Saarna pappisvihkimyksessä 6.11.2004 Helsingin tuomiokirkossa
”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.” (Jes. 65:17-18)
Rakkaat seurakuntalaiset, rakkaat papiksi vihittävät
Suomalainen pyhäinpäivä on sävyltään apea ja alakuloinen, tumma ja syksyisen synkkä. Hautausmaa ja kuolleiden leposijat ovat monen ihmisen käyntikohde. Amerikkalainen Halloween-meno on meikäläisestä pyhäinpäivästä kaukana. Jos ajattelet menettämiäsi läheisiä, taivaaseen päässeitä rakkaita, silloin ei tee mieli hassutella eikä pelleillä. Helsingistä tulee hetkeksi kaipausten kaupunki, ehkäpä myös surun kaupunki.
Haluan palata teidän kanssanne vielä siihen Vanhan testamentin sanaan, jonka Seija Molina äsken luki, profeetta Jesajan sanaan. On oikeastaan merkillistä, että juuri tällainen sana on valittu pyhäinpäivän sanaksi:
”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.”
Kaipauksen kaupungin sijasta profeetta puhuu ”ilon kaupungista”, surun tilalle tarjotaan iloa. Jumala lupaa luoda ”ilon kaupungin”. ”Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin.”
Jos ihmisen pitäisi valita, kumpaa hän elämäänsä toivoo, surua vai iloa, vastaus on varmasti kaikille selvä ja ilmeinen. Surusta me haluamme päästä irti, mutta iloa me toivomme ja sitä me haluamme kokea.
Jokainen joka on edes kuullut uutisia Jerusalemista, on vakuuttunut siitä, että tämä kaupunki ei tänään ole suinkaan mikään ilon kaupunki, päinvastoin riitojen, pommien, vihan ja koston kaupunki. Eikä Jerusalem ollut ilon kaupunki Jesajankaan aikana.
Miten monet muut kaupungit, kylät ja kodit ympäri maailmaa ovat surun paikkoja, surun kaupunkeja. Meillä Suomessa ei nyt ole sellaista sotaa, josta niin monet muualla joutuvat kärsimään – kiitos Herralle ja kohtuullisille politiikoille.
Mutta ei ole suru eikä tuska täältäkään kaukana. Raapaisepa kaupunkikuvan pintaa Helsingissä tai Loviisassa, niin näet kyllä paljon pinnanalaista kamppailua, ahdistusta, neuvottomuutta, tuskaa ja toivottomuutta. Ehkä eivät meidän kaupunkimme ole pelkkiä surun kaupunkeja, mutta kyllä meidän kaupungeissamme on paljon surua, kätkettyä, muilta salattua surua ja kipua, yksinäisyyden surua, toivottomuuden surua, sairauden surua, kuoleman surua.
Mihin Jesaja kaikkien meidän surujemme keskellä perustaa puheensa ”ilon kaupungista”? Miten ihmeessä Jumala voi luvata iloa, vaikka kaikki realiteettien merkit näyttävät vievän aivan toiseen suuntaan, kauas pois kaikesta ilosta? Kaksi neuvoa profeetta antaa meille.
Ensimmäinen neuvo on tämä: ”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”
Profeetta tietää, että ihmisten väliset riidat, kaunat ja vastakohdat nousevat siitä, että yhä uudelleen palataan menneisyyden karvaisiin kokemuksiin. Eikä kyse ole aina niistä vääryyksistä, joita muut ovat kohdistaneet minuun. Usein katkeruutta ja vihaa aiheuttaa se, mitä pahaa olen itse menneisyydessä tehnyt.
Menneisyyden unohtaminen ei merkitse epärehellistä asennetta historiaan, ei epäoikeudenmukaisuuksista vaikenemista. Menneisyyden tunteminen on päinvastoin ihmiselle tärkeää. Oman persoonan kasvu ja myös kansakunnan itsetunto syntyy siitä, miten omasta historiasta tulee voimavara.
Ja silti menneiden muistelemisesta on myös päästävä vapaaksi. Oikea ja perimmäinen suhtautumistapa menneisyyden pahaan on anteeksiantaminen.
Miten monet riidat ihmisten välillä jatkavat katkeraa elämäänsä sen vuoksi, että yhä uudelleen palaamme vanhoihin kiista-asemiin? Miten monet sodat eivät ole päättyäkseen, koska historian vääryyksiä ei ole voitu sopia eikä antaa anteeksi? Vanha suomalainen sanontakin on ymmärtänyt, ettei menneitä sovi väärällä tavalla kaivella: ”Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee.”
Ensimmäinen edellytys ”ilon kaupungin” syntymiselle on sopusointu ja rauha menneisyyden kanssa. Kyse ei ole vain yleisinhimillisestä viisaudesta, vaan siitä, että menneisyytemme on sovitettu Jumalan kasvojen edessä. Syntien anteeksiantamuksen syvin merkitys on siinä, että päästään oman synkän menneisyyden kanssa sopusointuun. Sovinto Jumalan kanssa avaa meille myös tien rauhaan niiden kanssa, joita emme ole kohdelleet oikein ja jotka eivät ole kohdelleet meitä oikein.
Profeetan oppi on sama kuin Isä meidän rukouksessa: ”Anna meille meidän menneisyytemme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Ilo alkaa siitä, että ”menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”
Profeetta Jesajalla on myös toinen edellytys ”ilon kaupungille” tai oikeammin lupaus siitä, miten ”ilon kaupunki” syntyy ja miten se perustetaan: ”Te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon.”
Perimmäinen ilo ihmisten ja yhteisöjen elämässä syntyy siitä, mitä Jumala luo. Jotakin me ihmiset voimme ilon hyväksi tehdä, joskus jopa paljon, mutta perimmäinen ja syvin ilo on Jumalan käsissä.
Ilon luonteeseen ei kuulu, että sitä tuotetaan ja käsketään. Ilo saadaan ja se voidaan löytää. Iloa voidaan etsiä kuin kaivoa. Kaivon ihminen voi löytää ja renkaat hän voi rakentaa, mutta kaivovesi on olemassa jo ennen kuin ihminen sitä tavoittelee. Kaivovesi on aina lahja, luonnon antama lahja, ei ihmisen tuote. Iloa ei oteta, se saadaan.
Ilo on myös samanlainen kuin rakkaus, joka saadaan lahjaksi. Kukaan meistä ei päätä rakastua. Rakkaus tulee ihmisen ulkopuolelta, usein kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Ilo on siis lahjaa, jonka ihminen saa, joskus toisilta ihmisiltä, perimmältään vain Jumalalta. ”Te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon.”
Profeetan resepti ”ilon kaupunkiin” pääsemisestä on siis oikeastaan hyvin yksinkertainen ja samalla kuitenkin vaikea: anteeksiantamus ja odotus, anteeksiantamus ja toivo.
Anteeksiantaminen ja -saaminen on yhtäältä helppoa, toisaalta vaikeaa, koska se edellyttää nöyrtymistä suhteessa menneisyyteen. Mutta vaikka nöyrtyminen on vaikeaa, se on myös vapauttavaa.
Odottaminen ja toivominenkin on vaikeaa, koska se edellyttää kärsivällisyyttä. Jumala ei aina anna iloa silloin kuin me haluaisimme. Mutta vaikka odottaminen on vaikeaa, se on kuitenkin palkitsevaa, sillä Jumala pitää lupauksensa, ennemmin tai myöhemmin.
Ilon resepti on ytimeltään siis sama kuin koko kristillisen uskon ydin: katumus ja usko, vaikea, mutta silti yksinkertainen ja varma resepti.
Joka on valmis nöyrtymään, tunnustamaan menneisyyden pahan, hän voi saada menneisyyden anteeksi ja vapautua sen kauhuista. ”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”
Joka on valmis luottamaan siihen, mitä Jumala luo ja tekee, hän pääsee ”ilon kaupunkiin”. ”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.”
Ne ”ilon kaupungit”, jotka Jumala meille lupaa, kuljettavat edelleen mukanaan monia suruja. Emme ole vielä taivaassa, lopullisessa ”ilon kaupungissa”. Mutta jo nyt meidän surujemme keskelle tulee sellaista iloa, jonka varassa jaksaa elää ja olla jo nyt onnellinen.
Oletteko panneet merkille, miten usein suru ja ilo ovat lähellä toisiaan. Suru on kyllä ilon vastakohta, mutta silti suru ja ilo saattavat aivan kuin limittyä toisiinsa. Miten monissa hautajaisissa saatetaan yhtä aikaa itkeä ja nauraa? Pois mennyttä rakasta kaivataan ja itketään, mutta samalla hänestä iloitaan ja kiitetään. Silloin suru alkaa hymyillä ja ilo ilmaisee itsensä kyynelillä. Surun kaupungin keskelle tulee ilon ääniä, sillä Jumala itse on meidän keskellämme.
Rakkaat papiksi vihittävät. Teillä on seurakuntalaistenne kanssa juuri ne kaksi tehtävää, joista profeetta Jesaja puhuu: ensinnäkin tehtävä menneisyyteen päin, tehtävä antaa syntejä anteeksi, tehtävä vapauttaa ihmisiä heidän menneisyyksiensä taakoista, ja sitten toinen tehtävä tulevaisuuteen päin: toiseksi katsoa yhdessä seurakuntalaisten kanssa sitä, mitä Jumala luo ja tekee.
Kun myös te itse katsotte Jumalan tekoihin, silloin voitte myös vapautua kiusauksesta ajatella, että työnne hedelmät olisivat teidän omien taitojenne ja osaamisten varassa. Tehkää työtä niin kuin kaikki riippuisi teistä, mutta uskokaa, että kaikki on sen varassa, mitä Jumala luo ja tekee. Silloin kukin teistä pääsee asumaan ”ilon kaupunkiin”, Eija, Kirsi, Leila, Paula ja Virpi.