Olemme huikean selviytymistarinan äärellä. Työtoverini Nina, Reijo ja Heikki lukivat meille kappaleen ihmissuhdedraamasta, jossa muutaman tunnin ja lopulta muutaman päivän aikana toteutui yksi kristinuskon voimannäyttö. Kaikki kääntyi päälaelleen. Pahis muuntui hyvikseksi. Syrjään sysätty, yksinäisyytensä onkaloihin pakotettu, sai yllättäen yhteisössään aivan uuden aseman. Juuri tätä on kristinusko: vapautumista häpeästä ja mykkyydestä, lupaa puhua siitä, mikä on totta omassa elämässä, ujoa iloa saada taas olla tervetullut.
Meille on tallennettu tämä kertomus siksi, että se voisi tapahtua yhä uudelleen ja uudelleen Kannelmäessä, Utsjoella, Brysselissä ja Namibiassa. Ja meille kerrotaan sitä siksi, että meistä tulisi tämän kertomuksen toteuttajia omassa elämänpiirissämme, omassa arjessamme. Jeesuksen vuorovaikutustaidot, hänen tunneälynsä, kutsuu meitä tekemään samaa: mykkyyden ja häpeän homeilmasta avoimuuteen, anteeksiannon vapauteen ja oman äänensä löytämiseen osana omaa yhteisöään. Kristinuskon ydinsana on tervetuloa!
Mitä siis oikeastaan tapahtui? Työtovereitteni lukema teksti, käsikirjan mukaisesti, oli kuin Iltapäivälehden viimeinen kommentti pitkästä tapahtumaketjusta. Samarian kaupungissa oli tapahtunut kummia. Miksi ja miten niin? Tämän päivän huikean loppuhuipennuksen ymmärtääkseen on palattava vielä viime sunnuntain tekstiin, josta kertomuksen käänteet saivat alkunsa.
Nimettömäksi jäänyt nainen oli vedenhakumatkalla keskipäivän aikaan. Kukaan ei silloin halunnut olla sillä polulla polttavan auringon aikaan; vain sellainen, joka ei rohjennut aamuvarhaisen viileydessä kohdata juoruilevia naapurinnaisia eikä uskaltanut kohdata heidän edessään itseään. Häpeä, menetykset ja sydämen surevat haavat eristivät hänet. Kaivolla hän säpsähtää. Mies puhuttelee häntä. Juutalainen mies, joka pyytää jotakin! ”Saanko käyttää juomakuppiasi?” Nainen varmistaa miehen mainetta: ”Kai Sinä ymmärrät, että olen samarialainen – kuuluun siihen etniseen ryhmään, jota Sinun uskosi mukaan on halveksittava. Ethän Sinä saa puhella minun kanssasi – ja jos kosket minun juomakuppiini, olet itsekin saastuva.” Jeesus avaa vuorovaikutuksen tarvitsemalla jotakin häneltä, joka ei oppien mukaan ansaitsi edes ystävällistä katsetta! Tässäkö meille yhteisöllisen viisauden maastomerkki: me kaikki tarvitsemme toisiltamme jotakin. Meidän kaikkien on opeteltava pyytämään ja antamaan, kysymään ja jakamaan.
Keskustelu kaivolla jatkuu. Jeesus tekee kipeän siirron: ”Hae miehesi tänne.” Nainen rohkaistuu kertomaan sen, mikä on totta. Monta miessuhdetta takana; osa historian kovien sääntöjen pakottamana; nainen oli sukunsa ja miehen sukunsa omaisuutta, jos jäi leskeksi. Mikä helpotus hänelle, tälle nimettömälle, saada kertoa kaikki se, mitä hän oli kokenut ja mikä oli vienyt hänet syvään yksinäisyyteen ja sosiaaliseen eristäytymiseen. Ehkä hän sai luvan myös muistella, kertoa iloistaan; nekin yksinäisyyttään oli jo unohtanut, torjunutkin.
Tässäkö myös meille kristinuskon voima, Jeesuksen tarjoama esimerkki: luoda tila, jossa saamme ja voimme erilaisina ihmisinä olla totta koko elämäntarinamme kanssa. Sellaisia paikkoja on harvassa! Kirkon tarjoamana se voi olla lahja, syvä lahja. Kaivon kohtaamiskokemus voi toteutua diakonin vastaanotolla, lastenohjaajan iltapäiväkerhon vaatenaulakolla, kirkon eteisessä suntion vierellä tai ihan vaan tänäänkin täällä kirkossa, jossa kukaan ei tuputa, komenna eikä kysele, vaan saa levätä Jumalan lempeän katseen alla.
Mutta tämä ei vielä riitä! Kristityn lahja on viedä, luoda, tämä ilmapiiri arkeemme; koteihimme, työpaikoille, asuinyhteisöihin tai sukulaiskuvioihin – Jumalan läsnä ollessa saa olla totta; Jumala ei tarvitse kulissejamme eikä valkoisia valheitamme. Hän hyväksyy meidät kokonaisesti, kaikkinemme. Se kokemus ja kyky rakentaa vuorovaikutusta toteutui Sykarin kaivolla Jeesuksen myötä; tämä kertomus pysyy elävänä vain, jos me Jeesuksen seuraajat teemme tästä totta omassa arjessamme.
Sykarin nimettömän naisen selviytymistarina huipentuu muutokseen, jonka hänen naapurinsa ja kotikaupunkinsa asukkaat totesivat. He alkoivat uskoa Jeesukseen ” tämän naisen todistuksen perusteella”. Juuri tässäkin kristinuskon syvä ihme: ihminen, joka ei kelvannut edes julkiselle vedenhakupolulle; ihminen, joka oli leimattu syntymätaustansa ja elämänkokemustansa takia; ihminen, joka ei siinä yhteiskunnassa ollut oikeuskelpoinen eikä voinut siis antaa uskottavaa lausuntoa mistään. Nyt kaupunkilaiset uskoivat hänen kannanottonsa ja kokemuksensa. – Ihminen, joka oli ollut toistuvasti kielteisten uutisten kohde, olikin yllättäen se, jolla oli myönteisiä uutisia toisille.
Mihin tämä huikea selviytymistarina meitä kutsuu? – Niin mihin? – Löydänkö itseni Sykarin kaivolta kaivaten sitä, että saisin jollekin kertoa kaiken, mitä olen kokenut? Olisinko silloin kuulijana vai kokemusteni kertojana? Vai olisinko kotikulmillani se, joka muuttaa mielipidettään, asennettaan, toimintaansa läheisistään tai syrjään jääneistä? Vai olisinko tänään juuri se, joka sallii itselleen levon Jumalan hymyilevän katseen alla; muistaa sen, että kaikki me lopulta olemme heitä, joille siunaus kuuluu ja joita Jumalan rakkaus saa koskettaa. Muistaa sen, että Jumalan ydinviesti jokaiselle on TERVETULOA!