Yleisradion jumalanpalvelukset 85 vuotta. Saarna Johanneksen kirkossa 11.9.2011 klo 10

Jeesus sanoi: ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” (Matt. 12:33-37)

 

Rakkaat sanankuulijat

Onkohan siinä jotakin sattuman ivaa tai peräti Jumalan johdatusta, että Yleisradion juhlajumalanpalveluksen raamatunkohdat niin ankarasti tenttaavat kielenkäyttäjiä ja puhujia? Kaikki äsken kuulemamme sanat varoittavat turhista, ilkeistä ja tyhmistä puheista, jopa niin lujasti, että rohkeampikin saarnaaja ja rivakampikin toimittaja panisi mielellään suunsa suppuun ja olisi vaiti.

Sananlaskujen kirja varoittaa: ”Riita on lähellä, kun tyhmä puhuu.” (Sananl. 18:6). Jaakobin kirje jatkaa: ”Kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.” (Jaak. 3:8) Jeesus huipentaa: ”Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.” Näiden sanojen edessä joutuvat tiukoille kaikki, sekä Yle että papit.

***

Kolmesta kielen synnistä meitä varoitetaan, turhista, ilkeistä ja tyhmistä puheista, siis turhuudesta, ilkeydestä ja tyhmyydestä. Raamatun kirjoittajat olivat varmoja, että juuri näistä oli varoitettava. Entä me tänään? Olemmeko me sivistyneempiä vai osuvatko arvostelun piikit myös meihin?

Ensin varoitus turhista puheista. Jokaisesta turhasta sanasta on tehtävä tili. Painetun ja lausutun puheen määrä moninkertaistuu tänään niin nopeasti, että ihmisen vastaanottokyky ja mieli eivät tahdo kestää tiedon tulvaa. Onko kaikki se, mitä meille tarjotaan luettavaksi ja kuultavaksi, todella tarpeellista ja välttämätöntä? Informaation lisäämistä kaikki toivovat, uusia lehtiä perustetaan, kanavia avataan ja asiakkaita halutaan palvella. Mutta eikö ole väistämätöntä, että määrän kasvaessa myös turha puhuminen lisääntyy ja sisällön taso laskee?

Aiemmin sanottiin, että puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa. Tänään suun aukaisemiselle ja viestien kirjoittamiselle tuntuu olevan vain vähän pidäkkeitä. Kieli ja harkinta kulkevat eri suuntiin. Itseilmaisun arvo on noussut tähtiin, mutta itsekritiikin taso on pudonnut ojaan. Ennen muistutettiin, että mies voi tulla räkänokasta, vaan ei tyhjän naurajasta. Nyt kikatetaan mille tahansa hölmöydelle, ei vain yksityisesti, vaan myös julkisesti. ”Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.”

***

Raamatun toinen varoitus koskee myrkyllisiä eli ilkeitä puheita. ”Kieli… on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.” Osuuko tähän päivään? Miten kevyesti kohteliaisuussäännökset unohtuvatkaan ja miten helposti eri tavalla ajattelevien kunnioittaminen katoaakaan? Kummallista on, että toisten solvaamista ja herjaamista jopa ihaillaan ja tietoisesti tavoitellaan. Käynnissä on kova kilpailu siitä, kuka osaa iskeä ivallisimmin ja nälviä pisteliäimmin.

Tapasin eilen Helsingin kauppatorilla erään ystävän, joka väitti, että pahin ympäristörikos ovat myrkylliset sanat. Ne turmelevat ilmapiirin ja yhteiselämän.

Ilkeydellä herkuttelun tauti leviää myös kirkossa. Uskovaisten suusta lähtee piikkejä ja lyöntejä, joissa ei ole kyse vain kriittisistä kysymyksistä tai toisella tavalla uskovien haastamisesta, vaan silkasta ilkeilystä ja hätäisestä tuomitsemisesta. Kyllä uskonasioista saa olla eri mieltä ja pitääkin olla, mutta vinoileminen ja solvaaminen eivät sovi kristitylle.

Julmia puheita puolustellaan joskus sillä, että Raamatun profeetat olivat ankaria ja Jeesuskin sivalsi. Liian nopeasti meidän ei kuitenkaan pidä nostaa itseämme profeetaksi eikä Jeesukseksi. Pyhän Raamatun varoitusten alla olemme kaikki samalla viivalla. Tilinteon uhka on jokaisen edessä, ja tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Kun siis avaan suuni tai painan tietokoneeni lähetysnappia, minun tulee ensin kysyä itseltäni: onko minun kieleni hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä?

***

Kolmas ja vakavin Raamatun varoitus koskee tyhmiä puheita. ”Riita on lähellä, kun tyhmä puhuu.” Kun Raamattu varoittaa tyhmistä puheista, silloin ei ole kyse älykkyystesteistä, ei oppineisuudesta eikä tietomäärän mittaamisesta. Raamatun tyhmyys ei ole pään tyhmyyttä, vaan sydämen tyhmyyttä, rakkauden ja uskon puutetta. Tyhmyys on välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, oman minän asettamista kaiken keskukseksi, lähimmäisen ja Jumalan unohtamista.

Avain kielen kiusauksiin on Jeesuksen sanoissa: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”   Kaikkien puheiden arviointiperuste on yksinkertainen: millainen kieli, sellainen sydän. Kielenkäyttö vain ilmaisee sen, millaisia olemme sisimmältämme. Jos sorrun kielen synteihin, takana on sydämeni vaurio.

Joka puhuu turhia ja tarpeettomia, kertoo oman sydämensä tyhjyydestä. Elämän juoni ja tarkoitus hukassa. Turhan höpöttäjä on kuin aallon laineilla kelluva lastu, joka menee sinne, minne virta vie. Turhuus kertoo siitä, että olen hetken vanki, levoton ja harhaileva. Tällainenko on minun sydämeni?

Joka puhuu ilkeitä, sanoo usein enemmän omasta sydämestään kuin hänestä, jolle myrkylliset puheet on osoitettu. Tavoitteena on enemmän voitto naapurista kuin vuoropuhelu hänen kanssaan.

Joka puhuu tyhmiä, ei ole miettinyt, mikä elämässä viime kädessä on tärkeää ja olennaista. Kieli vain kertoo sen, että sydän on tyhjä, vääristynyt ja itsekäs.

***

Jeesuksen sanojen kärki kohdistuu siis meidän sydämeemme, elämämme ytimeen. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” On siis kysyttävä, mitä minun sydämessäni on.

Kristillisessä perinteessä sydän on se paikka, jossa Jumala asuu. Sydämellä ei nyt tarkoiteta sitä sydänlihasta, joka pumppaa verta suoniin. Sydän on elämän keskus ja olemisemme ydin, kuva ja todellisuus uskosta ja Jumalan läsnäolosta.

Jeesus käyttää erikoisia sanoja puhuessaan ihmisen sydämestä, joka voi olla joko ”hyvyyden varasto” tai ”pahuuden varasto”. Sydän on kuin ”varasto” tai säiliö, josta kielen kautta tulee esiin sitä, mitä siellä on, joko hyvyyden tai pahuuden sanoja.

Jos sydän on täynnä Jumalan hyvyyttä, kielikään voi eikä saa olla paha eikä myrkyllinen. Mutta jos sydän on tyhjä Jumalasta, silloin pahat voimat ottavat sen valtaansa, ja kielen kautta onttous ja vieraus purkautuu ulos. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”

***

Hyvä kirkkoväki. Kuulin vuosi sitten Saksan valtionvarainministerin puheen siitä, mitä usko Jumalaan voi merkitä. Wolfgang Schäuble, joka juuri nyt on Euroopan finanssikriisin keskuksessa, on mies, joka on 20 vuotta elänyt pyörätuolissa. Hän halvaantui ampumavälikohtauksen vuoksi, mutta on silti toiminut ministerinä useissa hallituksissa.

Schäublen mielestä usko Jumalaan opettaa ihmiselle kolme asiaa: vastuun, rajat ja elämän perustan. Schäuble sanoi näin: ”Usko Jumalaan tarkoittaa, että on olemassa viimeinen auktoriteetti, jonka edessä me ihmiset olemme vastuussa kaikesta, mitä teemme, lopulta koko elämästämme.”

Mieleni tekee jatkaa: jos sydämemme ylin auktoriteetti on oma minä, silloin olen vastuussa vain itselleni, en kenellekään toiselle. Jos minun jumalani on oma minä, silloin en ole oikeastaan vastuussa kenellekään – ja silloin voin puhua, mitä itse haluan, muista välittämättä, turhia, ilkeitä ja tyhmiä.

Schäublen mielestä Jumala-uskosta seuraa, että meidän teoillamme on rajat. Hän sanoo: ”Me emme saa tehdä kaikkea, mitä teoriassa voisimme tehdä. Me tarvitsemme rajoja… Usko Jumalaan kehottaa meitä hyväksymään rajat omalle toiminnallemme. Se muistuttaa meitä siitä, että meidän yläpuolellamme on aina joku, miten kuuluisia tai merkittäviä me itse olemmekin.”

Jumala-uskosta seuraa myös, että me ymmärrämme olevamme riippuvaisia  Jumalasta, hänen hyvyydestään ja hänen lahjoistaan. Ministeri muistutti, että maailma ei ole meidän hallinnassamme eikä se tule koskaan olemaankaan. Hän sanoi: ”Elämämme tärkeimmät ja perustavimmat asiat me voimme vain vastaanottaa.”

***

Rakkaat sanankuulijat. Jumala vie vastuuseen ja hän asettaa rajat. Tässä on tämän pyhäpäivän kriittinen viesti. Kielenkäytöllä on rajat ja siitä ollaan vastuussa.

Mutta ei Jumala ole vain varoittaja. Hän on paljon enemmän kuin pelkkä rajojen asettaja tai vastuuseen saattaja. Jumala ei syvimmältään ole vaatija, ei moraaliohjaaja eikä kielenkäyttömme vartija, vaan elämän antaja, Luoja ja Vapahtaja. Laulamamme kiitosvirsi (VK 132) sanoo osuvasti, kuka ja millainen Jumala perimmältään on. ”Oi, rakas Isä, luojamme, hyvyyden kaiken lähde.”

Kun Wolfgang Schäuble sanoo, että elämän tärkeimmät asiat voidaan vain vastaanottaa, silloin hän puhuu siitä kristillisen perinteen luottamuksesta, että Jumala on perimmältään kaiken hyvän lähde, antaja ja lahjoittaja. Jumalalta tulee kaikki hyvä, kaikki tarpeellinen, myös oikea sydän ja oikea mieli. Hän joka tuntee vastuunsa ja rajansa, voi aavistaa myös sen, että Jumala rakastaa ja armahtaa. Kaikkien ankarien sanojen takana on lempeä ja hyvä Jumala.

Kristillinen usko ei lopultakaan ole vaatimuksia, ei ohjeita, ei edes etiikkaa, vaan armoa, puhdasta armoa ja anteeksiantamusta, pelkkää Jumalan rakkauden vastaanottamista. Me ihmiset emme ota elämää emmekä hallitse sitä, vaan me saamme elämän ja vastaanotamme sen kaikki lahjat ja ilot.

***

Ministeri Schäublen puheessa oli vielä yksi kohta, jota ensin vähän oudoksuin, mutta josta sitten olin löytävinäni syvän viisauden. Hän nimittäin väitti, että Jumala-usko voi lähentää toisiinsa paitsi kirkkoja myös eri uskontoja ja monia erilaisia katsomuksia. Schäuble sanoi jopa olevansa vakuuttunut siitä, että tietoisuus Jumalasta elämän perustana ”voidaan välittää myös monille ateisteille, sillä hekin vetoavat vastaavalla tavalla omaantuntoon ja moraalilakiin.”

Kun Yleisradio 85 vuoden ajan – osana julkisen palvelun tehtäväänsä – on välittänyt jumalanpalveluksia kaikille tässä maassa asuville, se on välittänyt tätä Jumala-tietoisuutta, joka ymmärtää elämän rajat, vastuun ja sen perustan, jolle tulevaisuuden voi rakentaa. Minäkin uskon, että kysymys ja tietoisuus Jumalasta on hyödyllinen ja hedelmällinen meille kaikille, myös niille, joiden on vaikeaa tai jopa mahdotonta itse uskoa Jumalaan.

Se joka tuntee vastuunsa ja rajansa ja tietää elämänsä perustan, joutuu kuin pakosta ajattelemaan, mitä puhuu ja kirjoittaa. Lähimmäiselle on oltava hyvä, koska Jumala on ollut meille hyvä, ja Jumalaa on kiitettävä, koska hän on ollut ja on hyvä. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”