SYTYTTÄÄKÖ?

SYTYTTÄÄKÖ?

Johanneksen kirkon pääsiäisyön messu 14.4.2001 klo 23

Rakkaat kirkkovieraat ja rakkaat sanankuulijat radioiden ääressä

Luukkaan pääsiäisevankeliumissa on yksi kohta, joka minua on tänä vuonna puhutellut, mietityttänyt ja vaivannutkin. Kun Pietari kuulee ensimmäiset huhut Kristuksen ylösnousemuksesta, hän toimii toisin kuin muut apostolit. Muista sanotaan, että he eivät uskoneet, mutta Pietarista Luukas kertoo näin: ”Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle.” (Luuk. 24:12)

Suomalainen uusi raamatunkäännös puhuu tyylitellysti ja käyttää sanontaa: ”juoksujalkaa”. Vanha raamatunkäännös sanoo arkisemmin ”Pietari nousi ja juoksi”. Näin sanovat monet muunkielisetkin Raamatut, myös Lutherin raamatunkäännös. Ruotsinkielinen Raamattu sanoo: ”Pietari juoksi heti pois haudalle”.

Miksi Pietari juoksi?

Olet varmaan tullut ajatelleeksi, milloin ihminen juoksee? Tietysti ihminen juoksee hädissään silloin, kun on päästävä pakoon. Mutta pakoon juoksemisen lisäksi ihminen juoksee jonkun perässä, siis tavoitellessaan jotakin itselleen tärkeää.

Ihminen panee juoksuksi silloin, kun hän innostuu, kun hänelle tulee kiire löytää jotakin, kun hän arvelee saavuttavansa jotakin arvokasta. Ja taas silloin, kun mitään merkittävää ei ole tiedossa, silloin lähdetään liikkeelle kitkaisesti, vitkastellen ja vastentahtoisesti. Juoksu on siis innostumisen merkkikieltä.

Olen joskus miettinyt, elämmekö nykyään aikaa, jolloin ihmisiä on yhä vaikeampaa saada innostumaan jostakin, siis juoksemaan. On niin monenlaista tarjolla, etteivät tavalliset asiat enää sytytä. Mainosten ja lööppien on oltava yhä räväkkäämpiä, jotta edes joku juoksisi ostamaan. Olemme aivan kuin turtuneet virikkeiden mereen ja valintojen paljouteen. Välinpitämättömyys ja apaattisuus, ponnettomuus ja haluttomuus on tyypillistä. Hyvinvointiko saa aikaan, että tunteet ja ajatukset tasapäistyvät? Ilo menettää tenhonsa, suru kadottaa syvyytensä. Ei ole enää asioita, jotka olisivat elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Ei siis ole enää mitään, minkä perässä juosta. Tänään istutaan, istutaan tai sitten peräti löhötään, henkisesti tai fyysisesti. Olo on samanlainen kuin 50-luvun koulupojalla: on ainakin kaksi asiaa, joiden perässä ei viitsi juosta, nimittäin raitiovaunut ja tytöt, kumpiakin tulee aina uusia.

Jos aina vain haluamme uutta ja uutta, silloin meillä ei pian ole edes sitä, mitä meillä jo on. Syntymäpäivälahjojen ja tuliaisten keksiminen on mennyt yhä vaikeammaksi. Kaikilla on jo kaikkea. Muuan ystäväni ehdotti kerran: mennään kylään, mutta ei viedä tuliaisia, sen sijaan otetaan ja viedään heiltä jotakin pois. – Jolla on kaikkea, hän ei syty enää mistään. Hän ei juokse enää minkään perässä.

Mutta Pietarista sanotaan, että hän juoksi. Pietarin sydän oli syttynyt, aluksi varmaan hyvinkin pienellä ja epävarmalla liekillä. Mutta silti hän aavisti, että on tapahtunut jotakin niin suurta, että nyt kannattaa kiirehtiä. Vaikka muut vielä epäilivät, Pietarin mielessä jo paloi tuli.

Pietarin juoksu alkoi, kun huhu ylösnousemuksesta ja uutinen Kristuksesta veti puoleensa. On oikeastaan kummallista, että Pietari alkoi juosta jo silloin, kun kaikki signaalit olivat piileviä ja kun merkit olivat vielä heikkoja. Ei ollut mitään kunnon uutista, saati mitään varmaa tietoa, vain muutamia naisten juoruja.

Ehkä Pietarin sydämessä paloi myös huono omatunto. Kieltäjää koiversi, hävetti ja nolotti. Lujana itseään pitänyt sankariapostoli oli joutunut pettymään itseensä. Tätä taustaa vasten pienikin toive Kristuksen näkemisestä sytytti ja herätti juoksuun. Jos sittenkin vielä olisi toivoa? Jospa näkisin Herrani.

Pietarin juoksuun kuului, että hän lähti liikkeelle vasta sitten, kun oli kuullut jotakin. Pietari ei siis rynnännyt juoksuun sen vuoksi, että olisi sisällään ryhtynyt mietiskelemään. Ulkoapäin tuli aloite ja sytyke.

Hengelliseen elämään ja uskoon kuuluu, että sytyke tulee ulkoapäin. Ihminen ei hengellisessä mielessä ole kuin itsesyttyvä maali. Vain ulkoapäin tuleva ärsyke saa meidät syttymään. Jos syvennymme vain omiin mietteisiimme, me emme löydä Jumalaa, vaan palaamme takaisin omiin murheisiimme tai haaveisiimme. Omat yritykset eivät johda Jumalan, vaan omien odotusten luo.

Syy Pietarin juoksuun oli Jumalan vetovoima. Pietarin sytytti Kristus, toivo Vapahtajan näkemisestä. Kristus ja Jumala ovat kuin magneetti, joka vastustamattomasti alkaa vetää meitä puoleensa. Nykyaikaisella psykologisella kielellä voitaisiin sanoa, että Kristus ja Jumala ovat attraktiivisia, siis kiehtovia ja puoleensavetäviä persoonia. Jumala-suhteessa ihminen on kuin eloton ja liikkumaton rautakappale, mutta Jumala on kuin väkevä magneetti, ihmisiä puoleensa vetävä voimakas todellisuus.

Jumalan magneettinen voima on hänen sanansa, se sana, jota me tänä yönäkin olemme tulleet kirkkoon kuulemaan. Jumalan luo päästään Ylösnousseen ääntä kuuntelemalla. Pääsiäinen on ylösnousemuksen uutisten kuuntelua, hämmästelyä ja seuraamista. Kun olemme Jumalan sanan äänten äärellä, meitä aletaan vetää Kristuksen luo, tuntui miltä tuntui. Ja siitä alkaa sitten uskon juoksu, ensin Jumalan luo ja sitten myös lähimmäisen avuksi.

  • * *

Hetken kuluttua, ennen ehtoollisen viettoa laulamme virren 220, saksalaisen Jakob Rambachin kirjoittaman. Rambach kuoli nykymittapuiden mukaan nuorena, vain 42-vuotiaana vuonna 1735. Lahjakas puusepän poika keskeytti koulunsa 14-vuotiaana, niin kuin tänäänkin monet pojankoltiaiset haluaisivat tehdä. Rambach palasi takaisin isänsä työpajaan, mutta ei hänestä puuseppääkään tullut, sillä hän sairasti pitkään, koska loukkasi pahasti jalkansa. Opintielle, nyt yliopistoon, Rambach lähti 19-vuotiaana ja 32-vuotiaana hänestä tuli teologian professori. Rambach oli opiskelijoiden keskuudessa hyvin suosittu. Teologisesti hän edusti myöhäistä puhdasoppisuutta ja hengellisesti maltillista pietismiä.

Katsokaa Rambachin virttä, erityisesti sen toista säkeistöä. Siinä on väkevää syttymistä ja sydämen intoa, jo kauan ennen meidän niin pintapuolista elämysromanttista aikaamme. Samalla näette, ettei puhdasoppisuuden ajan usko ollut lainkaan niin kuivaa ja aivouskoista kuin usein kuvittelemme.

Rambach puhuu siitä, mitä kaikkea Jumala saa ihmisessä aikaan. Kristuksen muisto ”elpyy”, sydän alkaa ”tuntea” taivaallisia, nimittäin Jeesuksen palavaa rakkautta, ihminen alkaa ”elävämmin” aavistaa, mitä Kristuksen kärsimys ja ylösnousemus oikein tarkoitti. Tässä on vahvoja vaikutuksia, tosi tunteita, palavaa syttymistä, väkeviä affekteja eli liikutuksia. Ota Rambach, niin sydämesi alkaa juosta.

Modernista, yksilöllisestä elämysvillityksestä Rambach poikkeaa siinä, että syttymisen saa aikaan ulkoapäin tullut sytyke, Kristuksen ehtoollinen. Sydämen tunteet liittyvät Kristukseen ja hänen ylösnousemukseensa. Eikö siis kuolleista noussut Jumalan Poika saisi sinutkin syttymään. Eikö Jumalan sana ja Herran ehtoollinen virittäisi uuden tulen sinunkin sydämeesi. Ja niin sinäkin alkaisit juosta, juosta lähemmäs Kristusta, lähemmäs Jumalaa, lähemmäs lähimmäistä.

Rambachin usko ei ollut mitään itseensä käpertynyttä yltiöhurskautta, ei mitään omaan napaan tuijottamista. Päin vastoin, virren viides ja kuudes säkeistö kertovat siitä, että Kristuksen tuli ajaa meidät toisten ihmisten luo. Ehtoollisen ”yhteinen leipä” liittää meidät toisiimme ja alkaa luoda meihin yhtä henkeä, siis yhteistä ymmärrystä ja yhteistä uskoa. ”Armopöytä vahvistaa”, ei vain uskoamme, vaan myös siteitä ihmisten välillä. Kristuksen ”armahtava sydän” uudistaa meidän sydämemme ja sytyttää keskinäiseen rakkauteen.

Etkö siis olisi iloisella mielellä. Onhan Vapahtajasi noussut kuolleista.

Eero Huovinen

2019-05-28T15:26:31+00:00huhtikuu 14th, 2001|Eero Huovisen saarnat ja puheenvuorot|