Saarna pääsiäisyönä 30.3.2002 Johanneksen kirkossa kello 23.00

Rakkaat pääsiäisyön kirkkovieraat

Kuinkahan moni meistä muistaa lapsuuden hengellisen iltalaulun: ”Ilta on tullut Luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.”

Usein tätä laulua laulettiin kuin turvallista laulua yleensä, miettimättä sen sanoja, enemmänkin iloiten siitä, että äiti tai isä istui sängyn laidalla. Joskus pieni pää pysähtyi pohtimaan, mitä tarkoittaisi, jos en todellakaan huomenna nousisi tästä vuoteesta. ”Jos sijaltain en nousisi…” Entä jos uni ei aamulla päättyisikään? Entä jos en enää koskaan nousisi ylös tältä vuoteeltani?

Myöhemmin muistan joidenkin ystävien kertoneen, että tuo iltalaulu loi heihin pelottavan tunnelman. Tässäkö sitä ollaan viimeistä kertaa asettumassa vuoteelle? Itse en muista mitään uhkaavaa, pikemminkin kummastelin sängystä käytettyä suomen kielen sanaa ”sija”.

Vuoteesta nouseminen ja siihen laskeutuminen on osa ihmisen arkirutiineja. Elämään kuuluu, että aamulla nousemme ylös sängystä, ainakin jos olemme terveitä ja jos olemme niin onnellisia, että meillä on oma sänky, mistä nousta. Sairaus on pitkällä, jos ihminen ei enää pääse ylös. Siksihän vanhuksia pyritään nostamaan ylös niin kauan kuin se suinkin on mahdollista.

Ylöspäin pyrkimisellä on niin ruumiillinen kuin vertauskuvallinen merkitys ihmisen elämässä. Muistatte varmaan ihmisen elämänkaarta kuvaavia sivukuvia, ääriviivakuvia. Niissä lapsi ensin konttaa, sitten nousee pystyy, kunnes sitten vanhana jälleen käpertyy ja laskeutuu alas.

Myös ihmisen mieli kulkee ylös ja alas. Itsetietoinen kulkee pää pystyssä. Masentunut vaipuu kumaraan, kulkee kuin pää kainalossa.

Kerrotaan isästä, joka eräänä aamuna koputti poikansa huoneen ovelle ja sanoi, että nyt on aika nousta ylös ja lähteä kouluun. Poika vastasi sängystä: ”Isä, en jaksa tänään mennä kouluun.” Isä vakavoitui: ”Kyllä sinun on nyt noustava, poikani.” Mutta poika vastasi peiton alta: ”Sano, isä, edes yksi kunnon syy, miksi minun pitää mennä kouluun.” Isä sanoi: ”On ainakin kolme syytä. Ensinnäkin sinun velvollisuutesi on mennä kouluun. Toiseksi sinä olet jo 43-vuotias ja kolmanneksi sinä olet sen koulun rehtori.”

Vaikean loppuun palamisen kokeneet ihmiset kertovat, etteivät he viikkokausiin ole tahtoneet päästä sängystä ylös.

Viimeinen alas laskeutuminen on kuolemaan vaipumista. Lopulta minut ja sinut lasketaan ensin kuolinvuoteelle, sitten arkkuun ja lopulta maahan. Oikeastaan koko elämä on ”olemista kohti kuolemaa”, Sein zum Tode, niin kuin Martin Heidegger tapasi sanoa.

Tämän pääsiäisen alla olen uudestaan yllättynyt, miten lähelle ihmisen elämän perustuntoja puhe ylösnousemuksesta tulee. Elämä on yhtä ylösnousemista ja alasvaipumista. Tuntuu kuin pääsiäisen sanoma koskettaisi jokaisen ihmisen perustoivetta ja haavetta.

Ja kuitenkin pääsiäinen puhuu jostakin aivan toisesta todellisuudesta kuin ruumiin arjesta ja mielen liikkeistä.

Pitkänperjantain Helsingin Sanomissa uskontotieteen dosentti Tom Sjöblom kirjoitti artikkelin, jonka otsikko kuuluu: ”Kristinuskon suuri kertomus yhdistää realismin ja ihmeen”. Sjöblom lainaa tunnettua antropologia Pascal Boyeria, joka sanoo: ”Uskonnollisten mielikuvien voima on niiden kyvyssä yhdistää juuri sopivassa suhteessa sitä, mikä on arkipäiväistä ja yllätyksetöntä ja mikä on arkiodotusten vastaista.” Sjöblom itse sanoo, että kertomuksessa Jeesuksen ylösnousemuksesta tämä periaate näyttää toteutuvan.

Jeesus oli lihaa ja verta, yksi meistä. Hänkin syntyi kuin me, kasvoi ja lopulta kuoli. Ja kuitenkin kertomus Jeesuksen ylösnousemuksesta on jotain käsittämätöntä ja mahdotonta – eihän kukaan voi nousta kuolleista.

Luukkaan pääsiäiskertomuksessa on sekä realismia että ihme. Se on täynnä tuttua surua, kaikille läheisensä menettäneille tuttua toivottomuutta. Rakas Vapahtaja on viimeisen kerran laskettu alas, hautaan, ja kivikin on vielä pantu päälle. Varmaan haudalle tulleiden naisten mielessä kävi surevien yhteinen toivoton toivo: kunpa emme olisi menettäneet häntä, kunpa hän vielä olisi keskellämme. Ja silti he jo kolmantena päivänä tietävät, ettei mahdottomia pidä tavoitella.

Mutta yhtäkkiä he ovatkin ymmällään, jopa peloissaan. ”He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: ‘Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.'”

Kristillisen ylösnousemususkon ihmeellisyys on siinä, että se yhtäältä tulee niin lähelle ihmisen elämän perustragiikkaa, elämän ja kuoleman välillä kulkemista, mutta toisaalta se tuo eteemme ihmeen, joka poikkeaa kaikesta luonnollisesta. Realismiin liittyy ihme.

Jos ihminen ajattelisi vain realistisesti, silloin meidän kohtalomme olisi sama kuin leskenlehden, joka varhain keväällä nousee, mutta joka pian taas kuihtuu. Järjenmukainen kiertokulku luonnossa on nousemisen ja laskeutumisen vuorottelua. Ja sitähän meidän ruumiimme elämämme ja mielemme elämä todella onkin.

Mutta tässä luonnon vuorottelussa ei ole kaikki. Sille joka kohtaa ylösnousseen Kristuksen, elämä ei ole pelkkää ruumiin kemiaa eikä pelkkää mielen aaltoilua. Kun katson peiliin, näen rapistuvat kasvot ja alakuloiset silmät. Mutta kun katson pääsiäisen sanaan ja kun katson ylösnousseeseen Kristukseen, silloin voin nähdä kuoleman rajan yli.

Ihmiset omat nousemiset ja laskeutumiset päättyvät aina kuolemaan. Juuri kuolema on se raja, joka lopullisuudellaan testaa ihmisen ja mittaa hänen omat voimansa. Kuoleman edessä kaikki joutuvat kumartumaan, vaipumaan viimeisen kerran.

Mutta se joka luottaa ylösnousseeseen Kristuksen, voi katsoa kuoleman rajan yli. Pääsäiseen luottavan ihmisen viimeinen liike ei olekaan alas laskeutuminen, vaan ylösnousemus ja uusi elämä.

Pääsäisen ihme on siinä, että meille luvataan sama tulevaisuus, joka tuli Kristuksen osalle. Kristuksen seuraajilla on edessä enemmän kuin kuolinvuoteeseen laskeutuminen, enemmän kuin tyhjyys tai pimeys. Ei ole sattuma, että uskontunnustus päättyy sanoihin: ”Minä uskon… ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.”

Ja Kristuksen ylösnousemuksen vuoksi me voimme hyvin palata lapsuutemme iltalauluun ja laulaa sitä iäkkäämpinäkin: ”… jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.”

Olkaa siis iloisia ja rohkeita, hyvät ihmiset.

Eero Huovinen