessanne riippuu siitä, mitä te itse teette. Sodan ja vihan kierteet voidaan ratkaista vain niin, että me itse otamme vastuun ja aloitteen käsiimme ja alamme etsiä sovintoa.

On todella niin, että rauhan edistäminen on monessa mielessä meidän omissa käsissämme. Jos aina odotamme, että muut tekevät aloitteita, voi olla, etteivät lukot meidän välillämme aukea  milloinkaan. Kyllä minä tiedän, että tämän sanominen on helppoa, mutta sen toteuttaminen on vaikeaa. Toisten synneistä parannuksen tekeminen on kivutonta, mutta omien asenteitten korjaaminen, se vasta vaikeaa on. Ja silti meille kuuluu Jeesuksen kehotus: ”Rauha teille!”

Toinen kiusaus on kuvitella, että me itse saamme kaikki elämämme lukot auki. Emme tarvitse ulkopuolisia lukkoseppiä emmekä auttajia. Elämä on omissa käsissämme ja omassa vallassamme. Olemme itsellemme riittäviä.

Meille, jotka ajattelemme näin, Jeesuksen sanat muistuttavat siitä, että vain hän tuo rauhan ja vain hän voi lahjoittaa todellisen levollisuuden. Jeesuksen sanat eivät ole vain kehotus, vaan ne ovat syvimmältään paljon enemmän.

On nimittäin sellaisia pelkoja ja sellaisia lukkoja, joita me emme saa itse auki, vaikka miten haluaisimme. Maailmassa, elämässä ja omassa sisimmässä on sellaisia pahan voimia, jotka ylittävät ihmisen omat hallintataidot ja parannuksentekokyvyt. Paljon pahaa ihminen voi torjua, mutta suuri on myös sellainen pahan valta, joka väkevästi pitää kaikkein moraalisinta ja hurskaintakin ihmistä lukkojen takana.

Miksi opetuslapset olivat lukkojen takana? Evankeliumi sanoo, että he pelkäsivät juutalaisia. Saattoi kuitenkin olla toinenkin syy heidän pelolleen, nimittäin epävarmuus siitä, mitä heidän Herralleen ja Vapahtajalleen oli tapahtunut. Kristus oli kyllä ylösnoussut, mutta opetuslapset eivät vielä rohjenneet uskoa siihen, että kuolema oli todella voitettu ja heidän rakas Vapahtajansa elää.

Olisiko ollut niin, että opetuslasten lukko oli juutalaisten pelkäämisen ohella myös epäuskon lukko. Eikö sama epäilyn ja epäuskon lukko niin usein kiusaa meitäkin? Emme rohkene luottaa Jumalan voimaan emmekä hänen armoonsa. Epäilykset ja epäusko ajavat meitä rauhattomuuden vangeiksi.

Juuri epävarmojen opetuslasten keskelle Kristus tulee ja sanoo: ”Rauha teille!” Tuomaan, epäilijän luokse Kristus tulee vielä aivan erikseen sanomaan samat sanat.

Sitä olen ihmetellyt, miksi Kristuksen piti tulla lupaamaan rauhaa niin monta kertaa, päivän evankeliumissakin peräti kolme kertaa. Erityisen merkillistä on, että evankeliumin kirjoittaja muistaa Jeesuksen tulleen opetuslasten luokse viikkoa ensimmäisen rauhantoivotuksen jälkeen. Ja jälleen hän sanoo samat sanat: ”Rauha teille!” – Joka pyhäkö meidän pitäisi kuulla Jeesuksen rauhantoivotus, jotta jaksaisimme seuraavan viikon. Kerran viikossa kirkkoon Jumalan rauhantoivotusta kuulemaan?

Olisiko niin, että me ihmiset kerta kaikkiaan vain tarvitsemme Jumalan antamaa rauhan vakuutusta usein, monta kertaa ja toistuvasti. Jos katsomme omiin pelkoihimme ja lukkoihimme, silloin me jäämme epävarmuuden valtaan. Mutta jos katsomme Kristukseen ja yhä uudelleen kuulemme hänen sanansa, silloin me voimme saada hänen rauhansa.

Kun Kristus lupaa ja lahjoittaa rauhan, silloin hän antaa Jumalan rauhan. Syvin rauha ei olekaan ihmisen rauhaa, vaan Herran rauhaa ja Jumalan rauhaa. Tämän rauhan varaan ihminen voi jättää koko elämänsä.