Kirjoitus Kanava-lehden juhlanumeroon 2/2008

Maapalloistuminen on tehnyt meidät entistä tietoisemmiksi eri uskontojen ja ajattelutapojen ominaispiirteistä. Suomalaiset ovat oppineet sanan ”monikulttuurisuus”. Maahanmuutto kasvaa, tieto kulkee nopeammin. Ulkomaalaistaustaiset ihmiset tulevat osaksi yhteiskuntaamme. Kohtaamme toisenlaiset kulttuurit, tavat ja uskonnot arjessamme: julkisessa elämässä, työpaikoilla, kouluissa.

Globaali ja paikallinen kehitys haastavat oman identiteettimme ja perinteemme. Mitä on olla suomalainen, mitkä ovat sen ominaispiirteet, kuinka me niitä edustamme? Myös uskonto ja kristillinen kirkko joutuvat näiden kysymysten eteen. Kun kristitty kohtaa itselleen vieraiden uskontojen edustajia, hän on pakotettu kysymään itseltään oman uskonsa perusteita: Mihin minä uskon? Miksi olen kristitty? Mikä on minun suhteeni toisin uskoviin?

Suvaitsevaisuus vai eksklusiivisuus?

Monikulttuurisuus edellyttää toisen suvaitsemista ja kunnioittamista. Samaa asennetta vaaditaan myös uskontojen kohtaamisessa. Uskontojen välinen dialogi, rauhanomainen tutustuminen ja ajatusten vaihto, on välttämätöntä. Katolinen teologi Hans Küng muotoilee ytimekkäästi sen, mikä on uskontodialogin vaihtoehto: sota.

Sopuisaa kohtaamista vaikeuttaa, että monet uskonnot ovat luonteeltaan kokonaisvaltaisia katsomuksia, joiden kannattajat ovat vakuuttuneita oikean ja väärän tien erosta. ”Allah on suurin.” Myös kristinuskon varhaisimmat perusdokumentit, Uuden testamentin kirjoitukset, suhtautuvat muihin uskontoihin ulossulkevasti.

Apostolien teot kertoo Pietarin julistaneen Kristuksesta: ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” (Ap.t. 4:12). Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumin lopussa ovat selkeät: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:15–16). Johanneksen evankeliumissa Jeesus julistaa: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6).

Kulttuurien rinnakkaiselon aikana ajatellaan usein, ettei kristinusko enää voi tai saa edustaa eksklusiivista asennoitumista. Uskontotieteilijä Wilfred Cantwell Smithin sanat ovat paradigmaattinen esimerkki: ”Ei ole moraalisesti mahdollista mennä maailmalle ja sanoa hartaille, älykkäille kanssaihmisille: ’Me olemme pelastettuja, ja teidät on tuomittu kadotukseen’.” Smith pitää eksklusiivista asennoitumista röyhkeänä. Tämän lisäksi sitä on syytetty muun muassa ylpeäksi (John Hick) ja imperialistiseksi (John Cobb).

Kritiikki ei kohdistu yksittäisiin uskonkohtiin, vaan poissulkevaan asenteeseen yleensä. Ajatus siitä, että itse olisi osallinen totuudesta ja etteivät toisin ajattelevat ole, on jollain tavalla moraalisesti ja älyllisesti tuomittava. Tällaisesta kritiikistä kumpuaa usein kuultu puhe ”monista totuuksista” tai jokaisen ihmisen omasta totuudesta ja näiden totuuksien samanarvoisuudesta. Selkeän uskonnollisen kannan esittäjää saatetaan syyttää siitä, että hän katsoo ”omistavansa totuuden”.

Tällainen kritiikki sisältää varteenotettavia huomiota. On selvää, ettei kristittyjen, eikä kenenkään muunkaan, tule – Smithin sanoja lainatakseni – sanoa eri tavoin uskoville: ”Me olemme pelastettuja, ja teidät on tuomittu kadotukseen.” Kristillisen lähetystyön historiassa on syyllistytty imperialismiin ja alkuperäiskansojen kulttuurien tuhoamiseen. Eri kulttuurien ja uskontojen kohtaamisessa kristittyjen asenne on monesti ollut ylpeä ja arrogantti. Historia on syytä tuntea, jotta ei langettaisi samoihin virheisiin.

Eksklusiivisuutta on vaikea paeta

Uskonnollista suvaitsevaisuutta perustellaan usein sanomalla, että kaikki maailman uskonnot ovat saman jumalallisen todellisuuden ilmauksia. Ilmiasultaan uskonnot ovat erilaisia, mutta perimmäiseltä sisällöltään ne ovat identtisiä.

Puhe monista totuuksista ja niiden yhtäläisestä arvosta kuulostaa sympaattiselta, mutta ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Eksklusiivisuuden ongelmasta ei päästä eroon kovin helpolla. Pyrkimys etsiä oikeaa ja olla oikeassa on itse asiassa edellytys kaikelle aidolle dialogille. Esimerkiksi poliittiset puolueet eivät halua esittää ohjelmaansa vain omille kannattajilleen, vaan koko kansalle.

Kaikkien uskontojen samuutta korostettaessa voi käydä niin, ettei aitoja ja todellisesti olemassa olevia eroja tunnisteta. Dialogi saattaa sammua jo lähtöruutuun. Sellaiset uskonnolliset vakaumukset, jotka uskovat edustavansa oikeaa tietä totuuteen, jätetään keskustelun ulkopuolelle.

Näkemys, jonka mukaan kaikki uskonnot itse asiassa edustavat samaa totuutta, vaikeuttaa dialogia esimerkiksi islamin tai kristinuskon kanssa. Kummankin peruslähtökohtiin on kuulunut luottamus oman uskon erityislaatuun. Sekä Muhammad että Kristus ovat seuraajilleen ainutlaatuisia ja korvaamattomia persoonia. Islamin mielestä kristityt ovat hylänneet Jumalan ykseyden uskoessaan Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kristityille Jeesus Nasaretilainen ei ole vain profeetta, vaan koko maailman Vapahtaja.

Eksklusiivista asennoitumista ei siis ole helppo paeta. Tätä voi yrittää pidättäytymällä ottamasta kantaa poissulkevan asennoitumisen puolesta tai sitä vastaan. Kannanotosta pidättäytyvä pitää kuitenkin omaa pidättäytyvää asennettaan vähintään epäsuorasti muita positioita parempana ja jalompana. Hänen mielestään on väärin ja virheellistä ottaa asiaan kantaa. Tällainenkin suhtautuminen on ulossulkevaa.

Kristillisen uskon traditioon ja identiteettiin kuuluu usko Kristuksen ainutlaatuisuuteen. Mutta kuinka käy tällöin uskontodialogin? Kuinka rauhanomainen keskustelu ja omasta erityislaatuisuudesta kiinnipitäminen sopivat yhteen? Yllättävä vastaus on: hyvin. Itse asiassa uskontojen uskollisuus omille perinteilleen on edellytys eettisesti kestävälle dialogille. Kristityille dialogin edellytykset nousevat kristillisestä perinteestä.

Usein todellisen uskontodialogin on katsottu onnistuvan vain, jos keskustelijat ovat valmiit tunnustamaan myös toisen osapuolen edustaman perinteen täyden totuuden. Tällainen pluralistinen lähtökohta on kuitenkin ongelmallinen. Se ei kykene tekemään oikeutta uskontojen erityispiirteille vaan erot pelkistyvät herkästi samuudeksi. Tällainen lähtökohta ei kunnioita eri uskontojen toiseutta.

Uskontojen erityispiirteiden ohittamista voi perustellusti syyttää imperialismista, koska pluralismi hahmottaa uskonnot omilla käsitteillään. Pluralismin jumalakäsitys nousee jostain muualta kuin jonkun yksittäisen uskonnon traditiosta. Tällöin on hyvä kysyä, mistä se nousee ja mikä oikeuttaa alistamaan muiden uskontojen omaleimaiset uskomukset yhden kaikenkattavan jumalakäsityksen alle.

Toiseuden kunnioittaminen

Pluralismin hylkääminen ei merkitse kunnioittavan ja suvaitsevan asenteen hylkäämistä. Toisen uskonnon erityislaatuisuuden kunnioittaminen on mahdollista juuri erojen tunnustamisen kautta. Erilaisuuden tunnustaminen ei merkitse eripuran lietsomista, vaan se lähtee halusta ottaa toinen vakavasti.

Uskomusten yhtäläisyys ei ole toisen kunnioittamisen ehto. Kristitylle toisen kunnioittaminen nousee luomisteologiasta: kaikki ihmiset ovat Jumalan luotuja ja rakkauden kohteita. Tämän tähden kristityllä on velvollisuus osoittaa rakkautta toista kohtaan. Emmanuel Lévinasin hengessä voidaan sanoa, että toisen toiseuden suojeleminen on eettinen velvollisuus ja siten rakkauden osoittamista toista kohtaan.

Uskontodialogissa pätevät reilun pelin säännöt. Rehellinen dialogi edellyttää, että osallistujat ovat valmiita esittämään vakaumuksensa avoimesti. Tällöin vakaumus on altis muutoksille; dialogin osapuolten näkemykset voivat muuttua. Tämä on riski, joka dialogiin osallistujan on otettava. Samalla se on kuitenkin kultaisen säännön mukaista toimintaa: kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Dialogin tie ei ole niinkään keskittynyt oman uskonperinnön puolustamiseen kuin etsimään väkivallattomia tapoja laskea erilaisten katsomusten välille kasvaneita muureja. Kristityille uskontodialogi antaa mahdollisuuden kutsua toiset näkemään, että kristillinen näkökulma todellisuuteen on sekä mahdollinen että myös haluttava ja tosi. Tämän tulee tapahtua ilman aggressiivista retoriikkaa tai pakottamista.

Aitoa vuorovaikutusta voisi edistää, jos muistetaan kaiken Jumala-puheen paradoksaalisuus. Uskonnon äidinkieli ei ole ”insinöörikieltä”, vaan pyhää tavoittelevaa, ”vihjailevaa” puhetta – kuten Terho Pursiainen on sanonut. Teologia joutuu yhtäältä ottamaan vakavasti tieteellisen argumentoinnin yleisinhimilliset vaatimukset, mutta toisaalta olemaan tietoinen, että se puhuu sellaisesta, josta ei oikeastaan voida puhua. Jos jo filosofiassa ollaan varovaisia, kun puhutaan metafysiikasta, sitä suuremmalla syyllä teologian tulee olla sekä apofaattista että katafaattista, vaikenevaa ja sanoiksi pukevaa.

Karl Barth sanoi jo lähes sata vuotta sitten: ”Teologeina meidän tulee puhua Jumalasta. Mutta me olemme ihmisiä emmekä sellaisina voi puhua Jumalasta. Meidän tulee tietää molemmat, se että meidän pitää ja että emme voi, ja juuri siten antaa kunnia Jumalalle. Tämä on meidän ahdistuksemme. Kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä.”

Jumalan etsiminen ja kuunteleminen on toki inhimillinen teko ja sellaisena subjektiivinen akti. Kristinusko olettaa kuitenkin, että ihmisen luottamus Jumalaan ei ole vain psykologinen tai kielellinen ilmiö. Usko ja toivo ovat Jumalan performatiivisen toiminnan synnyttämiä. Uskon luonteeseen kuuluu, että se edellyttää toisen maailman olemassaolon ja sen vaikuttavuuden keskellä tätä ihmisten ensimmäistä maailmaa. Oletus Jumalan todellisuuden efektiivisyydestä tekee kaiken inhimillisen puheen Jumalasta yhtä aikaa varovaiseksi ja kiinnostavaksi.

Totuus on vapauden edellytys

Ennen valintaansa nykyiseksi paaviksi Joseph Ratzinger kirjoitti kirjassaan Glaube­­ – Wahrheit –  Toleranz (Herder, 2003) totuuden ja vapauden suhteesta ajatuksia herättävällä tavalla. Ratzinger huomauttaa, että vapautta pidetään nykyään länsimaissa suurimpana hyveenä. Se asettuu kaikkien muiden moraaliarvojen yläpuolelle. Vapautta tavalla tai toisella rajoittavat arvot ovat yleisen mielipiteen mukaan jäänteitä arkaaisista kielloista ja peloista. Tällaisessa mielipideilmastossa poliittisten ja uskonnollisten aatteiden tulee menestyäkseen todistaa ajavansa vapauden sanomaa.

Jos vapaus on moderneista hyveistä korkein, totuuteen suhtaudutaan sitä vastoin usein varauksellisesti. Totuuksia näyttää olevan niin monta kuin on julistajaa. Uskonnon totuudet sijoittuvat yleensä sen maailman ulkopuolelle, jota luonnontieteet voivat tutkia ja selittää. Monien mielestä tällaiset totuudet ovat väistämättä subjektiivisia, eikä niiden voida ajatella velvoittavan ketään. ”Mitä on totuus?” kysyi Pilatus. Tämä kuvaa Ratzingerin mielestä hyvin modernia suhtautumista.

Vapauden ajajiksi ilmoittautuneet poliittiset systeemit ovat Ratzingerin mukaan epäonnistuneet. Karl Marx unelmoi kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsi täydellinen vapaus: jokainen saisi tehdä mitä haluaisi, eikä kenenkään tarvitsisi tehdä mitään, mitä ei haluaisi. Vapauden tuojaksi toivottu aate on kuitenkin vähitellen muuttunut orjuuttavaksi järjestelmäksi.

Liberalistinen kapitalismi on tuonut vapauden, mutta vain joillekin. Niiden määrä, jotka ovat menettäneet vapautensa – jotka ovat menettäneet työnsä, omaisuutensa ja kokevat itsensä tarpeettomiksi – on liian suuri. Kommunismi ei ollut oikeassa, mutta oikeassa ei näytä olevan myöskään läntinen talousjärjestelmä. Onko kukaan oikeassa?

Ratzinger väittää, että yleistä käsitystä siitä, mitä vapaus on, vaivaa epätarkkuus ja yksipuoleisuus. Vapauden radikaalina ihanteena on täydellinen riippumattomuus. Tämä kuitenkin sotii ihmisyyden perustavaa olemusta vastaan: ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Ratzingerin mukaan radikaalin vapauden julistuksen taustalla on kiusaus olla Jumalan kaltainen. Tähän kiusaukseen sisältyy kuitenkin teologinen virhe: käsitys, jonka mukaan Jumala olisi täydellisesti riippumaton, on väärä ja egoistinen. Tällainen jumala on epäjumala.

Totuus ja toisia varten oleminen

Tosi Jumala on luontonsa mukaisesti jotakin varten (Isä), jostakin lähtöisin (Poika) ja jonkun kanssa (Pyhä Henki). Ihminen on Jumalan kuva, jonka olemuksessa toistuvat nämä suhteessa olemisen perustekijät: varten, lähtöisin, kanssa. Sellaiset aatteet, jotka yrittävät vapauttaa ihmisen tästä suhteessa olemisesta, ovat tie kohti ihmisyyden tuhoa ja siten myös totuuden tuhoa.

Vapaus ei ole erossa totuudesta. Vapaus, joka tuhoaa ihmisen, ei ole vapautta. Ratzinger korostaa ihmisen vapauden olevan jaettua vapautta: se on vapautta yhtä aikaa muiden ihmisten vapauden kanssa. Vapauden mittatikkuna ovat kysymykset siitä, kuka minä olen ja keitä me olemme. Totuus ihmisestä on näin ollen todellisen vapauden edellytys.

Ratzingerin ajatuksista käy hyvin ilmi, miksi kristillinen kirkko puolustaa totuutta: kutsu totuuteen on samalla kutsu vapauteen. Kristityt uskovat Jumalaan, joka on rakkaudessaan luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Jumalan kuvana ihminen on luotu elämään suhteessa toisiin ihmisiin ja Luojaansa. Vapaus toteutuu vain jos ihmiset elävät luotuisuuttaan todeksi. Näin totuuteen Jumalasta sisältyy myös totuus ihmisestä. Kirkon tehtävänä on taistella orjuuttavia voimia vastaan. Tämän se tekee pitämällä esillä sille uskottua hyvää sanomaa.