Piispan avaussanat Lähetysteologisessa symposiumissa 7.6.2013 Messukeskuksessa

 

”Mitä kieltä Jeesus ymmärtää?” Kahdeksanvuotiaan tytön kysymys on yhtä tiukka kuin hänen letitetyt hiuksensa. Hänelle tässä kysymyksessä kaikki on läsnä. Yhtä paljon kuin hänen silmissään on janoavaa luottamusta, niissä väikkyvät myös tumman mudan muistot: hän on nähnyt liikaa ja hänelle on tehty enemmän kuin pahaa. Nyt hän kysyy minulta, haavoittuvissa silmissään mykistetty viha ja hetkeksi häivähtävä luottamus. Ja minä vastaan: ”Sinun kieltäsi.” – ”Oletko varma, oletko ihan varma?” ”Olen”. – Varmistukseni saatuaan hän hyppää kaulaani, puristaa kuin ainoaa, mikä enää jäljellä. Omat kyyneleeni tukahtuvat, valuvat vasta myöhemmin. Toistan hiljaa hänen hiuksiaan silittäen ”Jeesus puhuu sinun kieltäsi.”

Yhtä varma kuin yhä olen vastauksestani hänelle, olen epävarma siitä, onko meidän Jeesuksen seuraajien kielitaito kohdallaan? Onko puhekielemme kaventumassa kirjoitetuiksi kielioppisäännöiksi? Oheneeko uskon äidinkieli yhteen muottiin, joissa moniäänisen harmonian ilo kääntyy kilpalaulannaksi?

Kristinusko on oleellisesti suhteiden solmimista ja kommunikaation syvää virtaa. Tämä suhteiden ketju silmukoituu Jumalan, ihmisten ja koko luodun maailman kaikenlaisten osa-alueiden välillä. Jumala luo kontaktin ihmiseen. Ihminen löytää kontaktin toiseen ihmiseen. Yhteisö rakentaa yhteyden toiseen yhteisöön. Usko toteutuu tässä silmukoituvien suhteiden todellisuudessa – siinä jossa Jeesus ymmärtää jokaisen omaa kieltä. Tämä suhdeverkosto ei perustu samanmielisten ja samankaltaisten sisäiselle kontrollille, vaan se rakentuu Jumalan luomistyön juhlalle. Tässä suhdeverkostossa puhutaan kieltä, jonka laatukriteereitä ei mitata sanojen paljoudella eikä omien mielilauseiden toistoilla. Jumalan valtakunnassa me olemme jatkuvassa kielikylpykoulussa, sillä meidän ei ole tarkoitus vakuuttaa puhumisellamme itseämme eikä lähipiiriämme omasta oikeassa olemisestamme. Meidän kielitaitomme mittataulukko on ”kuullun ymmärtäminen ” – mutta ei omassa sisäpiirissämme, vaan meistä kauempana elävien keskellä. Täällä kaukana kotikortteleissa tai siellä kaukana toisissa maissa.

Puhuminen on kristinuskon voima: asioita voi sanoittaa ja kokemuksistaan saa puhua, Jumalalle ja toisille ihmisille. Sanan ja sanoittamisen kirkossa viestinnän keskittäminen kuitenkin vain kirjaimiin, kaventaa viestimme voimaa. Joskus saa olla myös sanoitta, antaa hämmennyksen tulla tai neuvottomuuden ottaa valtaansa. Juuri näissä tuokiossa meidät yllättää Pyhä Henki, kaikkien tulkkien ja kielenkääntäjien äiti. Hän ehkä kutsuu meitä oivaltamaan, että sanoja voimallisempi on asenne; puhetta vahvempi tila, jossa lupa löytää omat kadotetut sanansa; oppia todellisempi rakastava kirkko, jossa kaikille tervetulotoivotus.

”Jeesus ymmärtää Sinun kieltäsi?” – Rakkaat kristityt, tarvitsemmekohan me kielikurssia? Emme puhuaksemme lisää ja enemmän, vaan ymmärtääksemme sen, mitä meille puhutaan ja aavistaaksemme sen, mistä ei edes uskalleta puhua.