Artikkeli ministeri Antti Tanskasen juhlakirjaan Kasvun osaaja
Kristillisiä kirkkoja on vuosisatojen ajan houkuteltu asettumaan osapuoleksi poliittisiin ja taloudellisiin kiistakysymyksiin. Valtaa pitävät ovat toivoneet tukea omalle toiminnalleen, vallasta osattomat ovat etsineet kirkosta turvaa.
Yhtäältä jonkun puolelle asettuminen voi olla salakavala kiusaus etsiä suosiota, asemaa, valtaa ja menestystä. Toisaalta puolen valinta voi olla välttämätön seuraus oikeudenmukaisuuden moraalisesta vaatimuksesta.
Vaikeaksi jonkun puolelle asettumisen tekee, että se saattaa usein merkitä selän kääntämistä jollekin toiselle taholle. Jeesuskin näyttää olleen tietoinen niistä ongelmista, joita jonkun vastustajaksi asettumisesta seuraa. Yhtäältä hän rajaa: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan” (Matt. 12:30), mutta toisaalta houkuttelee seuraansa: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme” (Mark. 9:40).
Kirkolla on vanhastaan ollut kaksi vaaraa suhteessa politiikkaan ja talouselämään. Ensimmäinen on akkommodaatio, sopeutuminen ajan henkeen, vallitseviin oloihin ja valtaapitävien pyrkimyksiin. Toinen kiusaus on konfrontaatio eli periaatteellinen vastakohtaisuus maallisen vallan erilaisia muotoja vastaan.
Kummallakin asenteella on oma oikea historiansa. Juuret ovat jo Uudessa testamentissa. Jeesus kehottaa alistumaan keisarin valtaan, vaikka tekeekin teologisen varauksen. ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” (Matt. 22:21)
Apostoli Paavali jatkaa myöntyväisyyslinjalla: ”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa.” (Room. 13:1-2)
Myös esivaltaa vastaan asettumisen historia alkaa jo Uudessa testamentissa. Juutalaisten Suuren Neuvoston eteen jouduttuaan Pietari vastasi syytöksiin: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Ap.t. 5:29) Ilmestyskirja heijastaa alkukirkon jyrkkää vastakkainasettelua oman aikansa esivaltaa vastaan. Kristittyjä vainoavaa maallista valtaa pidetään antikristuksena, Jumalan vastustajana.
Sopeutumisella ja vastakkainasettelulla on siis ymmärrettävät ja oikeat juuret. Kirkko elää maailmassa, mutta sen olemus ei tyhjenny maailmaan. ”Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin.” (2. Kor. 10:3)
Historian kuluessa sekä akkommodaatio että konfrontaatio ovat kuitenkin johtaneet kärjistyneisiin asenteisiin, joista sekä kirkko että maailma, siis ihmiset, ovat joutuneet kärsimään.
Vallanpitäjiin samaistuvan opportunistisen kirkon käy ennemmin tai myöhemmin huonosti. Esimerkiksi ahdas nationalismi on ollut vaikea kiusaus varsinkin sellaisille kansallisille kirkoille, jotka ovat intomielisesti halunneet samastua kansan tai jonkun sen osan kohtaloihin.
Hitlerin valtakaudella ns. saksalaiset kristityt myötäilivät vallassa olevaa kansallissosialistista ja arjalaista aatetta, mutta sulkivat samalla korvansa vääryyksiltä ja menettivät olennaisen osan kristillisestä identiteetistään. Entisen Itä-Euroopan kommunistisissa maissa kirkkojen poliittinen vainoaminen johti siihen, että monet kristityt liittoutuivat puolueen ideologisten ja käytännöllisten päämäärien kanssa. Systeemin romahdettua heidän hengellinen uskottavuutensa joutui koetteelle.
Akkommodaatio on siis voinut olla seurausta läheisestä liittymisestä kristillisen uskon kannalta vieraaseen aatteelliseen maailmaan. Yllättävämpää sen sijaan on ollut, että sellaisetkin kirkot, jotka periaatteessa suhtautuvat kriittisesti kaikkeen maalliseen, ovat saattaneet ajautua vallitsevien olojen tukijoiksi.
Monissa hengellisissä pyhitysliikkeissä kaikkea maallista on pidetty turmeluksena; kristittyjen tehtävä on vain uskonnollinen sielun pelastuksen asia. Kirkon ja maailman välillä vallitsee jyrkkä ero. Suhtautuminen poliittis-taloudellisten asioiden hoitamiseen on joko vetäytyvä tai avoimen vähättelevä.
Maailmasta erottautumista korostava pyhien kirkko ajautuu helposti yhteiskunnalliseen marginaaliin, mutta samalla sivuuttaa sen myönteisen sosiaalieettisen sanoman, joka sisältyy niin Vanhan testamentin profeettojen julistukseen kuin evankeliumien opetuksiin. Eristäytyvä kirkko menettää moraalisen puhevaltansa, muuttuu mauttomaksi ja joutuu siten sellaisellekin puolelle, jota ei ehkä ole tullut ajatelleeksi.
Miten siis kirkon tulisi perustella, kenen puolella se on?
Punertuivatko piispat?
Viime vuosituhannen lopulla luterilaisen kirkon piispat julkaisivat puheenvuoron hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta otsikolla ”Kohti yhteistä hyvää”.
Muutamat pankkimaailman ja teollisuuden johtomiehet epäilivät, että puheenvuorolla kirkko asettui ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen vasemmiston puolelle. Vapaalle markkinataloudelle ja yrityselämälle käännettiin selkä. Terävimmät kommentit väittivät, että piispat punertuivat – vihkosen värikin oli vaaleanpunainen.
Rohkenen kuitenkin arvella, että osa lukijoista ymmärsi piispojen kirjeen toisin kuin se oli tarkoitettu. Jokaisen kirjoittajan on syytä itse varautua siihen, että tekstejä luetaan myös alkuperäisistä intentioista poiketen. Yhtenä osallisena muistelen, että piispojen paperi syntyi kokonaan muista syistä kuin siitä, että haluttaisiin ottaa joku puoluepoliittinen asento tai ryhtyä osapuoleksi työehtosopimusneuvotteluissa.
On ainakin kaksi periaatteellista syytä, miksi piispojen puheenvuoroa ei a priori voida niputtaa vain yhden poliittisen toimijan myötäilyksi – kuten ei välttämättä muitakaan kirkon yhteiskunnallisia kannanottoja.
Ensiksi kristillinen usko sisältää aina myös yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden eikä se rajoitu vain yksilön Jumala-suhteeseen tai tuonpuoleiseen maailmaan.
Sosiologian klassikko Max Weber esittää maailmanuskontojen talousetiikkaa koskevassa kirjasarjassaan, että juutalais-kristillisessä perinteessä on suhtauduttu eri tavalla köyhiin ja syrjäytyneisiin kuin monissa muissa uskonnoissa. Weber käyttää hindujen kastilaitosta ja antiikin kreikan kulttuuria esimerkkeinä fatalistisesta ajattelusta, jossa köyhyyttä pidetään merkkinä jumalten epäsuosiosta tai kohtalonomaisesti toteutuvasta ikuisesta luonnonlaista. Syrjäytyneitä ei siis tarvitse sääliä eikä vallitsevia oloja ole syytä muuttaa – se ei oikeastaan ole edes mahdollista.
Sen sijaan juutalais-kristillisessä perinteessä köyhät nähdään pikemminkin uhreina, joiden vaikea asema on seurausta ihmisten vääristä teoista, joko heidän omista tai hallitsijoiden teoista. Vallitsevat olot eivät välttämättä ole jumalallisen lain mukaisia, ne voivat olla myös sen vastaisia. Kymmenestä käskystä peräti yhdeksän koskee suoraan tai välillisesti ”maallista” elämää ja keskinäistä oikeudenmukaisuutta. Vanhan testamentin profeetat arvostelivat kitkerästi monia yhteiskunnassa vallitsevia asiaintiloja Jumalan lain vastaisiksi.
Köyhien puolelle asettuminen näkyy Jeesuksen toiminnassa ja opetuksissa aina Isä meidän -rukousta myöten: jokapäiväisen leivän ja velkojen anteeksiannon pyytäminen kertoo paitsi Jumalan valtakunnasta myös Jeesuksen ajan vääristyneistä maanomistussuhteista.
Köyhän Marian, Jeesuksen äidin, kiitosvirsi Luukkaan evankeliumissa pesee uhmakkuudessaan monet myöhäisemmät vallankumouslaulut: ”Hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt pois tyhjin käsin.” (Luuk. 2:46-55)
Toiseksi kristillinen usko on periaatteellisesti avoin ihmisen rationaliteetille; yhteisen järjen käyttöä on arvostettu varsinkin etsittäessä kestäviä ratkaisuja yhteiskunnallis-eettisiin ongelmiin.
Sekä kristinusko että humanismi edustavat Euroopan rationaalista perintöä. Siksi olisi oikeastaan varsin outoa, jos kirkon kannanotoista ei löytyisi mitään yhtäläisyyksiä poliittisen oikeiston, keskustan tai vasemmiston näkemyksien kanssa. Kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun omista lähtökohdistaan, toisaalta näissä lähtökohdissa on paljon yhteistä muiden aatteiden ja ajatusvirtausten kanssa.
Piispojen puheenvuoron taustalla oli kaksi konkreettista huolta.
Kirkon diakoniatyössä oli 1990-luvun alun laman aikana kohdattu kasvava joukko ihmisiä, jotka uhkasivat pudota yhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Kirkon Nälkäryhmässä kannettiin huolta ihmisistä, joiden elämässä kasautuivat monet vaikeat ongelmat, pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, ylivelkaantuneisuus ja erilaiset sairaudet.
Toinen taustatekijä piispojen puheenvuorolle oli kirkon kansainvälisen avustustoiminnan ja lähetystyön piiristä noussut kokemus maailman köyhimpien maiden jatkuvasti kurjistuvasta tilanteesta. Näitä kokemuksia vasten halusimme puhua niistä ongelmista, joiden eteen hyvinvointiyhteiskunta joutuu, sekä Suomessa että globaalisti.
Onko siis kirkon väistämättä oltava jonkun puolella, ja jos on, niin kenen puolella? Tiivistän puheenvuoroni kolmeen väitteeseen: kirkon tulee olla ihmisen puolella, kohtuuden puolella ja yhteistyön puolella.
Ihmisen puolella
Kirkko on ja sen tulee olla ihmisen puolella. Väite voi tuntua kansaa kosiskelevalta tai jopa tyhjänpäiväiseltä. Kuka nyt haluaisi olla ihmistä vastaan? Väite, että kirkko haluaa olla ihmisen puolella, ei kuitenkaan ole aivan itsestään selvä, kuten jo edellä mainitut Weberin esimerkit osoittavat.
Vanha moraalifilosofinen edellytys on ollut, että tehdään ero itseisarvojen ja välinearvojen välillä. On kysyttävä, mikä on toiminnan varsinainen päämäärä ja mitkä ovat keinoja sen saavuttamiseksi. Jos perimmäiset päämäärät ja välineet niihin pääsemiseksi sekoittuvat, silloin ihmisen moraalitajua on syytä täsmentää.
Kun puhutaan teollisuuden, kaupan, sijoitustoiminnan, palkkapolitiikan ja pankkien maailmasta, silloin ollaan väistämättä tekemisissä talouden ja rahan arvojen kanssa. Kirkon – miksei jokaisen ihmisen – on oltava tarkkana kahden vaaran kanssa.
Ensinnä: Rahaa ei saa demonisoida. Ansaitseminen ei ole syntiä. Työmies on palkkansa ansainnut. Rahalla on oma arvonsa työn tuottavuuden ja taloudellisen toiminnan välineenä. Se on välttämätön osa inhimillistä toimintaa. Voiton ja kasvun tavoittelu kuuluu osana asialliseen maalliseen elämään. Kioskin pito ei suju ilman, että tuotolla voidaan peittää kulut, korjaukset, investoinnit sekä kauppiaan ja hänen perheensä elanto.
Jeesuksen esimerkki kolmesta miehestä, joiden tehtäväksi asetettiin talenteista huolehtimien, on edelleen puhutteleva (Matt 25:14-30). Vertauksen isäntä kutsuu lopulta kaksi voitollisesti sijoittanutta palvelijaansa ilojuhlaan, kun taas kolmas ”ekonomi” lähetetään itkemään ja kiristelemään hampaitaan – tämä ei yrittänytkään sijoittaa alkupääomaksi annettua talenttia tuottavasti. Korot jäivät saamatta.
Toiseksi: Rahasta ja taloudesta ei saa tehdä inhimillisen toiminnan perimmäistä päämäärää. Jos näin tehdään, silloin raha jumalallistetaan.
Klassisen määritelmän mukaan ihmisen jumala on se, johon hän viime kädessä panee turvansa ja jolta hän siis odottaa suurinta hyvää. Jos rahasta tulee itseisarvo, silloin siitä tulee – usein tiedostamatta – ihmisen jumala, epäjumala. Sen sijaan, että raha olisi lopullinen päämäärä, sen tulisi olla väline, väline rahaa suurempien asioiden palveluksessa.
On siis tärkeää muistaa ero itseisarvojen ja välinearvojen välillä. Juuri tästä erottelusta käsin on merkityksellistä, että kirkko haluaa olla ihmisen puolella. Ihminen on tärkeämpi kuin raha.
Hyviä välineitä kehittelevä keinorationalismi ajaa ihmisen lopulta tuhoon, ellei hän harjoita myös aitoja päämääriä etsivää arvorationalismia. Ei riitä, että kysymme, millä välineillä jokin asia saavutetaan. Ensin pitää kysyä, onko asia ylipäänsä tavoittelemisen arvoinen esimerkiksi ihmisen elämän ja yhteisen hyvän kannalta.
Moraalinen, filosofinen ja teologinen keskustelu on siis välttämätöntä myös politiikassa ja talouselämässä. Tarvitsemme sekä realiteettien tajua että moraalista maailmanparannuspaatosta. Jos valitsemme vain toisen, ajaudumme joko laskelmoivaan kyynisyyteen tai katteettomaan idealismiin. Ilman realismia jalat irtoavat maasta, ilman pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen menetämme omantuntomme.
Mitä ihmisen puolella oleminen voisi käytännössä merkitä? Otan vain yhden esimerkin. Mitä voimme tehdä nuorten ihmisten hyväksi? Millaisen tulevaisuuden me haluamme antaa tuleville polville?
Meidän ikääntyvien kiusaus on ryhtyä moittimaan nuorisoa ja sen arvoja. Emme riittävän usein muista vanhaa totuutta: ”niin makaat kuin petaat”. Jo muinaiset roomalaiset sanoivat ”qualis pater, talis filius”, millainen isä, sellainen poika. Olemmeko osanneet antaa nuorille oikeita malleja?
Nuorisotyöttömyys on yksi vakavimmista tulevaisuuden uhkatekijöistä. Osaammeko ohjata nuoria opiskelemaan, tekemään työtä ja ponnistelemaan? Osaammeko antaa sellaisia elämänmalleja, että tulevaisuuden eteen kannattaa nähdä vaivaa?
Hyvinvointiyhteiskunnalla on kaksi tehtävää. Yhtäältä sen tulee luoda edellytyksiä sille, että nuorilla on mahdollisuuksia. Tarvitsemme rohkaisevaa ja innostavaa ilmapiiriä. On huolehdittava siitä, että nuorilla on mielekkäitä ja palkitsevia vaihtoehtoja. Toisaalta meidän tulee kantaa vastuuta niistä nuorista, joiden elämänhallinta uhkaa kadota. Tarvitsemme sosiaalisia turvaverkkoja. Ketään ei saa jättää yksin.
Tehtävää ei saa tehdä liian helpoksi. Yhtäältä on tuettava eteenpäin menoa, osaamista, yrittämistä ja suurempiin haasteisiin pyrkimistä. Toisaalta on muistettava, että kohtuuttomat vaatimukset ja liian korkealle asetetut rimat masentavat ja passivoivat. Miten erottaa aito kilpailu tuhoavasta taistelusta?
Vuoden 2005 yksi suomalaiskansallista henkeä eniten nostattaneista tapahtumista oli pituushyppääjä Tommi Evilän pronssimitali yleisurheilun MM-kisoissa Helsingissä. Kisat olivat edenneet lähes loppuun eikä menestystä ollut tullut. Itseensä luottavan nuoren miehen onnistuminen ratkaisevalla hetkellä herätti uskoa siihen, että suomalainen osaa venyä. Vain päämäärätietoisella harjoittelulla, itsekurilla ja rohkealla luottamuksella tuli tulosta. Tiukan paikan eteen joutuminen antoi lisäpotkua.
Ei ole oikein, jos hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ohjaavat nuoria passivoitumaan jo silloin, kun opiskelut ja työt pitäisi saada vauhtiin. On väitetty, että neljännes alle 25 vuotiaista aikuisista pitää toimeentulotukea varsinaisena palkkanaan. On voitava asettaa haasteita, tavoitteita ja innostavia päämääriä. Työ nuorten hyväksi on työtä ihmisen hyväksi, kansan hyväksi ja tulevaisuuden hyväksi.
Eräissä psykologisissa teorioissa isän ja äidin rakkaus on tyypitelty erilaisiksi. Käytännön elämässä roolit limittyvät ja usein ne täydentävät toisiaan. Isän rakkautta luonnehtii tietty ehdollisuus: lapsi saa kehuja ja kiitoksia vasta, kun tekee hyvin tai yrittää itse. Myönteisessä mielessä tällainen voi kannustaa itsenäisyyteen ja auttaa yrittämään. Äiti puolestaan rakastaa ja hyväksyy ilman ehtoja. Ehdoton rakkaus antaa itsetunnon kehittymiselle välttämättömän perusturvan.
Niin perheiden kuin yhteiskunnankin ydinkysymys on se, kuinka onnistumme yhdistämään isän ja äidin rakkauden. Miten rohkaistaan työntekoon ja kannustetaan yrittämään niin, että samalla huolehditaan niistä, joiden asema on jo lähtökohdiltaan muita heikompi?
Kohtuuden puolella
Millä tavalla kirkko on ja voi olla kohtuuden puolella?
Kohtuus ei ole laskennallinen eikä tarkasti realisoitavissa oleva normi, jonka avulla voitaisiin rajata kaikki teot joko oikeiksi tai vääriksi. Kohtuus on hyve, samalla tavalla kuin viisaus, oikeudenmukaisuus ja maltillisuus.
Kohtuus on moraalinen käsite, jonka avulla pyritään torjumaan ääriratkaisuja ja etsimään keskimääräistä hyvää. Kohtuus perustuu ihmisten yhteiseen moraaliseen harkintaan ja sen kautta löytyvään yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat hyvän elämän perusedellytykset. Isä meidän -rukouksen pyyntö jokapäiväisestä leivästä puhuu siitä, mikä on ”tarpeellista” ihmisen elämän kannalta.
Keskimääräisen kohtuullisuuden tavoittelu ei kuitenkaan saa johtaa unohtamaan sitä, että on paljon ihmisiä, joilla ei mene edes kohtuullisesti, vaan huonosti. Kohtuus sietää kyllä eroja, mutta pakottaa samalla muistamaan niitä, joiden uhkaa käydä kohtuuttomasti eli jotka ovat vaarassa kokonaan jäädä joukosta.
Vanhan testamentin Salomoa on pidetty kohtuullisen ja oikeudentuntoisen hallitsijan esikuvana. Kuninkaaksi tullessaan hän sai Jumalalta lupauksen: ”Pyydä, mitä haluat, niin annan sen sinulle.”
Salomon vastaus on klassinen esimerkki siitä, miten hyvä hallitsija pysyy oikeudessa ja kohtuudessa. Ensin hän tietää asemansa vaativuuden ja suhtautuu tehtäväänsä nöyrästi. Toiseksi hän ymmärtää olevansa ”keskellä kansaa”; kuningas on olemassa ihmisiä varten. Kolmanneksi hän pyytää ”ymmärtäväistä sydäntä”, jotta osaisi hallita oikeudenmukaisesti.
”Herra, minun Jumalani, sinä olet tehnyt minusta kuninkaan isäni Daavidin jälkeen, vaikka olen vain nuori poika, joka ei tiedä minne mennä, mitä tehdä. Palvelijasi on keskellä kansaa, jonka olet valinnut, keskellä ihmispaljoutta, jolla ei ole mittaa eikä määrää. Anna siksi minulle ymmärtäväinen sydän, jotta osaisin hallita ja tuomita kansaasi ja erottaisin hyvän pahasta. Muutoin en voi oikeamielisesti hallita tätä suurta kansaa.”
Jumala kiittää Salomoa siitä, ettei tämä pyytänyt pitkää ikää, ei rikkautta eikä vihollistensa kuolemaa. (1. Kun. 3:1-15)
Nykymaailmassa kohtuullisuutta eniten koetteleva inhimillinen ongelma on köyhien ja rikkaiden maiden välinen jyrkkä talouskuilu, joka ponnisteluista huolimatta ei ole ottanut kaventuakseen. Globalisaatio on kyennyt nostamaan esimerkiksi useiden Kaukoidän maiden elintasoa, mutta Afrikan kohtalo tuntuu vain synkkenevän.
Maailmanlaajuisiin elintasoeroihin verrattuna suomalainen tilanne on kohtuullinen. Vaikka meilläkin tuloerot kasvavat ja monien köyhien tilanne on muuttunut entistä vaikeammaksi, olemme kuitenkin yksi tasaisimman tulonjaon maita.
Elintasokuilun kaventaminen ei ole mikään yksinkertainen prosessi. Maailmankauppa on monimutkaistunut tavalla, joka on tehnyt sen seuraamisen vaikeaksi, puhumattakaan sen ohjaamisesta tai hallinnasta. Tiedämme kaikki, miten hankalasti purettavia esteet oikeudenmukaiselle tulonjaolle ovat. Poliittiset valtapyrkimykset, sotilaalliset kriisit, heimokulttuuriset intressit, lukemattomat eturistiriidat, protektionismi, kolonialismi ja korruptio tekevät kaikkien hyväksymien moraalisten periaatteiden soveltamisen käytännössä äärimmäisen vaikeaksi.
Kirkon erityisosaamiseen ei kuulu talouspoliittisten ohjelmien kirjoittaminen. Siinä tarvitaan monipuolista asiantuntemusta ja tajua talouden ristikkäisistä lainalaisuuksista, sellaista tietämistä ja kokemusta, jota Antti Tanskanen on niin akateemisella urallaan kuin pankkityössään osoittanut.
Kirkonmiehen on oltava pidättyväinen, kun hän puhuu talouden yksityiskohdista. Jokaisen ihmisen oikeutena ja velvollisuutena on kuitenkin jatkuvasti muistuttaa siitä, mikä on oikeudenmukaista ja kohtuullista. Kohtuullisuus on arvo, joka yhtäältä torjuu ahneuden, mutta toisaalta antaa tilaa yrittämiselle ja kehittymiselle.
Suurta perheyritystä menestyksellä johtanut Ensio Miettinen on kirjoituksissaan saarnannut rohkeasti ahneutta vastaan. Hänen mukaansa maailma on täynnä vallan ja mahdin symboleja, joita hän pitää lopulta merkkinä ”ahneudesta ja ihmisen ainaisesta ökyilyn tarpeesta”. Ahneus ilmenee lyhytjänteisenä voitontavoitteluna.
Lyhytnäköinen viikinkipolitiikka ”tule, ota ja häivy” on moraalisesti ongelmallista, mutta usein myös yritysstrategisesti epätarkoituksenmukaista. Eikö kohtuuteen ja kestävään etiikkaan rakentava yritys menesty pitkällä tähtäimellä sittenkin paremmin kuin pelkkiä pikavoittoja ahnehtiva?
Suomalaiset yritykset ovat yleensä ymmärtäneet yhteiskuntavastuun ja menestyksellisten liiketoimien yhteyden varsin hyvin. Globaalisti arvioiden niin suomalainen teollisuus kuin ammattiyhdistysliike ovat varsin vastuullisia.
Yksi kohtuutta koettelevista ja mittaavista asioista on palkkaus. Egalitaristisen ”kaikille saman verran” -periaatteen kaavamainen soveltaminen palkanmaksuun olisi lyhytnäköistä, epärealistista ja epäoikeudenmukaistakin. Palkkaan sopii paremmin erilaisuutta painottava ”ansioperiaate”, jonka mukaan kullekin kuuluu saavutustensa mukaan. On kohtuullista, että palkan suuruudessa otetaan huomioon esimerkiksi koulutus, ahkeruus, lahjakkuus ja tehtävän vaativuus.
Ansioperiaatteessa on sekä myönteisiä että ongelmallisia puolia. Palkan luonteeseen on aina kuulunut tietty kannustavuus. Kun teet, niin tienaat. Yksityisellä sektorilla kannustavat palkkausjärjestelmät ovat pitkä ja luonnollinen traditio. Rakennustyömailla on vanhastaan maksettu urakkapalkkaa, ja itsekin sain koululaisen kukkarolle kunnollisia ”keikkoja” lautapoikana ja männynistuttajana jo 45 vuotta sitten.
Palkkaeroja ei pidä tuomita, mutta niissäkin tarvitaan kohtuullisuutta ja suhteellisuudentajua. Vanha keskiaikainen perinne piti 5 % koronottoa kohtuullisena. Tulospalkkiot ja optiot eivät sellaisinaan ole vääriä tapoja palkita.
Kansan moraalitajun kannalta yksityisen sektorin palkkiot ovat yleensä siedetympiä kuin julkisen puolen – hoitaahan julkinen sektori meidän jokaisen palkasta kerättyjä yhteisiä rahoja. Yrittäjä ottaa suuremman riskin ja siksi hänen voittojaan voidaan ymmärtää. Suurten optioiden ongelma on niiden kohtuuttomuudessa ja sitä kautta koko yhteiskuntaan välittyvässä moraalisessa signaaliarvossa.
Kohtuusperiaate joutuu koetteelle, jos yhtäältä vaaditaan palkansaajilta pidättyvyyttä, mutta toisaalta yritysjohdolle maksetaan korkealle kohoavia lisäpalkkioita.
Mitä siis vastaamme niille ihmisille, jotka eivät elämän tilanteittensa tai olosuhteiden vuoksi kykene ansaitsemaan sitä, mitä ihmisyytensä puolesta ansaitsisivat? Mitä sanoa toimeentulon kanssa kamppailevalle, joka vierestä katsoo muiden kohtuutonta menestystä? Ihmisen arvo ei voi eikä saa olla yhtä kuin hänen tuottavuutensa. Juuri sen vuoksi tarvitsemme kohtuullisuutta ja sen mukaisia tavoitteita.
Kohtuullisuuteen kuuluu, että palkkausta ja toimentuloa suunniteltaessa otetaan huomioon sekä ansioperiaate että klassinen tarveperiaate. Ihminen ei tyhjenny ansioihinsa, hänellä on myös tietyt perustarpeet ja -oikeudet.
Työelämä vaatii tänä päivänä jatkuvaa uudistumista. Paineet kohdistuvat sekä johtajuuteen että työntekijöihin. Kaikilta edellytetään venymistä ja joustoja. Periaatteessa nämä vaatimukset eivät ole uusia. Kyse on pikemminkin siitä, miten vaatimukset mitoitetaan. Ovatko ne kohtuullisia? Jaksaako ihminen sopeutua niihin? Jos menneinä aikoina vaadittiin parempaa fyysistä suoritusta, nyt tarvitaan enemmän henkisiä voimavaroja.
Joustavuuden vaatimus panee ihmisen kahden tulen väliin. Yhtäältä ihmisluontoon kuuluu vanha olympialiikkeen periaate: ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”, ”citius, altius, fortius”. Ihmisen tapoihin kuuluu katsella taivaalle ja taivaanrantaan. Toisaalta ihminen ei kestä niin paljon kuin toivoisi. Kaikki tulevat rajoillensa, ennemmin tai myöhemmin.
Miten yhdistää vastuullisuus ja kohtuullisuus? Yhtäältä on muistettava elämään ja työhön kuuluvat velvollisuudet. Emme voi valita vain oikeuksia ja etuja. Toisaalta ihmisestä ei voi mitata irti kohtuuttomia. Terveenä on mentävä töihin, mutta ei ole oikein, jos joutuu sairaana menemään töihin, koska pelkää työpaikkansa puolesta. Yhtäältä on tunnettava vastuuta omasta työstään, toisaalta vaatimukset eivät saa nousta yli kohtuuden.
Kohtuus etsii ratkaisuja äärivaihtoehtojen välistä, ihmisen mittaisia ratkaisuja. Kohtuutta pitää tavoitella, vaikkei sitä aina olekaan helppo käytännössä löytää. On pakko suostua siihen, että kohtuutta on vaikea mitata. Aivan kohtuuttomasti kohtuuden periaate ei kuitenkaan veny.
Yhteistyön puolella
Miksi kirkon tulee olla yhteistyön puolella?
Yhteistyön vaatimus nousee suoraan kohtuullisuuden periaatteesta. Jos kohtuuden määrittely jää vain yhden osapuolen varaan, ratkaisuista tulee helposti yksipuolisia. Kohtuullisuus voidaan löytää vain yhdessä.
Yksilön ja yhteisön välisen suhteen määrittely on aina ollut vaikeaa. Kumpi edeltää toista? Historian kuluessa on painotettu vuoroin yksilöä ja ajauduttu individualismiin, vuoroin taas yhteisöä ja päädytty kollektivismiin. Kummassakin ismissä on toimittu antiikin Prokrusteen vuoteen tavoin. Attikalainen rosvo, ”Venyttäjä”, kidutti vankinsa sängyn mittaisiksi, joko silpomalla tai kiskomalla. Vaara on jatkuva: toisinaan on venytetty tai typistetty yksilöä, toisinaan taas yhteisö on joutunut uhrin osaan.
Kaikki ismit ja aatteet ovat haaste yhteistyölle. Silloin kun on suuria aatteita, vakaumuksia ja ideologioita, ihmiset sitoutuvat, innostuvat ja toimivat. Edessä on näkyjä ja tavoitteita, joiden puolesta kannattaa uhrata voimia ja aikaa. Kärsiikö oma aikamme aatteettomuudesta? Onko korkea hyvinvointi turruttanut ihmisten innon?
Aatteiden ja vakaumusten luonteeseen kuuluu paitsi sitoutuneisuutta myös vastakohtaisuutta toisiin aatteisiin nähden. Jokainen suuri ismi on aina paitsi vetänyt puoleensa myös työntänyt toisia pois. Jos siis kaipaamme ”aatosta jaloa”, on syytä odottaa myös – jos ei nyt aivan ”alhaista mieltä” niin ainakin – kärjistyviä asenteita.
Haaste on sama kuin pienessä mittakaavassa talven 2006 presidentinvaalien aikana: miten yhdistää aatteellisuus ja valmius yhteistyöhön? Miten pitää kiinni arvoista ja purkaa vastakkainasetteluja?
Myös kristillinen kirkko on saman ongelman edessä: miten pitää kiinni maailmanlaajuisesta lähetystehtävästä ja samalla kunnioittaa kaikkia ihmisiä? Miten pysyä oikeassa opissa ja samalla ymmärtää toisella tavalla uskovia?
En usko helppoihin ratkaisuihin. Sellainen aate, joka yhteistyön vuoksi luopuu omasta identiteetistä, menettää oman olemuksensa. Sellainen oikeassa oleminen, joka ei arvosta toisin ajattelijoita, johtaa helposti väkivaltaan, joko fyysiseen tai henkiseen.
Tavoitteena pitäisi olla vaikeampi, jopa paradoksaalinen asenne: uskon ja ajattelen olevani oikeassa, mutta puolustan sinun oikeuttasi olla ja toimia toisin. Uskon, että Kristus on koko maailman ainoa toivo, mutta en pakota sinua puolelleni.
Aidon yhteistyön tulisi antaa tilaa sekä ihmisen ainutkertaisuudelle että kaikkien yhteenkuuluvuudelle. Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tasapainoa tarvitaan kaikilla elämänaloilla, niin politiikassa kuin uskonnossa.
On vaikeaa arvioida, yhäkö länsimainen kehitys kulkee kohti yksilön suurempaa arvostusta. Viime vuosikymmenet ovat olleet perusoikeuksien ja -vapauksien aikaa. Yksilön itsemäärääminen ja ihmisten omaehtoisuus ovat kohonneet arvossa. Ylikorostunut yksilöllisyys voi kuitenkin johtaa itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen, asenteiden kovenemiseen, asioiden henkilöitymiseen, politiikassa julkisuuskuvan etsimiseen ja arvomaailman latistumiseen.
Suomalaisessa yhteiskunnassa yhteistyö on ollut vahva vastalääke erilaisia ääri-ilmiöitä vastaan. Julkisen ja yksityisen sektorin rinnalla toimii vahva kansalaisjärjestöjen verkosto. Miten hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen roolit vastaisuudessa järjestetäänkin, ne ovat ainakin tähän asti kyenneet hyvään yhteistyöhön.
Kun katsoo suomalaisen työmarkkinapolitiikan kehitystä viimeisen 50 vuoden ajalta, silmiinpistävin piirre on juuri yhteistyön lisääntyminen. Yksittäisistä kärjistymisistä huolimatta työtaistelut ovat vähentyneet, maltti on lisääntynyt, neuvottelualttius on kasvanut ja sovitteluhenki on tullut nitistämishalun tilalle.
Yhteistyön tarve nousee ihmisyydestä. Vahvinkaan yksilö ei koskaan voi elää yksin, vaan hän tarvitsee toisia. Ihminen ei ole saari, vaan osa suurta saaristoa. Toiset ihmiset eivät ole vain meidän tarpeittemme täyttäjiä, vaan he ovat elämämme inhimillinen tarkoitus. Me olemme toisiamme varten.
Toisten asemaan asettuminen on yksi syvimpiä yleisinhimillisiä viisauksia ja omalla tavallaan myös kristillisen uskon ydinkohtia. Useimpia uskontoja ja katsomuksia yhdistää ns. kultainen sääntö, jonka mukaan meidän tulee tehdä muille se, mitä toivomme heidän tekevän meille. Vuorisaarnassaan Jeesus ilmaisee sen näin: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12)
Aito yhteistyö ja etiikka perustuu siihen, että olemme valmiit asettumaan toistemme asemaan, katsomaan elämää ja maailmaa hänen näkökulmastaan.
Kultaisen säännön periaate ulottuu kristillisessä uskossa kuitenkin etiikkaa syvemmälle. Kun Jumalan Poika, Jeesus Kristus, tuli ihmiseksi tähän ihmisten maailmaan, hän ei ajatellut omaa asemaansa, ”…ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2: 6-8)
Yhtäältä Kristus on eettinen esimerkki siitä, miten meidän tulee toimia suhteessa toisiimme, toisaalta Hän on paljon enemmän, Jumala meidän keskellämme, armontuoja ja Armo, koko maailman Vapahtaja. Toivotan Antti Tanskaselle monia armorikkaita vuosia.