Cantores Minores ei ole vain nuotteja, partituureja ja sävelkulkujen tasokasta sointia. Ei edes pelkästään sitä, että eri-ikäisten poikien yksittäinen ääni sulautuu yhteiseen tulkintaan, minkä edessä olen usein hämmästellyt, häikäistynyt, kyynelehtinytkin.
Toki kaikkea tuotakin kuorolaulu on: sävelmestareiden ja sanoituksen taitajien yhteinen tanssi, joka yhä uusissa maissa ja yhä uusien sukupolvien kautta liikkuu ja liikuttaa tulkinnallaan ja toteutuksellaan. Kovan työn kautta. Harjoittelemisen kärsivälliseen rytmiin suostuen.
Kuoromme elää konkreettisesti todeksi myös sitä, mitä monissa juhlapuheissa haikaillaan ja komiteamietinnöissä tavoitellaan.
Kuorotodellisuudessa poika saa rakennuspuita omalle identiteetilleen: hän liittyy ikiaikaiseen perinteeseen ja eurooppalaiseen traditioon. Kuorossa kohtaavat tasa-arvoisesti helsinkiläisen sivistyssuvun vesa, vasta äskettäin pääkaupunkiseudulle tullut ja myös maahanmuuttajaperheen nuori osaaja.
Kuorossa eri-ikäiset pojat oppivat toisiltaan sekä vastuunkantoa että ilonpitoa. Tässä yhteisössä sitoutuminen, kurinalaisuus ja toimiva tapakulttuuri kasvavat huomaamatta sosiaaliseksi pääomaksi.
Konserttivieraalle näkyvillä ovat pojat, johtajansa ja keskeiset vastuunkantajat. Heidän kaikkein innoitus ja ammatillinen korkeatasoisuus lepäävät myös näkymättömien taitajien varassa: muonittajat, kuuntelijat, harjoituksiin kuljettavat, kipupisteiden tunnistajat, papereita ja paineita kestävät. Kuorossamme erilaiset vastuut ja monenlainen jaksaminen vievät päämäärään, minkä palkintona on yhteisöllinen luottamus ja yksilöiden oma ilo.
Konsertissa istuessaan herkistyy, aavistaa jotakin oleellista, avautuu kauneudelle, mikä koskettaa ja saa muistamaan… Silloin Pyhä on hipaissut.
Näistä hetkistä olen CM:lle kiitollinen.