Kaikille suhteille tasa-arvo, avioliitolle erityisasema

Ennen kuin nyt tehtyyn lakialoitteeseen voidaan ottaa kantaa, on käsitykseni mukaan tarpeen laatia mahdollisimman avoin selvitys siitä, mitä avioliitolla on historiallisesti ja kulttuurisesti tarkoitettu ja mitä sillä nykyään tarkoitetaan. Silloin kaikilla on mahdollisuus arvioida omia ja toisten näkemyksiä kunnioittavassa hengessä.

Kansalaisaloitteessa avioliittolain muuttamiseksi on kaksi tavoitetta. Tasa-arvotavoite tähtää siihen, että samaa sukupuolta olevat voisivat solmia liiton, joka on oikeusvaikutuksiltaan samanlainen kuin nykyinen miehen ja naisen välinen avioliitto. Toinen tavoite tähtää avioliittokäsityksen muuttamiseen siten, että se ei enää olisi sidottu solmijoiden sukupuoleen.

Kahta tavoitetta on tarpeen arvioida erikseen. Näin voidaan avartaa keskustelua ja lisätä ymmärtämystä eri tavalla ajattelevien välillä. Silloin voidaan myös kysyä, voidaanko tasa-arvotavoite toteuttaa ilman avioliittokäsityksen muuttamista.

Tasa-arvotavoite nojaa ihmisoikeuksiin ja perustuslakiin. Kaikki ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei ilman hyväksyttävää perustetta saa asettaa eri asemaan esimerkiksi vakaumuksen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Käsitys yhtäläisistä perusoikeuksista on jatkuvasti vahvistunut.

Nykyinen parisuhdelaki takaa pääsääntöisesti samat oikeudet kuin avioliittolaki. Yksittäisiä oikeuksia, jotka erottavat parisuhteen ja avioliiton, ovat adoptio-oikeus ja mahdollisuus yhteiseen sukunimeen. Jos nämä oikeudet olisivat samalla tasolla, parisuhteet ja avioliitot olisivat käytännössä juridisesti yhdenvertaisia.

Aloitteen mukaan yhdenvertaisuus saattaa kyseenalaistua, jos erilaisissa liitoissa elävät joutuvat esimerkiksi työnhaun vuoksi ilmaisemaan, millaisessa suhteessa he elävät. Vaikka samaa sukupuolta olevien suhteelle toivotaan julkista tunnustusta, samalla toivotaan oikeutta olla ilmaisematta suhteen luonnetta.

Aloitteessa oletetaan, että tasa-arvo ei toteudu, jos kahdella yhdenvertaisella instituutiolla on erilainen nimi, toisella parisuhde ja toisella avioliitto. Avioliitolla on sen yleisyyden ja pitkän historian nojalla suurempi arvostus. Jotta tämä arvostus voisi tulla kaikkien osaksi, myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tulisi voida kutsua avioliitoksi.

Asenteiden korjaaminen on lain muuttamista tärkeämpää

Tärkeä periaatekysymys on, halutaanko tasa-arvoa vahvistaa konkreettisten oikeuksien lisäämisellä vai onko tasa-arvon saavuttamiseksi välttämätöntä, että kaikkia liittoja nimitettäisiin avioliitoiksi. Poistuuko liittojen erilaisuus sillä, että niitä nimitetään yhteisellä nimellä?

On mahdollista, ettei tasa-arvotavoite aloitteen toivomalla tavalla toteudukaan, sillä kahdenlaisten liittojen olemassaolo saattaa myös tulevaisuudessa säilyä ihmisten mielikuvissa. Aloitekin näyttää myöntävän tämän, sillä se lähtee siitä, että sama nimi on suotava nimenomaan erilaisille suhteille.

Vastaisuudessakin lienee kahdenlaisia liittoja, heteroliittoja ja homoliittoja, vaikka niitä lain tasolla nimitettäisiinkin avioliitoiksi. Muuttuuko todellisuus sillä, että se pyritään nimityksen muutoksella sivuuttamaan?

Perimmältään on kysymys siitä, millainen käsitys meillä on tasa-arvosta. Merkitseekö tasa-arvon toteuttaminen sitä, että ihmisten väliset eroavuudet jätetään huomiotta? Voisimmeko toimia niin, että ihmisten väliset tosiasialliset eroavuudet tunnustetaan, mutta niiden ei anneta estää perusoikeuksien toteutumista? Olisiko kestävämpi perusta, että laissa määriteltäisiin ne konkreettiset ja yksityiskohtaiset oikeudet, joiden suhteen tasavertaisuuden tulee toteutua?

Tasa-arvoa pitää tavoitella lain säännöksillä, mutta niiden lisäksi tarvitaan asenteiden tukea. Vaikka perusoikeuksia kirjaimellisesti noudatettaisiinkin, asenteet voivat olla syrjiviä, suuntaan tai toiseen. Tämä on haaste sekä aloitetta kannattaville että siihen torjuvasti suhtautuville. Jokaisen toive tulla hyväksytyksi on otettava vakavasti. Ketään ei saa painostaa.

Asenteiden korjaaminen tasa-arvoiseksi on vaativampi, mutta tavoiteltavampi tehtävä kuin lain muodollinen muutos. Laki voi ja sen tulee taata kaikille yhtäläiset oikeudet, mutta rakastamaan ja kunnioittamaan laki ei voi käskeä.

Kannanotto kansalaisaloitteeseen edellyttää sen selvittämistä, mitä avioliitolla tarkoitetaan. On varsin yllättävää, että avioliiton luonteesta ei ole viime aikoina juurikaan käyty periaatteellista ja julkista keskustelua. Päähuomio on keskittynyt siihen, pitääkö tehty kansalaisaloite hyväksyä vai hylätä. Olisi päästävä syvemmälle perustelujen pohtimiseen, riippumatta siitä, puoltavatko vai torjuvatko ne esittäjiensä mielipiteitä.

Käsitykset avioliiton solmimistavoista, luonteesta ja tehtävistä ovat vuosisatojen aikana vaihdelleet – kuten aloitteen perusteluissa oikein todetaan. Menneisyydessä avioliitto on usein ymmärretty sukujen väliseksi sopimukseksi, joka solmittiin vanhempien päätöksellä. Avioliitto on ollut ensi sijassa velvollisuus, jonka tehtävänä oli huolehtia suvun jatkumisesta. Liitoissa mies on tavallisesti käyttänyt päätösvaltaa; nainen on ollut alistetussa asemassa.

Käsitykset avioliitosta ovat vähitellen avartuneet ja monipuolistuneet. Naisen ja miehen vapaa oikeus solmia keskinäinen liitto on tänään itsestäänselvyys. Taloudellinenkin tasa-arvoisuus on totta useammin kuin aiemmin. Velvollisuusliiton rinnalle on tullut rakkausavioliitto, vaikka kaikenlaisiin suhteisiin sisältyy sekä velvollisuuksia että kiintymystä.

Aatehistoriallisesti on kiinnostavaa, painotetaanko avioliiton arvioinnissa puolisoiden fyysistä ja biologista yhteenkuuluvuutta vai heidän henkistä ja sosiaalista suhdettaan. Joskus on väitetty, että edellinen kuuluisi menneeseen aikaan, jälkimmäinen taas edustaisi modernimpaa ajattelua. Ovatko näin ajateltaessa käsitykset myös väärällä tavalla vastakohtaistuneet ja yksipuolistuneet?

Monet avioliitolle ominaisina pidetyistä sosiaalisista piirteistä soveltuvat myös parisuhteisiin. Avioliittoon yhdistettyjä hyveitä, kuten keskinäistä kunnioitusta, uskollisuutta ja jatkuvuutta, on tarpeen noudattaa kaikissa ihmissuhteissa, niin  yksilöiden välillä kuin politiikassa, kasvatuksessa ja työssä.

Oma pitkä historiansa on käsityksellä, että yksi avioliiton keskeisistä tehtävistä on suvunjatkaminen, joka saa alkunsa miehen ja naisen välisestä fyysisestä liittymisestä toisiinsa. Sukupuolten välinen ruumiillinen erilaisuus ja yhteenkuuluvuus ovat osa ihmisyyttä, vaikka tämän puolen liiallinen korostaminen voikin johtaa yksipuolisuuksiin.

Sukupuolten biologinen erilaisuus ja täydentyvyys ovat olleet ja ovat yhä edelleen ehto ihmissuvun jatkuvuudelle. Tämä realiteetti tunnustetaan myös silloin, kun vanhemmuus on modernin lääketieteen keinoin mahdollista samaakin sukupuolta oleville.

Kulttuureja jakavia ongelmia ei tarvita lisää

Elämän syntymisen ihme edellyttänee myös tulevaisuudessa naisen ja miehen erilaisuutta, millä tavalla heidän keskinäiset oikeutensa sitten määritelläänkin. Voisiko tässä olla yksi perustelu sille, että yhteiskunta antaa avioliitolle erityisaseman, mutta pitää samalla huolen kaikkien suhteiden tasa-arvoisuudesta?

Aatehistoriallisen arvioinnin kannalta on tärkeää pohtia, millainen rooli ihmisen ruumiilliselle todellisuudelle annetaan aikana, jolloin kokemukselliset arvot tuntuvat julkisessa keskustelussa korostuvan. Ihminen ei ole vain joko sosiaalinen tai biologinen olento, vaan kokonaisuus, jonka kaikki puolet edellyttävät toisiaan.

Erilaisia avioliittokäsityksiä on kautta historian yhdistänyt ajatus avioliitosta miehen ja naisen välisenä suhteena. Miehen ja naisen välisellä liitolla on laaja globaali arvostus hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa ja uskonnoissa. Olisi tuskin onnellista, jos pohjoisen ja läntisen maailman nykyhetkiset katsomukset loisivat uusia jännitteitä ihmiskunnan keskuuteen. Kulttuureja jakavia ongelmia on muutenkin tarpeeksi.

Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä liittona (16. art), samoin Euroopan ihmisoikeussopimus (12. art). Monet erilaiset kulttuurit ovat liittyneet tähän yleisinhimilliseen ja luonnonoikeudelliseen perusnäkemykseen.

Edellä olen halunnut pitäytyä yleisinhimillisissä argumenteissa. Esittämiini kysymyksiin ja näkökohtiin voidaan kuitenkin päätyä myös kristinuskon arvomaailmasta käsin.

Ennen kuin nyt tehtyyn lakialoitteeseen voidaan ottaa kantaa, on käsitykseni mukaan tarpeen laatia mahdollisimman avoin selvitys siitä, mitä avioliitolla on historiallisesti ja kulttuurisesti tarkoitettu ja mitä sillä nykyään tarkoitetaan. Kun erilaiset perustelut on kirjoitettu auki, turhia vastakkainasetteluja voidaan välttää. Silloin kaikilla on mahdollisuus arvioida omia ja toisten näkemyksiä kunnioittavassa hengessä.

Eero Huovinen