”Jos puhut rumia, opettaja pesee suusi saippualla.” Tämän tapakasvatuksen muistan kansakoulustani, moni muukin ikätoverini sen muistanee. Saippuan kitkeryyttä enemmän kivisteli opettajan ylivaltainen uhkailu.
Me vietämme tänään kirkossamme saippuasunnuntaita, suun pesemisen päivää. Mutta täällä tarjolla oleva saippua ei kirvele eikä sitä pakolla suuhumme tungeta. Jos ei jaksa avata suutaan, voi hiukan raottaa – ja hämmästyä. Tämä saippua tuoksuu armolta, valolta ja anteeksisaamisen helpottavalta hengitykseltä.
Ensin tuo saippua heille, joiden kielellä on tahmaantuneita tokaisuja tai tuhmasanoja. Niitä, jotka nyt harmittavat; olisi tuokin lause voinut jäädä lausumatta. Muistaa lapsen, kumppanin, työtoverin tai sometekstit. Näitä lauseita löytyy meiltä kaikilta; aikamoinen sanaviidakko täällä tihentyy, jos näkisimme kaikki nuo nyt katumamme sanat ja lauseet. – Mutta nyt saippuasunnuntai. Armolta, levollisuudelta ja unohduksen sallivalta mereltä tuoksuu se saippua, jolla tänään saamme pestä kielemme. Tahma poistuu, kieli puhdistuu. Tilaa tulee uudenlaisille sanoille.
Toiseksi tuota saippuaa on tarjolla heille, joiden kieli on homehtunut katkeruuden röyhtäisyistä. Hekin tarvitsevat armon saippuan sivelyjä. Katkeruuteen armon saippua on erityislääke. Tahma ei aina sula eikä saippuan tarkoitus toteudu nopeasti. Armolta tuoksuva saippua ei kiirehdi, vaadi eikä tarkkaile tuloksia. Saippuan tarjoaja on kärsivällinen, armollisesti hymyilevä: ehkä jokunen kitkeryyden kivi uppoaa tänäänkin, tässä kirkossa, armon valtamereen.
Kolmas saippuapala tarjolla heille, joilla kieli on tahmaton ja puheensa moitteeton. Moni on niellyt kiukkuiset lauseensa tai kitkerät kipunsa. Kansakoulun opettaja ei niitä tavoittaisi. Mutta armon saippuamme tarjoaja kylläkin. Sinne unohtuneiden unelmien ja kadotettujen kysymysten uumeniin tuo armon saippua ulottuu virkistävän veden kera. Ehkä jokin, mikä on totta, ei enää pelotakaan. Armon valossa oma todellisuus on lahja, ei uhka. Unelmillekin tulee tilansa.
Tässä saippuasunnuntain siunauksessa saamme sulkea siunauksen suojelukseen ja armomeren valtavirtaan kaikkemme: mykkyytemme ja puheliaisuutemme; sanat, joita harmittelemme ja sanat, joiden sanomatta jättämistä kadumme. Ja nekin sanat, joita vastaanottaessamme tai lähettäessämme syvästi iloitsemme.
Armon saippua! Annetaan sen koskettaa kieltämme ja laskeutua luottamuksena syvimpäämme.