Piispa Laajasalon puhe kirkolliskokouksessa 4.11.2020
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat,
toimin strategiatyön ohjausryhmän puheenjohtajana. Käytän siksi puheenvuoron. Puhun tällä viikolla vain tässä salissa vain tämän kerran, tämän yhden puheen. Siksi rohkenen käyttää teidän aikaanne muutaman minuutin yli sen suositellun viiden minuutin.
Ensiksi pari näkökulmaa strategiaprosessista, sen kehittämisestä ja sitten muutama vakava teesi varsinaiseen asiaan.
Haluan kiittää eri puolilta maata koottua ohjausryhmää ja kirkkohallituksen valmisteluryhmää sekä erityisesti strategiatyön projektipäällikkönä toiminutta dekaani Terhi Kairaa. Kiitos myös kansliapäällikölle, jonka sallimuksessa tämä hanke on edennyt.
Työskentely oli hyvää ja ammattitaitoista. Kehitysehdotuksena totean, että jatkossa strategiatyön valmistelu kannattaisi tehdä voimakkaammin piispainkokouksen ja kirkkohallituksen yhteistyössä. Ja vastaavasti tämän salin, siis kirkolliskokouksen, pitäisi olla päättäjän paikalla hyväksymässä strategia. Kirkolliskokouksen päättämänä strategia olisi aidosti yhteinen ja vastaavasti piispainkokouksen voimakkaammalla valmisteluyhteydellä myös strategian hiippakuntatasoinen toimeenpano olisi tehokkaampaa – olisi siis selkeämpi mandaatti päästä johtamaan strategiaa seurakuntatasolle. Hyvän paperin nykymuotoinen ongelma on riski sen päätymisestä virikepaperiksi.
Tästä päästäänkin puheenvuoroni varsinaiseen ja vakavaan asiaan.
***
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat, olemme puhumisen ja suunnittelun ammattilaisia. Kirkossa hyvin suunniteltu on kokonaan tehty.
Jeesus ei sano, että puhukaa ja suunnitelkaa. Jeesus sanoo: ”Menkää ja tehkää.”
Mielestäni Ovet auki -strategiatyön olennainen viesti on, että tässä on tehtävä parannus.
Paljosta kirkon sisäisestä puheesta ja suunnittelusta seuraa näköharhoja ja sisäänpäin kääntymistä. Meillä on kirkossamme kaikilla tasoilla paljon sellaista uudistamista, joka tosiasiallisesti vanhentaa. Sellaista kehittämistä, joka tosiasiallisesti pysäyttää. Sellaista rakenteiden muuttamista, joka tosiasiassa pitää rakenteet paikallaan. Meidän pitäisi tehdä vaikeista asioista yksinkertaisia, mutta joskus teemme yksinkertaisista asioista vaikeita.
Siksi vetoan meihin kaikkiin – juuri tämän salin on tärkeää pohtia, mihin me aikaamme käytämme ja ennen kaikkea millaiseen työhön me välillisesti kirkkohallituksen virkamiehet työllistämme ja millaista esimerkkiä toivottavasta työntekemisestä ja luottamushenkilönä vastuunkantamisesta seurakuntiin näytämme.
Olemme lukeneet nelivuotiskatsauksen ja kuulleet siitä käydyn lähetekeskustelun. Minun huoleni on, että meiltä loppuu ensin ihmiset ja sitten vasta rahat. Mielestäni sekä nyt esitetyssä strategiassa että nelivuotiskertomuksessa korostuu se, että loppuen lopuksi kysymys on siitä, onko ihmisillä kirkkosuhde. Meidän pitää saada muodostettua ja säilytettyä suhde ihmisiin. Suhde voi välillä olla huono tai etäinen, mutta silloinkin se pitää kirkossa, kunhan se suhde on.
Esitän kirjoitetun strategian ja nelivuotiskertomuksen pohjalta seitsemän teesiä.
- Meidän pitää kiinnostua heistä, jotka eivät ole kiinnostuneita meistä.
Kapitalistisesta maailmasta on huono ottaa esimerkkejä kirkkoon, mutta joskus se lienee paikallaan. Myyntityön kiistämätön totuus on, että mitä enemmän asiakkaan kanssa vietetään aikaa, sitä enemmän asiakas ostaa. Täysin samalla tavalla on kirkossa. Mitä enemmän vietämme aikaa ihmisten kanssa, sitä enemmän he kiinnostuvat meistä.
- Tarjonta lisää kysyntää.
Ei ole sattumaa, että isoissa kaupungeissa saman kahvilaketjun kahviloita on joka kulmassa. Ei siellä ajatella, että voivat ne kävellä kilometrin tuonne suuntaan ja saada sieltä sen kahvinsa. Ei. Kahvimukia työnnetään käteen joka ikisessä kulmassa, koska tarjonta lisää kysyntää. Jokainen nuorisotyötä tehnyt tietää tämän. Jos nuortenilta on kerran kuukaudessa, siellä ei käy ketään. Jos kerran viikossa niin kävijöitä on vähän, mutta jos nuorille on toimintaa kolmena iltana viikossa, kävijämäärä kasvaa eksponentiaalisesti.
- Meidän täytyy tarvita ihmisiä.
Yksi yleisimmistä palautteista, mitä luottamushenkilöiltä tai seurakunta-aktiiveilta kuulee, on, että työntekijät estävät heidän ideoitaan tai tekemistään. Seurakuntalaisia ei siis kannusteta mukaan, vaan välillisesti tai välittömästi estetään. Tämä johtuu siitä, että meillä on niin paljon työntekijöitä, että me emme aidosti tarvitse seurakuntalaisia. Jos jumalanpalvelus voidaan hyvin vetää ilman vapaaehtoisia, tarvitaan vapaaehtoiskoordinaattori keksimään tehtäviä seurakuntalaisille. Ihminen haluaa kokea itsensä tarvituksi ja tarpeelliseksi – ihmisillä on halu antaa oma osaamisensa seurakunnan hyväksi niin, että ilman sitä osaamista jotain jää tekemättä.
- Tavoitteiden johtaminen
Tiedämme erinomaisesti, kuinka meillä menee. Meillä on nelivuotiskertomukset ja tilastot. Tiedämme siis tuloksen. Jos kysytään, kuinka moni jostain demografiasta on muuttanut missäkin kuukaudessa minnekin seurakuntaan, saamme vastauksen minuuteissa. Tiedämme siis historian, osaamme katsoa tulosta – sitä, kuinka meillä on mennyt. Mutta kuinka johtaisimme tuloksen sijaan tavoitteita? Kuinka osaisimme sanoa määrällisiä tavoitteita sille, mitä työltämme vaaditaan? Ajatelkaapa jos jumalanpalveluksia järjestävälle papille, jonka messuun osallistuu 37 ihmistä, sanottaisiinkin, että vuoden kuluttua täällä täytyy olla 100 ihmistä tai saat potkut, mitä tapahtuisi? Hänelle tulisi työhön merkitys ja huoli. Nousisi tarve siihen, että niitä vapaaehtoisia tarvittaisiin. Hänen kysymyksensä olisi, kuinka löydän riittävästi ihmisiä kutsumaan yhä enemmän mukaan? Ja kyllä, jumalanpalvelusyhteisöjen täytyy tavoitella kasvua, koska olemme missiologinen kirkko. Se on meidän tehtävämme.
- Meidän täytyy normalisoida kristittynä eläminen
Kulttuurikristillisyys ei riitä eikä meinaa kantaa. Mutta ei meidän pidä siitä luovuttaa. Joulukuussa on helppo puhua Jeesuksesta ja tammikuussa se jo tuntuu käännytykseltä. Tämä johtuu siitä, että meillä on yhä edelleen kulttuurissamme kalenteri, jonka avulla uskoa voidaan normalisoida.
- Julkishallinnollinen asema ja kirkon vanhat rakenteet voivat olla myös mission väline.
Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan. Vierastan sitä, että ajattelemme, että meidän historiallinen asemamme ja vuosisatojen aikana syntyneet resurssit olisivat jotenkin este Kristuksesta kertomiselle. Se on vähän porvarillinen ongelma – tuska siitä, että omistaa ison espoolaisen merenrantaomakotitalon, mutta joutuu sitten leikkaamaan isoa nurmikkoa. Tai asuu keskustassa ja ei meinaa löytää Mersulleen parkkipaikkaa. On vaikeaa kuvitella, miten Helsingissä olisi helpompi kertoa Kristuksesta, jos siirtyisimme keskellä olevista kirkoista naapurin entisiin kivijalkakauppoihin tai telttaan. Ei Kristus ole mitään vastakulttuuria itseisarvoksi asettanut. Voi olla, että välillä olemme vastakulttuurissa. Mutta Kristuksen asettama tavoite ei ole elämä vastakulttuurissa, vaan absoluuttinen voitto. Kaikkien kansojen, joka ikisen ihmisen voittaminen Kristukselle.
- Jumala
Tarvitsemme sielun huolta. Sitä, että jos emme tee työtämme hyvin niin ihmiset eivät pääse taivaaseen. Ja tarvitsemme samalla itsellemme Jumalan taivaallista rauhaa, niin, että ymmärrämme, että viime kädessä meidän tekemisemme ovat Hänen työtänsä ja Hänen sallimuksessa työmme joko onnistuu tai epäonnistuu.
***
Kaikki tämä on mahdollista, kun ymmärrämme, että moninaisuus on paitsi välttämättömyys myös hyve. Ei meidän tarvitse valita patriarkaattia purkavan kehollisen mietiskelyn tai ateisteja haastavan apologetiikan välillä. Me tarvitsemme molempia.
Nyt tarvitaan sitä, että ollaan saman nuotion äärellä. Ja puhalletaan yhteen hiileen. Ei niin, että yksi puhaltaa ja toinen virtsaa siihen samaan hiileen. Jeesus on jokaiselle henkilökohtainen, mutta ei kenenkään yksityisomaisuutta.
Meidän täytyy lakata puhumasta toistemme ohi ja näkemästä toisiamme taistelupareina. Vastustaja on maailmassa, ei kirkolliskokouksen naapuririvillä – vastustaja on maailmassa, missä Saatana vie väen eroon Jumalasta.