Porvoon seurakuntakodin siunaaminen ja kappelin vihkiminen 7.11.2004

”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä…” (Ap.t. 1:14)

Rakkaat porvoolaiset, kära systrar och bröder

Raamatunkohta, jonka Liisa Pitkänen juuri luki, kuvaa hyvin sitä, millaista oli ensimmäisen kristillisen seurakunnan elämä. Samalla tämä Jumalan sanan kohta neuvoo meitä, millaista meidän elämämme tässä uudistetussa seurakuntakodissa ja sen kappelissa tulisi olla. Näillä sanoilla meitä kehotetaan elämään: ”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä…”

Ihmiselämän suuria kiusauksia on kautta aikojen ollut itsetyytyväisyys ja itsekkyys, välinpitämättömyys muista. Nykyelämän muunnelma näistä kiusauksista on elämän pirstoutuminen ja erillistyminen. Ihmiset eivät tunne toisiaan, vaikka asuvat samassa talossa. Mielipiteet ja katsomukset ovat lisääntyneet niin, ettei ihmisten kesken ole helppoa löytää yhteisymmärrystä eikä yhteisiä päämääriä. Vapaamielisyys on muuttunut yksilöllisyydeksi ja vähitellen myös omahyväisyydeksi. Oman edun tavoittelu ja ahneus on kasvanut niin, ettei toisista välitetä.

Ensimmäisistä kristityistä sanottiin, että ”he pitivät kaikki yhtä”. Mikä yhdistää ihmiset toisiinsa? Eikö ennen muuta rakkaus. Rakkaus opettaa meitä kunnioittamaan toisiamme, arvostamaan muista, ajattelemaan toisten etua ennen omaamme. Rakkaus on myös siitä merkillinen voima, että se synnyttää vastarakkautta ja sitä kautta yksimielisyyttä.

Rakkaus ei ole kuitenkaan vain ihmisten välinen asenne eikä edes ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan. Perimmältään kristillisessä seurakunnassa on kyse siitä, että Jumala on ensin rakastanut meitä. Toinen äsken luetuista Jumalan sanan kohdista sanoo tämän selvästi: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Jumalan rakkaus synnyttää meissä rakkauden lähimmäisiin, voisimme sanoa vielä voimakkaammin, että Jumala aivan kuin pakottaa meidät asettumaan lähimmäisen asemaan ja toimimaan hänen hyväkseen.

Yhtä merkillinen voima kuin rakkaus on myös rukous. Jos rukoilet jonkun toisen ihmisen puolesta, et enää voi halveksia häntä etkä vihata häntä. Rukoileva ihminen tunnustaa, että hän itse ei ole maailman napa eikä elämän keskushenkilö. Rukoileva ihminen nöyrtyy ja tunnustaa olevansa riippuvainen Jumalasta. Rukous Jumalan puoleen pakottaa meidät myös arvostamaan muita ihmisiä.

Guds ord idag påminner oss, att enstämmigheten och bönen skapar kärlek bland människor.  Från de första kristna sägs det: ”Alla dessa höll ihop under ständig bön…” Från vår natur är vi människorna alla själviska och eftersträver vår egen nyttja. Men kärleken och bönen kan skapa gemensamhet och enhet, både inför Gud och andra människor. Från min hjärta hoppas jag, att detta församlingshem och dess kappell skulle vara kärlekens och bönens hus till alla dem, som samlas här.

”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä…” Eikö tässä riittäisi sisältöä myös tälle Porvoon seurakuntakodille ja kappelille. Olkoon tämä talo rakkauden ja rukouksen paikka, jonne kaikkien porvoolaisten on hyvä tulla.