Vieraskynä, Helsingin Sanomat 26.3.2016
Luterilaisten ja katolilaisten välille rakennetaan syvempää yhteyttä. Paavi tulee Pohjolaan edistämään sovintoa Lutherin teesien täyttäessä 500 vuotta.
Maailmanlaajuista kirkkoa johtavalla paavilla riittää maita, mihin matkustaa. Pohjola ei kuulu kärkikohteisiin. Pitää olla erityinen syy, että paavi saapuu tänne. Nyt kuitenkin on.
Luterilainen maailmanliitto ja Vatikaanin ykseysneuvosto ovat ilmoittaneet, että paavi Franciscus osallistuu lokakuun 31. päivänä Lundissa Ruotsissa järjestettävään ekumeeniseen juhlakokoukseen.
On yllättävää, että paavi saapuu juuri Lundiin, missä Luterilainen maailmanliitto perustettiin vuonna 1947. Syy on, että paavi haluaa edistää sovintoa luterilaisten kanssa.
Lokakuun viimeisenä päivänä tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi tunnetut 95 teesiä, joissa hän arvosteli jyrkästi aikansa katolista kirkkoa. Teesejä pidetään alkusysäyksenä läntisen kirkon jakaantumiselle. Yrityksiä sovintoon tehtiin jo tuolloin, mutta eri leireihin ajauduttiin.
Vuosisatojen ajan luterilaiset ovat iloinneet siitä, että paavin ja pappisvallan alta on päästy vapaiksi. Luther on ollut milloin puhdasoppisuuden sanansaattaja, milloin pietistisen hurskauselämän esikuva, milloin yksilönvapautta korostava valistusteologi, milloin saksalaisen kansallisuusaatteen edustaja. Luterilaisuus on perustellut olemassaolonsa kertomalla, miten se poikkeaa katolisesta uskosta.
Myöskään katolinen kirkko ei ole jäänyt sanattomaksi. Luther on ollut arkkihereetikko, harhaoppisten perustyyppi. Hän on hylännyt kirkkoyhteisön ja asettanut sen tilalle omat yksilölliset pyrkimyksensä. Opin uskonvanhurskaudesta hän keksi katolilaisten mukaan vain sen vuoksi, ettei tarvitsisi tehdä hyviä tekoja eikä noudattaa kirkon ohjeita oikeasta pyhityselämästä.
Vastakkainasettelun aika on lientynyt radikaalisti 50 viime vuoden aikana. Puoli vuosisataa sitten kukaan ei olisi voinut kuvitella, että paavi tulee paikalle, kun vietetään reformaation merkkivuotta.
Paavi Johannes XXIII oli aloitteentekijä 1950-luvun lopulla, kun hän avasi Vatikaanin ikkunat sekä maailmaan että toisiin kirkkoihin. Moitteiden sijaan molemmin puolin alettiin etsiä yhteisiä hengellisiä juuria.
Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensimmäinen luterilais-katolinen ykseyskomissio aloitti työnsä. Vuonna 1968 Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa katolinen kirkko liittyi paikallisen ekumeenisen neuvoston jäseneksi.
Iso askel lähentymisen tiellä otettiin vuonna 1999, kun kirkot allekirjoittivat paavi Johannes Paavali II:n tuella yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. Riita siitä oli reformaation aikana ollut teologinen syy siihen, että kirkot tuomitsivat toistensa opin, mutta nyt löytyi yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksissa.
Kaksi vuotta sitten luterilais-katolinen komissio julkaisi asiakirjan, joka tunnetaan suomenkielisellä nimellä ”Vastakkainasettelusta yhteyteen”. Asiakirjassa arvioidaan itsekriittisesti syitä, jotka johtivat 500 vuotta sitten konfliktiin kirkkojen välillä. Samalla koottiin ne ekumeeniset tulokset, joita 50 viime vuoden aikana on saavutettu.
Asiakirjan tunnuslause on Johannes XXIII:n ajatus: ”Asiat, jotka yhdistävät meitä, ovat suurempia kuin ne asiat, jotka meitä erottavat.”
Puolen vuosisadan aikana kirkot ovat oppineet tuntemaan toisiaan paremmin. Yhteiset hengelliset juuret ovat vahvistuneet. Joskus tuntuu siltä, että luterilaiset voisivat oppia katolilaisilta, mitä merkitsee keskittyminen kirkon ydinsanomaan, evankeliumiin Jeesuksesta Kristuksesta. Onko nykyinen katolinen kirkko tässä jo lähempänä Lutheria kuin me modernit ja vähän maallistuneet protestantit?
Syvin yhteys kirkkojen välillä kuitenkin vielä puuttuu. Katolilaiset ja luterilaiset eivät virallisesti voi osallistua samaan ehtoollispöytään. Varsinkin eri kirkkoihin kuuluville perheenjäsenille tämä on kipeä hengellinen kokemus. Luterilaiset olisivat yhteyteen valmiimpia, mutta katolinen kirkko empii.
Paineet kohti syvempää yhteyttä kasvavat. Kun paavi Franciscus lokakuussa tulee Lundiin, katseet kohdistuvat häneen.
Historian aikana on usein käynyt niin, että yksittäiset johtajat ovat rohjenneet astua eteenpäin, vaikka organisaatio vielä jarruttaa. Nyt teologit ovat raivanneet tietä yhteydelle. Kuka uskaltaa astua ratkaisevan askeleen?
Eero Huovinen
Kirjoittaja on luterilais-katolisen ykseyskomission puheenjohtaja ja Helsingin hiippakunnan entinen piispa