Piispan saarna Valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 3.2. 2010

Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. (Mark. 10:13-16)

Rakkaat sanankuulijat.

Äsken kuultu ja laulettu lasten evankeliumi on yksi kaikkein tutuimpia raamatunkohtia. Se luetaan joka kerran, kun pieni lapsi kastetaan, ja sen ydin on Jeesuksen sanoissa. ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”.

Miksi lapset ovat sellaisia, että heidän kaltaisilleen luvataan tulevaisuus, Jumalan valtakunta, siis kaikkein parhaimmat asiat? Onko lapsissa jotain sellaista, että he kelpaavat esikuviksi meille aikuisille?

* * *

Pienelle lapselle on ominaista, että hän on, pelkästään vain on. Aikuiset tekevät ja suorittavat, mutta lapsi on. Elämän alku on sitä, että tullaan olevaksi.

Vastasyntyneen ihme on siinä, että pieni lapsi on. Lapsi on rakas jo sen nojalla, että hän on olemassa. Pieni vauva ei tee mitään, hän vain lepää äitinsä rinnalla tai isänsä käsivarrella. Jumalan valtakunta on sen kaltaisten, jotka ovat.

Meille aikuisille voi olla vaikeaa oivaltaa, miten tärkeästä asiasta pelkässä olemisessa on kysymys. Olemme niin tottuneita tekemisen, suorittamisen ja aikaansaamisen maailmaan, että meidän voi olla työlästä ymmärtää, mikä arvo olemisella on. Lapset opettavat meille, että elämässä oleminen on perustavampaa kuin tekeminen. Itse asiassa jokaisen ihmisen ihmisarvo perustuu siihen, että hän yksinkertaisesti vain on, siihen että ihminen on.

Aikuisten maailmassa vallitsee tekemisen ja aikaansaamisen laki ja niin kuuluukin olla. Vastuuta ei saa välttää ja työt on tehtävä. Olemiseen ei voi vedota ja sen perusteella väistää velvollisuuksia tai ryhtyä laiskaksi. Jokaisen kuuluu tehdä se mitä hänen kutsumuksensa edellyttää. Ja silti oleminen tulee ennen tekemistä. Jumalan valtakunta kuuluu lapsille ja niille, jotka aavistavat mikä arvo olemisella on.

* * *

Lasten tapa olla on suuri haaste meille aikuisille. Koska lapset osaavat vain olla, he ovat täysin riippuvaisia siitä millä tavalla me vanhemmat kannamme heistä vastuuta: vanhemmat, isovanhemmat, kummit, naapurit, opettajat, ystävät. He ovat aikuisten varassa, kaikki lapset.

Evankeliumissa on pieni yksityiskohta, jossa sanotaan että ”Jeesuksen luo tuotiin lapsia”. Oli siis olemassa sellaisia ihmisiä, joista voitiin sanoa, että he olivat tuojia. Luulen, että yksikään lapsi ei elämässä selviä ilman että hänellä on tuojia. Siis sellaisia ihmisiä, jotka pitävät hänestä huolta ja kantavat häntä. Evankeliumissakin tuojat halusivat saattaa lapset Jeesuksen huolenpidon, rakkauden ja Jumalan kosketuksen luokse.

Lapsi ei voi olla, ellei hän voi varauksetta luottaa tuojiinsa, niihin, jotka pitävät hänestä huolta. Mutta lapset voivat myös elää, koska he ovat ja luottavat niihin, jotka ovat sitoutuneet pitämään heistä huolta. Oleminen ja luottaminen kuuluvat yhteen.

Meidän aikuisten on pakko olla itsekriittisiä ja kysyä itseltämme: Millaisen maailman me olemme lapsillemme valmistaneet? Lasten maailma on sellainen, joksi aikuiset ovat sen pedanneet. Millaisen tulevaisuuden me annamme jälkipolville?

Rakkaat sanankuulijat. Juuri näinä päivinä emme voi olla muistamatta erityisesti Haitin lapsia. Toki täällä Suomessakin monilla lapsilla on ankaria kohtaloita ja vaikeata. Mutta voimme myös kuvitella ja ymmärtää, miten paljon vaikeampi lapsen osa on sellaisessa maailmassa, jossa elämisen kaikki perusedellytykset ovat kokonaan romahtaneet.

* * *

Tulevaisuuden ykkösasia on, millaisen maailman me valmistamme tuleville sukupolville. Se millaiseksi ihmisen elämä muodostuu, ratkeaa lapsuusaikana. Jos lapsilla on ”tuojia”, silloin ennusteet ovat hyvät. Jos lapsilla on ihmisiä, joihin he voivat luottaa, silloin edessä on valoisia vuosia.

Mutta jos lapset joutuvat luottavaisuudessaan pettymään, silloin me aikuiset olemme syyllisiä. Olemme laiminlyöneet oman vastuumme ”tuojina” ja olemme maksattaneet laskun laiminlyönneistämme lapsilla. Olemme kaksinkertaisesti vastuussa, ensin omantuntomme edessä ja sitten lasten kasvojen edessä.

On siis jumalallinen tehtävä pitää huolta siitä, että lapset voivat olla, elää ja luottaa. Tätä vastuuta emme voi sysätä kenellekään toiselle, se kuuluu minulle ja sinulle.

Den viktigaste saken i framtiden är hurudan den värld är som vi bereder för kommande generationer. Under barndomen avgörs hur människans liv kommer att utformas. Om barnet har sådana som tar sig an det, då är prognoserna bra. Om barnen har människor som de kan lita på, då är de framtida åren ljusa.

Men om barnen i sin förtröstan blir besvikna, då är det vi vuxna som är skyldiga. Vi har försummat vårt ansvar att bära fram dem och vi har låtit barnen betala för vår underlåtenhet. Vi är ansvariga i dubbel bemärkelse, först inför vårt samvete och sedan inför barnens ansikten.

Det är alltså en gudomlig uppgift att se till att barnen kan vara, leva och känna förtröstan. Detta ansvar kan vi inte skjuta över på någon annan, det är mitt och ditt.

* * *

Kerrotaan eräästä vanhasta miehestä, joka nuoruudessaan oli saanut haltuunsa pienen, karun puutarhapalstan. Vuosikymmeniä hän oli kuokkinut, muokannut, istuttanut, lannoittanut ja kastellut, pitänyt huolta omasta palstastaan. Ikääntyneenä hän oli jo tyytyväinenkin tuloksiinsa.

Eräänä päivänä paikallinen pappi tuli kylään. Vanha mies halusi näyttää saavutuksiaan. Jokaisen puun ja pensaan kohdalla hän kertoi työstään. Pappi puolestaan liitti kädet yhteen ja muistutti: ”Jumala antaa siunauksen”. Sama vuoropuhelu toistui ja jokaiseen vanhan miehen kertomukseen pappi muistuttaa: ”Jumala antaa siunauksen.”

Tultiin sitten portille ja pappi oli astumassa autoonsa. Vanha mies kiitti käynnistä ja sanoi: ”Kuulkaapa, hyvä isä, kaikki mitä te olette sanonut Jumalan siunauksesta, on aivan totta. Mutta olisittepa te nähneet tämän palstan silloin, kun Jumala hoiti sitä yksin.”

Vastuuta lapsista kuuluu meille, me emme voi sysätä sitä minkään nimettömän kohtalon varaan emmekä tyytyä edes rukouksen mahtiin. Rukous on totta kai tärkeä, mutta viime kädessä emme voi sysätä vastuuta lapsista vain Jumalalle ja laiminlyödä omaa osuuttamme. Vastuu lapsista täällä maan päällä kuuluu meille kaikille. Olisiko kohteliasta sanoa, että se kuuluu Snellmaninkadulle, Arkadianmäelle, Esplanadille ja Kirkkokadulle, jokaiselle kadulle, jokaiseen kotiin ja kouluun. Lasten tulevaisuus on sen varassa mitä me teemme heidän hyväksensä. He ovat, me teemme.

* * *

Jeesuksen sanat lasten kaltaisille kuuluvasta Jumalan valtakunnasta eivät perimmältään kuitenkaan ole vain ohjeita meille kuuluvista velvollisuuksista. Evankeliumin perimmäinen tarkoitus ei ole neuvoa, miten lapset kodeissa, kouluissa ja kaduilla on otettava huomioon.

Toki Suomi, Euroopan unioni ja globaali maailma tulevat paremmaksi, jos me hoidamme velvollisuutemme lasta kohtaan. Jeesuksen opetuksissa on paljon syviä elämänviisauksia ja monia hyviä moraaliohjeita. Jeesus, Raamattu ja kristillinen usko jää kuitenkin ratkaisevasti vajaaksi, jos siitä tehdään vain elämänohje tai moraalinen opas siitä, miten meidän tulee toimia ja menetellä.

* * *

Evankeliumin perimmäinen tarkoitus on kertoa siitä, millä tavalla ihminen ja lapsi voi elää Jumalan yhteydessä. Kertomuksen juoni päättyy siihen, että lapsi pääsi Jeesuksen syliin, siis Jumalan yhteyteen ja hänen luoksensa. Raamattu on Jumalan kohtaamisen kirja, kaikkine merkillisine sivuvivahteineen ja sivupolkuineen. Sen kantava juoni on Jumalan kohtaaminen. Ja vaikka kirkkokin on ryppyinen ja monella tavalla vajavainen, se haluaa perimmältään olla Jumalan kohtaamisen paikka.

Lasten esimerkki on yksinkertainen. Jumalan edessä ihmisen osa on olla ja luottaa. Aikuisen kiusaus on kuvitella, että Jumalan kanssa on aina tehtävä jotakin ylevää ja korkeaa, viisasta ja oppinutta, hurskasta ja hienoa. Kuvittelemme, että Jumala on kuin valmentaja tai työnantaja tai professori, jolle on näytettävä ja osattava. On niin vaikeaa vain olla kuin lapsi, joka vain on ja luottaa.

Sellainen ihminen, joka rohkenee olla ja luottaa, voi aavistaa myös sen, millainen Jumala on. Jumalan perimmäinen olemus ei ole vaatia eikä tiukata, ei käskeä eikä komentaa. Jumala pitää huolta, antaa anteeksi, kantaa, rohkaisee ja tukee. Jumalan edessä ei tarvitse suorittaa eikä näyttää. Riittää, että on ja luottaa kuin lapsi.

* * *

Evangeliets fundamentala mening är att berätta om vad det betyder att leva i gemenskap med Gud. Bibeln är boken om att möta Gud. Kyrkan är platsen för förtröstan på Gud.

Barnets exempel är enkelt. Inför Gud är människans lott att vara och att förtrösta. Vuxna frestas att tro att man i gemenskapen med Gud alltid måste göra någonting som är ädelt och högstämt, klokt och beläst, fromt och fint. Vi föreställer oss att Gud är som en tränare eller arbetsgivare, inför vilken man måste bevisa att man kan och att man duger. Det är svårt att vara som ett barn som bara är till och som är fullt av förtröstan.

Den som vågar att bara vara och att visa förtröstan, kan ana hurudan Gud är. Guds innersta väsen är inte att kräva, insistera och befalla. Gud har omsorg, förlåter, bär, uppmuntrar och stödjer. Inför Gud behöver man inte prestera eller bevisa. Det räcker med att vara och förtrösta såsom ett barn.

* * *

Rakas kirkkoväki. Kaikki tänään lauletut lasten virret ovat olemisen ja luottamisen virsiä. Ne ilmaisevat kiitollisuutta siitä, että jokaisella on oikeus olla ja turvautua Jumalaan. Virret avaavat luottamuksen siihen, että ankaran tekemisen maailman rinnalla on toinen todellisuus, Jumalaan turvautumisen maailma, olemisen ja lasten kaltaisten maailma.

Lapselle ominainen luottamisen ja olemisen maailma on avoin myös aikuisille, niin kriittisille älyköille kuin tehokkaille työn sankareille. Olemisen ja luottamisen maailma kuuluu kaikille ja kaikkia kehotetaan olemaan ja tulemaan lasten kaltaisiksi.

Voisiko siis itsenäiseen ajatteluun tottunut aikuinen veisata yhdessä lasten kanssa: ”Pidä meitä turvissas, Jeesus, armohelmassas. Suojaas sulje isänmaamme, sulta kaiken lahjaks saamme. Johda, Jeesus rakkahin, meidät taivaan kotihin.” (VK 492: 3)

Omasta Suomesta vielä laajemmalle avoimuuteen, globaaliin avoimuuteen, johdattaa tämän kirkkohetken viimeisin virsi, jonka sävel taitaa olla parinkin afrikkalaisen valtion kansallislaulun sävel. Se laajentaa kutsun lapsen kaltaisille kaikkialle maailmaan: ”Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää: Auta, ettei kukaan yksin jää. Katso, Isä, lasta kärsivää. Siunaa koko maailmaa.”