Suomalainen vuodenaika tuntuu joskus sopivan sangen huonosti kirkkovuoden rytmiin. Pimeyteen kietoutuvassa aamussa meille kaiutetaan VALVOKAA! Hämärän hyssyssä hidastunut mieli joutuu havahtumaan adventtisunnuntain kehotuksiin: PYSYKÄÄ HEREILLÄ! OLKAA VALPPAAT! Lyhdyt eivät saisi sammua eikä palvelija saisi olla torkkumassa Isäntänsä häntä lähestyessä. Onko tämä julmuutta vai uskontien syvää viisautta?
Ensi lukemalta altistuin stressille. Teksti takoi selkääni vaatimusta vaatimusten päälle. ”Vaikka vasta sydänyön jälkeen Isäntä tulisi, vain valvoessasi olet autuas ja pääset Jumalan vieraanvaraiseen pöytään.” Entä jos en jaksa? Entä jos uni on vastuuntunnetta suurempi ja lyhdyn liekki hiipuu huomaamattani? Saisiko edes kirkossa kuulla kutsun lepoon, kun joulustressi, yt-stressi, ihmissuhdestressi taakoittavat jo riittämiin?
Kipuilen armollista Jumalaa hamuten. Mieli ryntäilee tekstin riveillä ja hakee suuntaviivaa, kuinka kasvaa kristittynä, valvoa ja olla kutsumuksen arvoinen. Kolmannella lukemisella huomaan, että eiväthän ne palvelijat säntäilleetkään tehtävästä toiseen, vaan heidän oli oltava valmiina kuulemaan ovelta kuuluva koputus, silloin kun Isäntä halusi tulla sisään. Tulla sisään, ei moittiakseen, vaan ollakseen heille hellä, ystävällinen, vieraanvarainen. Tekstin mukaan ”Hän jää palvelemaan palvelijoitaan yhteisessä ruokapöydässä.” Valtava vastakulttuurinen viesti silloiselle johtajuuskäsitykselle. Tämä meidän Jumalamme – meidän Iskä – on tällainen!
Uskallanko ojentautua tähän suuntaan: valvominen onkin sitä, että kuulen, kun Jumalan läsnäolo lähestyy, koputtaa ovelleni. Mieleni ovelle, jonka kiire, elämän haavat tai pettymykset kirkkoon saivat ruostumaan. Että aavistaisin tuo koputuksen, joka ei tule moittimaan eikä tuomitsemaan, vaan haluaa kutsua minut juhlaan, elämän värikylläiseen juhlaan. Että rohkenisin hyväksyä Jumalan vieraanvaraisuuden osakseni. Tuo koputtaja ei tule pakottaen eikä väkivaltaisesti: Hän jää odottamaan vastaustani, siihenkin Hänellä on varaa! Valvominen onkin siis sitä, että luotan tuohon koputukseen, joka tuo elämääni Jumalan lempeän läsnäolon. Kun Hän palvelee, pöydässä on herkkuja kukkurapäin: anteeksiantamusta, syvää hyväksyntää, iloa ja yhteisön turvallisuutta.
Rakkaat Tuuli, Ulla ja Tapio, hetken kuluttua te annatte alttarin edessä pappislupauksenne. Papin työn vaativuuden ja vastuullisuuden keskellä teillä on tukena ja turvana tuo koputus, jolla hyvä Jumala lähestyy myös jokaista teistä. Kaikkina pappiselämänne päivinä Hän on se, joka sitoutuu kannattelemaan teitä, palvelemaan ja kutsumaan teitä yhä ja aina vaan vieraanvaraiseen pöytäänsä. Siksi te, Tuuli, Ulla ja Tapio saatte lähteä toteuttamaan kutsumustanne luottavaisin mielin. Te olette kuulleet koputuksen ja avanneet oven: Jumalan vieraanvaraisuus on osanne, tänään ja aina.
Mutta mitä tapahtuu, kun Jumalan hyväksyntä ja vieraanvaraisuus yllättää? Kävisikö niin, että valvominen alkaa merkitä myös sitä, että pitää silmänsä auki. Enää ei pelkää todellisuutta, vaan näkee Jumalan luomistyötä niin kauniissa kuin rumassa, niin täydellisessä suorituksessa kuin keskeneräiseksi jääneessä yrityksessä. Kävisikö niinkin, että oppii erottamaan oleellisen epäoleellisesta? Että huomaisi, kuka oikeasti tarvitsee apua, jotta kaikesta huolimatta näkisi eteenpäin? Että puolustaisi heitä, joita liian moni tuomitsee? Että näkisi lööppien ja leimojen takaa ihmisen ja kuulisi vaatimusten alle uupuneiden ihmisten sanattomat pyynnöt?
Ella Palo / Eetu Jokela luki meille Jesajan vision kristittyjen kutsumuksesta: ”Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: Olkaa lujat, älkää pelätkö”.
Kristityn valvominen on silmät auki kulkemista: liikuttua oleellisesta, olla stressaantumatta epäoleellisesta. Nähdä kätkettyä hätää, unohtaa tuomitseminen ja ennakkoluulojen valta. Pitää horisontissa Hänet, joka koputtaa ovelle ja haluaa tarjota elämän juhlaa meille, kaikenlaisille meille.