Osmo Tiililä ja Seppo A. Teinonen

Osmo Tiililän 100-vuotisjuhlasymposium 3.3.2004

Omistan tämän artikkelin ystäväni ja opettajani Simo Kivirannan muistolle. Hän oli se henkilö, joka 1960-luvulla sytytti minussa intohimon teologiseen kysymiseen ja ajattelemiseen. Muistan hyvin tapaamiset yliopiston päärakennuksessa, usein alakerran kuppilassa. Simo puhui innostavasti milloin metafysiikan ja teologian suhteesta, milloin Oscar Cullmannin ja Rudolf Bultmannin aikakäsitysten eroista, milloin erilaisten kirkko-opillisten teorioiden ongelmista.

Eniten mieleeni painuivat Simon kanssa käydyt keskustelut luonnon ja armon välisestä suhteesta. Tästä yksinkertaisesta, mutta monitahoisesta perusvaihtoehdosta käsin voidaan valaista monia yksittäisiä teologisia ongelmia. Kysymällä, mitä joku aikakausi tai yksittäinen teologi on lausunut luonnon ja armon välisestä suhteesta, on mahdollista päästä asianomaisen teologian perimmäisiin juuriin.

Kysymys luonnon ja armon suhteesta on teologisessa systeeminrakennuksessa ikivanha. Sekä Tiililä että Teinonen käyttivät opetuksessaan skolastiikan vanhaa iskulausetta gratia non tollit naturam, sed praesupponit et perficit (armo ei kumoa luontoa, vaan edellyttää ja täydellistää sen) ja vertasivat sitä erilaisiin teologianhistoriallisiin malleihin. Vuosisatojen kuluessa teologia on painottanut käsiteparin jompaakumpaa puolta. Luonnon ja armon välillä on etsitty joko jatkuvuutta ja harmoniaa tai korostettu niiden välistä eroa, jyrkemmin tai vivahteikkaammin.

Onko Osmo Tiililän ja Seppo A. Teinosen suhdetta mahdollista valaista luonnon ja armon klassisen avaimen avulla? Esimerkeiksi kummankin tuotannosta olen valinnut kaksi kirjaa yli 40 vuoden takaa, Osmo Tiililän kirjan ”Kirkon kriisi” (1962) ja Seppo A. Teinosen kirjan ”Kriisin kirkko” (1964). Teinosen kirja alkaa latinankielisellä omistuskirjoituksella: ”Opettajalleni ja esimiehelleni, professori ja tohtori Osmo Tiililälle, kahdennettatoista viisivuotiskautta päättävälle, toivotan kaikkea onnea ja menestystä ja vastaan tällä kirjasella hänen kirjaansa ’Kirkon kriisi'”.

Teinonen kirjoitti kirjansa Vatikaanin toisen konsiilin iltapuhteina Roomassa ja kirja oli samalla ns. juhlakirja 60-vuotiaalle tiedekunnan pitkäaikaiselle professorille. Tiililän ja teologisen tiedekunnan muiden professorien suhde oli vuosien kuluessa ja varsinkin Tiililän kirkosta eroamisen jälkeen kärjistynyt niin vaikeaksi, etteivät kollegat halunneet tai osanneet koota ja  julkaista kirjallista kunnianosoitusta jubilaaria kohtaan. Tieteellinen ja sinänsä puolueeton akateeminen yhteisö ei silloin eikä myöhemminkään ole säästynyt henkilökohtaisilta jännitteiltä. Persoonalliset suhteet ja intohimot vaikeuttavat aitoa tutkimuksellista yhteistyötä.

* *

Aluksi kuitenkin piirtoja kummastakin miehestä yleensä. Tiililää ja Teinosta yhdistivät monet tekijät. Erilaisuudestaan huolimatta he kumpikin olivat älykkäitä ja nopeita teologeja, jotka lukivat ja kirjoittivat paljon. Simo S. Salo, jonka hallussa pääosa Tiililän kirjastosta on, voinee parhaiten todistaa Tiililän laajan lukeneisuuden. Kirjoja ei ole vain selattu, vaan marginaaleissa on runsaasti kommentteja ja huutomerkkejä.

Teinonen puolestaan trimmasi lukukoneen tehot vielä lujemmille kierroksille. Suomalaisen kirjakaupan ulkomaisen osaston alennusmyyntiin hän pääsi suhteittensa kautta jo aamulla kello seitsemän, kuorimaan kerman pois päältä. Eräänä vuonna hän päivää alennusmyynnin jälkeen tuli laitokselle ja kertoi yön aikana lukeneensa 500-sivuisen Afrikan rautateiden historian.

Sekä Tiililä että Teinonen tunsivat laajalti teologianhistoriaa ja teologista keskustelua. Kumpikin kirjoitti runsaasti kirja-arvosteluja ja teologisia katsauksia. Näin he halusivat toteuttaa yliopiston sivistystehtävää ja välittää informaatiota suomalaisille asianharrastajille. Molemmat olivat teologisia lehtimiehiä, Tiililä omassa aikakauskirjassaan Teologia ja kirkko, Teinonen Teologisessa aikakauskirjassa.

Miehet kunnioittivat toisiaan ja arvostivat toistensa lukeneisuutta ja kirjoitustaitoa. Tiililä oli innostunut Teinosen vitaliteetista ja kiitteli tämän nopeutta, huolellisuutta ja teologista silmää. Tiililä tiesi, että hänen symboliikan oppikirjansa ”Kristilliset kirkot ja muut yhteisöt” toinen painos vuodelta 1963 oli jo ilmestyessään vanhentunut. Hän yllyttikin dosenttiaan kirjoittamaan uuden kirjan lahkoista, ja niin syntyi Teinosen tietorikas ja hauska kirja ”Nykyajan lahkot”.

Ainakin 1950-luvulla vallitsi professorin ja assistentin välillä hierarkkinen ero, eikä Tiililän itsetietoisuus juuri sallinut vastaväitteittä. Teinosen tieteellisen ja yliopistollisen aseman vahvistuessa suhde tasavertaistui. Seminaareissaan Teinonen saattoi kritikoida edeltäjäänsä, eritoten tämän ekklesiologisia mielipiteitä, mutta julkisuudessa herrat eivät arvostelleet toisiaan.

Kummallakin oli vaikeuksia luterilaisen kirkon kanssa ja kumpikin lopulta erosi sen jäsenyydestä. Tiililä ei saanut kannanotoilleen ja ”taistelulleen” riittävää tukea kirkon johdon taholta ja hän suri kirkon maallistumista persoonalliseen ahdistukseen saakka. Tiililä luotti siihen, että hän kirkosta eroamisen jälkeen pysyy uskovien yhteisön jäsenenä; ”laitoskirkon” jäsenyys sai jäädä hengellisen protestin alle. Tiililä jatkoi luterilaisen kirkon arvostelua, ehkä juuri sen vuoksi, että kirkko oli hänelle kaikesta huolimatta rakas. Postuumi teos ”Elämäni ja kirjani” alkaa esipuheella, joka on otsikoitu ”Suomen kirkolle”.

Teinosen siirtyminen katoliseen kirkkoon oli pitkän prosessin seuraus. Hänen perusasenteensa kirkkoon ei ollut kriittinen. Varsinkin 1950- ja 1960-luvuilla Teinonen palveli luterilaista kirkkoa sitoutuneesti ja monilla tavoilla. Ehkä ainoa persoonallinen pettymys luterilaiseen kirkkoon oli, ettei kirkko hänen mielestään riittävästi arvostanut ja tukenut teologista tutkimusta. Vuonna 1968 asetetun ns. virkakomitean puheenjohtajana Teinonen laati laajan teologisen tutkimusohjelman, josta hän kertoo kirjansa ”Yksi kirkko ja yksi virka” (1973) esipuheessa. Hanke oli osoitus paitsi Teinosen innostuneesta tutkijanotteesta myös hänen paneutumisestaan annettuun luottamustehtävään. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun luterilainen kirkko ei antanut tukea ohjelman toteuttamiseksi. Teinonen aikoi lyödä ”hanskat naulaan”, mutta komitean sihteeri Simo Kiviranta sai esimiehensä perumaan ensimmäiset erouhkaukset. Into oli kuitenkin jo sammunut, ja myöhemmin komitea jäikin varapuheenjohtajan hoitoon.

Suomen Kuvalehdessä 1970-luvun alussa Teinonen sanoi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon varmasti olevan Kristuksen kirkko; muuten se olisi tuhoutunut kahdessa viikossa. Konvertoituessaan 1980-luvun lopulla Teinonen sanoi palaavansa isoäidin luo, roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi. Tiililälle ominaisiin julkisiin debatteihin hän ei ryhtynyt. Kirkon kritiikki oli usein puettu arvoituksellisiin lauseisiin. Teologisen aikakauskirjan teemanumeron johdantoartikkelin päätoimittaja oli otsikoinut Lasaruksen haudasta herättämiskertomuksen sanoilla latinaksi: ”Domine, iam foetet” (Herra, hän haisee jo). Kääntymisensä jälkeen Teinonen ei halunnut moittia äitiään eli sitä kirkkoa, jossa hän oli saanut kasteen sakramentin.

Vuosien kuluessa kummatkin miehet vetäytyivät, omilla tavoillaan jopa eristäytyivät. Uransa alkuvaiheissa molemmat osallistuivat ekumeenisiin luottamustehtäviin, Tiililä Luterilaisessa maailmanliitossa, Teinonen Kirkkojen maailmanneuvostossa ja Vatikaanin toisen konsiilin tarkkailijana. Kummallakin oli varhaisvuosinaan sitoutunut asenne kristilliseen ylioppilastoimintaan, Tiililällä Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa, Teinosella Akateemisten vapaaehtoisten lähetysliitossa. Tiililä osallistui kirkkopolitiikkaan niin synodaalikokouksissa kuin kirkolliskokouksessa. Teinonen kirjoitti 1950-luvulla artikkeleita Kotimaahan ja Kirkon tiedotuspalvelulle ja toimi Ekumeenisen Neuvoston voimahahmona.

Kirkosta eroamisensa jälkeen Tiililä toimi hengellisenä julistajana, jopa kuin ”kaitsijana” herätyskristillisissä yhteyksissä. Merkillistä oli, ettei hän virallisesta erostaan huolimatta näyttänyt pääsevän eroon kirkosta. Yllättävää oli myös, että hän 1960-luvun puolivälissä kiinnostui roomalaiskatolisesta teologiasta ja kirjoitti mm. Teologiseen aikakauskirjaan artikkeleita suuresta katolisesta, pelastushistoriallisesti jäsennetystä dogmatiikan yleisteoksesta Mysterium salutis, jonka nimikin saattoi olla Tiililälle mieluinen. Teinonen väitti joskus myöhemmin kärjistettyyn tyyliinsä, että Tiililä olisi saattanut kääntyä roomalaiskatoliseen kirkkoon, jos Vatikaani olisi Roomaan tehdyn matkan aikana levittänyt pohjoisen professorille punaisen maton.

Teinonen oli halutessaan lyömätön seuramies, jonka jutut olivat suvereeneja, näennäisen huolettomia, mutta tarkasti ohjustettuja, jopa etukäteen valmisteltuja laukauksia. Teologisen aikakauskirjan vuosikokousillalliset olivat sanan säilän säihkettä; huippua edustivat hetket, jolloin Mikko Juva ja Teinonen, kummatkin jo emerituksia, nokittivat ja ottivat mittaa toisistaan.

Varsinkin 1960-luvulla Teinonen näki paljon vaivaa opiskelijoiden hyväksi, sekä TYT:n inspehtorina että opintomatkojen järjestäjänä. Tunnetuimpia on vuonna 1969 Vatikaaniin tehty matka, jonka aikana otettu valokuva paavista, Elina Paloheimosta, Risto Cantellista ja Teinosesta koristi vuosikausia laitoksen seinää. Laudaturseminaarit pitivät istuntoja Karakallion kodissa, ja 1970-luvun alussa Teinonen muutaman vuoden ajan kokosi kotiinsa teologipiirin, johon oman laitoksen assistenttien lisäksi kuului muutamia kirkkohistorioitsijoita. Toiminta kuitenkin sammui pian ja Teinosen sosiaalinen aktiviteetti suuntautui Pappisliiton opintomatkoihin, ensin Italiaan ja sitten Espanjaan.

Osmo Tiililälle dogmatiikan professorin auktoriteettiasema, ajan tavan mukaan, merkitsi paljon. Millaisia kokemuksia menestymättömyys piispanvaaleissa aiheutti, sitä en osaa arvioida. Vuosien kuluessa Tiililä eristäytyi tiedekunnan kollegojen joukossa. Kirkosta eroamisen jälkeen hänen paikkansa niin yliopistossa kuin kirkossa kävi entistä yksinäisemmäksi, ja hän etsikin yhteyksiä itselleen läheisistä hengellisistä liikkeistä. Hänen luentonsa olivat suosittuja ja seminaareissa oli oppilaita, mutta varsinaisia omia jatko-opiskelijoita hänellä oli niukalti.

Teinosella sen sijaan oppilaita ja doktorandeja riitti. Hänen luentonsa 1960-luvulla olivat sähäkkää teologista ilotulitusta. Tiililän assistenttina Teinonen näki paljon vaivaa seminaariesitelmien ja laudaturtöiden ohjaamisessa. Punakynän merkinnät olivat runsaita ja tarkkoja. Jo parikymmentä vuotta professorina ollut Tiililä teetti assistentillaan pitkiä päiviä; messussa käynti sai väistyä, kun seminaarivalmistelut oli pyhän tienoossa tehtävä esimiehelle valmiiksi.

Professorivuosiensa alkuaikoina Teinonen, maestro, kuten häntä tituleerattiin, panosti jatko-opiskelijoiden innostamiseen ja tutkimusedellytysten parantamiseen. Teinonen ajoi oppilaansa maailmalle, jakoi aiheita, hoputti ja kehotti. ”Teinosen talli” ei ollut mikään sisällöllisesti kiinteä koulukunta, pikemminkin klassisen teologian harrastuksesta ja ekumeniasta eri tavoin kiinnostuneiden oppilaiden joukko. Teinoselle doktorandien ohjaaminen oli enemmän edistymisen seuraamista kuin aiheitten substanssin viipyilevää pohdintaa. Tässä suhteessa esimerkiksi Tuomo Mannermaan ja Simo Knuuttilan tapa ohjata on ollut hitaampi, mutta ehkä myös syvempi.

Teinosen taito vetää lisensiaattiseminaareja oli vertaansa vailla. Hän aloitti istunnon muutamalla säkenöivällä ja provosoivalla kysymyksellä, asettui sitten rentoutuneeseen asentoon, sulki silmänsä meditaatioon ja palasi istunnon lopulla vetämään asian yhteen. Osallistujat olivat epävarmoja siitä, nukkuiko professori vai tiesikö hän, missä kulloinkin mennään. Uppsalan kokouksessa 1968 suomalainen kokousdelegaatti oli varma siitä, että vierustoveri nukkui, jopa kuorsasi useiden esitysten ajan. Lopuksi Teinonen kuitenkin havahtui ja kommentoi terävästi ”unensa” aikana esitettyjä mielipiteitä.

Yhteistä Tiililälle ja Teinoselle oli kiinnostus muita uskontoja ja sektologiaa kohtaan. Tiililän uskontohistoriallisen väitöskirjan nimi ”Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila” (1934) saattaa enteellisesti ja osuvasti kuvata kirjoittajansa omaa teologista habitusta ja ohjelmaa. Kummatkin miehet käänsivät vuosien kuluessa kiinnostuksensa hengellisen elämän peruskysymyksiin, Tiililä viime vaiheessa kotimaiseen kirkkohistoriaan ja rukoilevaistutkimukseen, Teinonen klassiseen mystiikkaan ja spiritualiteettiin.

Kahden professorin pysyvä merkitys sijoittuu ainakin osittain sille lähdetutkimuksen alueelle, jota Tiililä harrasti herätysliiketöissään ja Teinonen klassisen spiritualiteetin tutkimuksissaan. Tiililä oli kiinnostunut kotimaisista hengellisistä liikkeistä ja ehkä myös vaikutti teologisen harrastuksen elpymiseen niiden piirissä. Teinonen taas avasi teologisen ajattelun ikkunat kansainvälisille kysymyksille, ensin missiologian ja ekumenian aloilla, sitten mystiikan ja spiritualiteetin kysymyksissä.

Herrojen persoonallisessa rakenteessa oli samanlaisuutta ja erilaisuutta. Kumpikin oli töissään tunnollinen ja tarkka. Suomen kieli ja tyylitaju tuli hallita, piikit ja ruusut piti osata sijoittaa tekstissä oikeaan paikkaan. Tiililä oli yhtäältä aristokraattinen ja itsetietoinen, toisaalta masentumiseen taipuvainen ja herkkä loukkaantumaan. Tuomo Mannermaa on kertonut, että Tiililä istahti kerran yliopiston päärakennuksen kolmannessa kerroksessa sijainneen Uskonto- ja lähetystieteen laitoksen sohvalle ja pani piipun palamaan. Hiljaisuuden rikkoi yllättävä sana: ”Tuomo, yhden asian haluan sanoa: älä sinä katkeroidu. Minun suuri virheeni on ollut, että olen katkeroitunut.” – Vain vähää ennen kuolemaansa Tiililä kävi läpi vaikean kriisin, kun Kotimaa-lehti vuosien jälkeen jyrkästi arvosteli hänen kirkosta eroamistaan.

Teinonen oli itseensä kohdistuneeseen arvosteluun nähden paksunahkaisempi, puheissaan vapaampi ja ronskimpi, joskus ylinäytellynkin rabulistinen. Teologisen Aikakauskirjan toimittajana kysyin kerran häneltä, haluaako hän vastata saamaansa kritiikkiin. Torjunta oli ytimekäs: ”ei paska pöyhien parane”. Tiililä sen sijaan oli ärhäkkä kirjoittamaan vastineita, jopa inttämään. Evankelisten pappien kritiikkiin 1940-luvun lopulla Tiililä vastasi moneen kertaan, tarttui yksittäisiin sanoihin ja tunsi arvoaan tallatun.

Kummassakin miehessä oli jotakin arvoituksellista. Teinonen halusi ehkä tietoisestikin rikkoa itsestään muodostuvaa kuvaa. Liioittelu ja suurentelu oli keino herättää mielenkiintoa ja härnätä keskustelua esiin. Tanskalainen missiologi, professori Johannes Aagaard oli vierailuluentonsa iltana Teinosten luona kylässä. Vierasta informoitiin suomalaisen systemaattisen teologian innovatiivisuudesta ja ekspansiivisuudesta kertomalla vaatimattomasti, että laitoksella on assistentteja yhteensä vain 27 (luvussa olivat mukana hiukankin fiksut doktorandit). Ulkomaan kollega ei tiennyt, missä toden ja tarun raja meni, kun merikarvialaisista ruokatavoista kerrottiin, että alle 5 cm silakat on tapana syödä elävältä, suolan ja kylmän ryypyn kera. Kun Teinonen ja piispa Elis Gulin 1950-luvulla jonkun ekumeenisen matkan aikana tulivat Geneveen, ei yhdestäkään majapaikasta löytynyt vapaata huonetta. Teinonen marssi vauhdilla ja upseerin elkein NMKY:n paikalliseen hotelliin ja huusi ovelta komentoäänellä: ”NMKY:n maailmanliiton varapresidentti, professori ja piispa E.G.Gulin saapuu, missä on hänen huoneensa.” Huudon perässä ollut kysymysmerkkiä.

Tiililä saattoi olla sekä tyrmäävä että sydämellinen. Muistan, miten tylysti hän kieltäytyi antamasta alkumerkintää luennolle pyrkivälle ylioppilaalle, jonka opinnot eivät olleet edenneet oikeassa järjestyksessä. Toisaalta mieleeni on jäänyt 1970-luvun alusta rohkaiseva asenne nuorta assistenttia kohtaan. Evankelisen ylioppilasliiton sihteerinä hain hänet kerran Kauniaisista Evankeliumiyhdistyksen iltaan puhumaan. Lempeästi ja sympaattisesti hän kertoili suhteestaan evankelisiin, ei moittinut isääni, jonka kanssa hänellä oli ollut monta ottelua.

Tiililä kirjoitti varsin avoimesti hengellisistä peloistaan ja toiveistaan. Hän katsoi eteenpäin kohti täyttymystä ja taivasta. Hänen teologiansa oli teo-teleettistä ja eskatologisesti värittynyttä.  Teinonen puolestaan etäännytti asiat omasta persoonastaan, niin maallisessa kuin hengellisessä mielessä. Keittiön puhelimen vieressä oli lapsille kirjoitettu kolmiosainen ohje: 1. Jos joku kysyy isää, sano, ettei hän ole kotona. 2. Jos soittaja kysyy, milloin isä tulee, sano, ettet tiedä. 3. Jos soittaja kysyy vielä jotakin, sulje puhelin. Uskoontuloa tiedustelevalle oven kolkuttajalle Teinonen näytti kastetodistustaan. Espanjaan, ”paratiisiin” muutettuaan hän toivoi tai tiesi tulevansa haudatuksi sinne. Tulevaisuudesta ei juuri ulkopuolisille puhuttu.

Tiililä kirjoitti Systemaattisen teologian kaksiosaisen yleisesityksen ja hän lieneekin Teinosta enemmän ”systeemien” mies. Tiililä oli Karl Heimin vanavedessä kiinnostunut apologetiikasta, ehkä vähän ”laurikaismaisessa” mielessä. Teinosen päähuomio ei kohdistunut filosofiaan eikä aatehistoriaan, hän oli enemmän kiinnostunut kirkon positiivisesta opista, siitä, ”mitä pyhä kirkko opettaa”. Eläkevuosinaan Teinonen saattoi sanoa, että hän hyväksyisi naispappeuden, jos paavi niin päättäisi. Kyse ei ollut auktoriteettiuskoisuudesta, vaan ekklesiologian ja kirkon yhtenäisyyden korostuksesta.

Omaa dogmatiikkaansa Teinonen ei halunnut kirjoittaa. Selitykseksi hän sanoi jo 1970-luvulla, että siitä ei tulisi tarpeeksi luterilainen eikä hän halunnut aiheuttaa turhaa hämmennystä. Sen sijaan hän käänsi yhdessä rouvansa Riitan kanssa Horst Georg Pöhlmannin oppikirjan. Siinä Teinosta saattoi viehättää jäsentelyn selkeys, tiivis ja runsas asiatieto, modernit yksityiskohdat ja klassinen pitäytyminen oikeaan oppiin. Teinosen oma ”dogmatiikka” oli oppinut, hyödyllinen ja hauska hakuteos ”Ajasta ylösnousemukseen – sata sanaa teologiaa”.

Kumpikin oli kiinnostunut ekklesiologiasta, vaikka käsitykset erosivatkin jyrkästi. Tiililälle kirkko oli sisäisen hengellisen elämän, herätyksen ja uskon yhteisö, jonka tehtävänä oli johtaa kohti henkilökohtaista pelastusta ja taivasta. Teinoselle kirkko oli una, sancta, catholica et apostolica, jolla on historiallinen jatkuvuutensa ja pysyvyytensä. Tiililä pani painoa yksilön sisäiselle ja subjektiiviselle kokemukselle eikä osoittanut ymmärtämystä sen enempää evankelista koko maailman autuuden oppia kuin vanhakirkollista rekapitulaatio-oppia kohtaan. Teinosen ekklesiologiassa Irenaeus, tai niin kuin hän kreikkalaisittain halusi sanottavan Eirenaios, oli arvossa, sakramenteilla ja viralla, Tiililän kielellä ”kirkkolaitoksella”, oli hengellinen merkitys. Tiililä katsoi kirkkoa herätyksen ja uskon näkökulmasta, Teinonen oli objektiivisempi. Tiililän ”Kaste ja usko” -kirjasta käydyn kiistan vaihtoehdoilla tarkasteltuna Teinonen oli evankelisempi, Tiililä johanssonilais-malmivaaralaisempi.

Luonnon ja armon teologisen teeman kannalta voi olla kiinnostavaa, että kummallakin miehellä oli omaleimainen kiinnostus luontoon. Tiililän ensimmäiset artikkelit olivat ”Luonnon ystävä” -lehdessä julkaistut 15-vuotiaan kirjoitukset ”Valkoinen varis” ja ”Töyhtöhyyppä Pälkäneellä”. Tiililä oli innokas metsämies ja kodin koira oli yksinäiselle miehelle tärkeä kumppani. Satakuntalainen Teinonen viihtyi ensin Merikarvian saaressa, sitten Jokioisten maatilalla; purjehdus- ja silakkakautta seurasi marjakausi. Kun toimeen Lounais-Hämeessä ryhdyttiin, kaikki oli suurta. Leikattavaa ruohoa marjapensaiden ympärillä kertyi 35 kilometriä.

Kummallakin oli omia maallisia, ehkä hieman maskuliinisiakin sivuharrastuksia. Tiililän luentosalkusta saattoi pilkahtaa aikakauslehti Zorro, eikä professoria maanantai-iltaisin ollut helppo saada edes saarnamatkoille, sillä silloin tuli televisiosta lännensarja Virginialainen. Teinonen puolestaan innostui Espanjassa härkätaistelun uljuuteen ja flamenco-tanssin hurmaantuneeseen seuraamiseen. Tiililällä oli antibolsevistinen käsitys maailmanmenosta, mutta oli Teinonenkin isänmaallinen. Kesäkuu 1944 Karjalan Kannaksen tykkitulessa oli poikamiehelle ”yhtä juhlaa”, Lapin sota taas sai nuoren upseerin loppuiäkseen vierastamaan pohjoisen lunta ja kylmyyttä.

* *

Kirkon kriisiä koskevan kirjansa Tiililä kirjoitti vuonna 1962. Vuotta aiemmin hän oli pyytänyt eron pappisvirasta ja kirjan julkaisemisen jälkeen hän erosi kirkosta. Kirjan ymmärtämiseksi on otettava huomioon yhtäältä Tiililän hengellisyyden pietistinen perusvire, toisaalta hänen monet pettymyksensä luterilaisen kirkon kanssa. Kirkkohistorioitsijat voivat tarkemmin sanoa, miten ratkaiseva käännekohta Tiililän kriittisyydessä kirkkoa kohtaan oli jo 1950-luvun alussa käyty keskustelu Erkki Niinivaaran synodaalikirjasta ”Maallinen ja hengellinen”.

Tiililän kädenvääntö Niinivaaran kanssa näkyy myös Kirkon kriisi -kirjan perusjuonessa. Niinivaaran synodaalikirjan  jälkeen kirkossa toiminta on keskitetty ”tämänpuoleisiin”. Pietismiä vastustava lundilainen teologia pitää ”etiikkaa ja muutakin kristityn ajalliseen kutsumukseen kuuluvaa, varsinaista pelastusopetusta ja -julistusta tärkeämpänä” (46). Kun Tiililän mukaan kirkossa tärkeintä on tähän asti, valistusaikaa lukuun ottamatta, ollut ”ihmisen jumalasuhteen selvittäminen”, niin nyt on tilalle tullut ”kysymys oikeista ihmisten välisistä suhteista”. ”Syvyys- ja korkeasuuntauksen” tilalle on kirkossa tullut ”leveys- ja pituussuuntaus tämän ajallisen elämän asioissa”. Painopiste on siirtynyt ”pelastuskysymyksestä etiikkaan”. Erityisen vakavana Tiililä pitää pietismiin kohdistunutta lundilaista ja ”blumhardt-ragazilaista” kritiikkiä, jonka mukaan pietistinen sielun pelastuksen tavoitteleminen on itsekkyyttä (47).

Tiililän mielestä kirkossa yleistyneet saarnat kutsumuksesta, kristityn yhteiskunnallisista velvollisuuksista, rakkaudesta ja palvelusta ”kuuluvat asiaan”, ”mutta painon siirtyminen ajallisiin ja maallisiin” ei ole oikein. Lutherin ajatus maallisen kutsumuksen kelvollisesta hoitamisesta on oikea, mutta ”omakohtaisen rauhan etsimistä” ei saa sivuuttaa. Tiililä näyttää ajattelevan Niinivaaraa, kun hän kriittisesti arvostelee sanontaa ”hengelliset omistetaan parhaimmin paneutumalla maallisiin”. Tällainen ajattelu johtaa siihen, että kirkon ovet avataan maallistumiselle (48). – Luterilaisen uskonkäsityksen ajatus uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta ei ollut Tiililälle pietistiselle ajattelulle läheinen.

Tiililän huoli kirkon kriisistä on tämä: ”maallisiin kohdistettu huomio kulkee käsi kädessä pietismin vieroksunnan kanssa”. Havaintoa seuraa kirkko-opillinen arvostelu: ”kokemusten sijasta puhutaan mielellään sanasta ja sakramenteista ikään kuin ne olisivat jonkinlainen miltei maaginen keino pelastamaan vain läsnäolollaan” (49). Kirkollisia toimituksia korostetaan ”tehtyinä toimituksina” ja näin aukeaa näkymiä ”liturgian, rituaalien, prosessioiden, sauvojen ja hiippojen maailmaan”. Tätä tavoittelevat ”uudistusmiehet” eivät kuitenkaan ”löydä myötätuulta piireistä, joissa uskonharjoitus yhä on sisäisen elämän herkkä, ihmistä hiljaisuudessa uudistava asia” (49).

Tiililän kirja on konkreettiseen kirkolliseen tilanteeseen kirjoitettu puheenvuoro eikä siitä sen vuoksi pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä tekijänsä teologisista perusratkaisuista. Silti kirja herättää alussa mainitsemani teologisen peruskysymyksen luonnon ja armon suhteesta. Näin on myös Tiililälle vastannut Teinonen ajatellut. Hän kirjoittaa oman vastauskirjansa alkusanoissa: ”Kirkon pysyvänä kriisinä on ollut luonnon ja armon yhteismitallisuuden puoltamisen ja kieltämisen ristiriita”. Teinonen itse vähättelee väitteensä merkitystä, mutta juuri tällä teesillään hän on halunnut vastata Tiililälle.

Teinosen kirja rakentuu luonnon ja armon väliselle jännitykselle. Ensimmäinen luku on otsikoitu ”Kirkko osana yhteiskuntaa”. Siinä Teinonen kuvaa ”kristianisaatio”-prosessia, kirkon vähittäistä mukautumista eri kulttuureihin. Yhtäältä kirkko on vaikuttanut ympäristöönsä, mutta toisaalta myös sopeutunut ympäröivään maailmaan. ”Pyrittäessä kokonaisten kansojen voittamiseen on tähtäimessä pidetty jonkinlaista kansankirkkoa, joka syntyy laajasuuntaisella kristillistämisellä ja kristillistymisellä, ja siksi on pakostakin jouduttu hyväksymään sellaista, joka ei ilmeisesti nouse itse evankeliumista.” (26)

Kristianisaatioprosessin pohjana on teologinen aksiomi luonnon ja armon yhteismitallisuudesta. Gratia non tollit naturam, armo ei kumoa luontoa. Kansan ja kirkon rajat lankeavat yhteen, ja kristikunnasta tulee ”poliittis-sosiaalis-kulturellis-uskonnollinen synteesi” (27). Teinonen kuvaa kehitystä David Livingstonen lausumalla vuodelta 1857: ”Palaan Afrikkaan yrittääkseni avata polkua kaupalle ja kristinuskolle”,  ja kertoo saksalaisten lähetyssaarnaajien moittineen  englantilaisia siitä, että nämä olivat muuttaneet lähetyskäskyn muotoon: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja opettakaa englantia kaikille luoduille”. Tiililä-suhteen kannalta mielenkiintoinen on Teinosen huomautus, että ”pietistit tekivät käytännössä työtään kristikunta-synteesin puitteissa” (31). Monet protestanttiset lähetysteologian edustajat seurasivat hekin käytännössä tätä luonnon ja armon jatkumoon perustuvaa ajattelumallia (40-41).

Teinosen kirjan toinen osa, ”Kirkot erossa yhteiskunnasta” käsittelee kristianisaatiolle vastakkaista kehityssuuntaa, sekularisaatiota. Kehityskulun juuret Teinonen näkee ihmisen autonomisoitumisessa, ensin renessanssissa ja humanismissa, sitten valistuksessa, mutta myös pietismissä, joka ”yksilöllisen hurskauden korostuksellaan” edisti maallistumista (45). ”Lännen kirkot esiintyvät ympäristöissään eräänlaisina menneen ajan pyhinä reliikkeinä” ja kirkon missio ”saavuttaa vastakaikua pääasiassa niissä, jotka jo ovat kirkkojen jäseniä” (58-59). Maallistuminen merkitsee kristikunta-ajattelun hajoamista sekä luonnon ja armon välisen synteesin hylkäämistä. Tässä tilanteessa huomiota osakseen saa reformoitu teologia (mm. alun perin helluntailainen Hoekendijk ja Barth), jolle on ominaista jyrkkä luonnon ja armon välinen erottaminen. Klassinen slogan gratia tollit naturam vastaa vanhaa reformoitua perusaksiomia finitum non est capax infiniti, äärellinen ei voi sisältää ääretöntä (68).

Jo Teinosen kirjan ensimmäinen ja toinen osa ovat epäsuoria vastauksia Tiililälle. Assistentti haluaa palauttaa kysymyksen kirkon käytännön kriisistä teologiselle tasolle. Kirkko on koko historiansa ajan joutunut kamppailemaan mukautumisen ja maailmankielteisyyden välisessä maastossa. Teinonen ei ota suoraa kantaa niihin epäkohtiin, joita Tiililä näkee Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Sen sijaan hän haluaa muistuttaa siitä, että luonnon ja armon välinen suhde voidaan ymmärtää kahdella tavalla väärin, joko mukautumalla tai eristäytymällä. Teinosen mielestä ainoa vaara ei ole Niinivaara, on myös toisenlaisia vaaroja.

Teinosen kirjan kolmas osa on mielenkiintoinen pyrkimys ”universaaliin kokonaiskäsitykseen” luonnon ja armon välisestä suhteesta. Teinonen vetoaa useisiin kristosentrisiin tulkintamalleihin (Barth, de Lubac, Rahner, Teilhard de Chardin). Kysymyksessä ei ole teologianhistoriallisesti uusi ajattelutapa, vaan sillä on juurensa keskiaikaisessa skotistisessa teologiassa, mutta myös vanhan kirkon kosmisessa kristologiassa ja Uudessa testamentissa, Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen teologiassa.

Teinosen kirjan perusteesi käy ilmi, kun hän hyväksyvästi lainaa New Delhin kokouksessa 1961 pidettyä esitelmää, jonka mukaan ”armon ja luonnon välinen dualismi on ollut lännen kristikunnassa ’onneton avioero’. Tätä dualismia ei ollut varhaisimmassa kirkossa… Lännen ajattelu kehittyi kuitenkin pelastushistoriallisesta vanhan ja uuden aionin jännityksestä luonnon ja armon ontiseksi dualismiksi, kunnes valistus lopuksi hylkäsi armon ja omaksui luonnon autonomian, kun taas pietismi väheksyi luontoa ja muodosti lunastuksesta sisäisesti koettavan pelastuksen.” (76)

Tähän niukkaan teesiin sisältyy myös Teinosen epäsuora ja kohtelias, mutta luja ”vastaus” opettajalleen. Esimerkkejä Tiililän kirjasta Teinonen ei ota eikä hän suoraan osoita, että Tiililä pietistinä ”väheksyisi luontoa” ja muodostaisi lunastuksesta ”sisäisesti koettavan” pelastuksen. Teinosen viitteellistä kritiikkityyliä kuvaa hyvin, että koko vastauskirjassa on vain yksi sitaatti ja viite Tiililän tuotantoon ja sekin hengelliseen ”Joulusanoma”-lehteen (78-79). Tämä ainoa sitaattikin palvelee vain ponnahduslautana sille teologian alueelle, jossa Teinosen arvostelu Tiililää kohtaan on ilmeisempi, nimittäin kysymykseen ekklesiasta.

Kun Tiililä omassa kirjassaan toistuvasti erottaa toisistaan ”laitoskirkon” ja ”Jumalan seurakunnan” (38) tai ”laitoskirkon” ja ”pienten hengellisen elämän” (75), niin Teinonen haluaa painottaa, että kirkko on yhtä aikaa ”sekä yhteys eli yhteisö (koinonia) että laitos eli instituutio” (81). Juuri kysymyksessä kirkon olemuksesta näkyy Tiililän ja Teinosen erilainen käsitys luonnon ja armon suhteesta. Kun Tiililä etsii kirkkohistoriasta ”sisäisen elämän valtavirtaa”, ”uskon ihmisten hiljaista saattoa” ja ”sydämen vilpittömyyttä” (70), niin Teinonen muistuttaa: ”Koinonia ja instituutio ovat tavallaan keskenään pysyvässä jännityksessä; tasapainon horjuminen saattaa viedä toisaalta ’yhdistyskirkkoon’ ja toisaalta ’kirkkolaitokseen’.” (81) Kun Tiililä korostaa, että kirkko elää, kilvoittelee ja kestää ”Jumalan todellisissa lapsissa” (70), niin Teinonen panee painon kirkon ominaisuuksille ja tuntomerkeille. Tästä lähtökohdasta on ymmärrettävä myös Teinosen viittaus klassiseen väitteeseen extra ecclesiam nulla salus (83), jonka hän kuitenkin kohdisti suoraan opettajaansa vain kahden kesken (Huovinen, Pappi?, 275).

Teinosen kirja ei torju Tiililän vaatimusta kirkon uudistamisesta, pikemminkin assistentin vastaus teologistaa ja radikalisoi professorin kritiikin. Teinosen kirja päättyy ”perusteellisen reformin ja parannuksen vaatimukseen”, joka koskee ”erityisesti protestanttisia kirkkokuntia, jotka tosin väittävät jo suorittaneensa reformaation mutta ovat saaneet aikaan ennennäkemättömän laajan jakaantuneisuuden skandaalin.” Protestantismin lahkoutumiskehitys oli Teinosen jatkuvan kritiikin kohteena ja siitä hän kirjoitti kärkeviä kommentteja.

Roomalle taas kuuluvat Jeesuksen sanat Pietarille (Luuk. 22:32), ja näihin sanoihin päättyy Vatikaanin toisen konsiilin tarkkailijana toimineen Teinosen kirja. Näissä sanoissa saattaa olla myös vihjaus (ja toivomus?) kirkosta eronneelle Tiililälle: ”ego autem rogavi pro te ut non deficiat fides tua et tu aliquando conversus confirma fratres tuos, mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi” (92).