Myrsky! Salakavalasti nouseva ja yllättäen päälle kaatuva. Tai hetkessä hyökkäävä, repien, särkien ja tuhoa tehden.
Tässä kirkossa on tänään koolla myrskyjen asiantuntijoita. Sairaalassa työtään tekevä saa usein kutsun paikalle jonkinlaisen myrskytuhon jälkityöhön. Jokaisella on tunnemuistia myrskyn riepottelusta; arpensa meillä kaikilla. Myrskyn tuhoja on saanut katsella sekä kaukaa tarkkaillen että myös oman ihon alla kipuillen.
Miksi myös Raamattuun on tallennettu myrskykuvaus? Miksi juuri tämä kertomus on innoittanut monia laulujen tekstittäjiä, kuvataiteilijoita, säveltäjiä? Miksi se on painunut syvästi pyhäkoululaisen mieleen – yhtä jännittyneenä sitä on kuunneltu lappilaisessa pirtissä kuin afrikkalaisen palmun alla?
Itselleni on tärkeää, että Raamattuun on tallennettu tieto siitä, että Jeesuksen lähimmätkin ystävät olivat tuiki tavallisia ja hyvin inhimillisiä. Meille ei tarjoudu esikuvaksemme yli-ihmisiä, joille vain rajattu määrä tunteita olisi sallittua tai joiden käytös olisi tiukkaan kontrolloitua ja onnistumisesta menestykseen liitämistä. Takkuamista, periaatteiden unohtumista ja annettujen lupausten rikkomista mahtuu opetuslasten arkeen, kerta toisensa jälkeen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan kerrota Jeesuksen harkinneen lähitiiminsä vaihtamista parempaan tai Hänen lopullista hermostumistaan hitaasti oivaltavien opetuslastensa kanssa. Tässä kertomuksessa kauhu ja pelko valtaavat heidät. Tyyneys, mielen tasapaino ja jumalainen luottamus ovat tipotiessään.
Jeesuksen lähipiiri reagoi lähestyvään uhkaan aidon ihmisen tavoin. Todelliset tunteensa näyttäen. Niiden keskelle Jeesus saapuu. Aitous tekee tilan Pyhän saapumiselle. Raamattu kuljettaa elämän todellisuutta mukanaan keskeisten henkilöhahmojensa kautta. Evankeliumin ydinsanoman tähden näitä tuokiokuvauksia ei haluttu jättää pois, kaunistella tai unohtaa. Tämän tähden mekin olemme kaikkinemme ja kokonaisina mukana – kaikkine myrskykokemuksinemme, rajuilmamuistoinemme ja arpikudoksinemme. Aitoon tilaan ja rehelliseen maisemaan tulee tila Pyhän laskeutua, astua veneeseen ja johdattaa reitille, mikä vei perille.
Matteuksen tallenne tästä samasta myrskykohtauksesta pitää sisällään myös Pietarin, joka on hukkua myrskyäviin aaltoihin. Hän lähtee veneestä uhmakkaasti luullen voivansa kävellä vettä pitkin. Muutaman askeleen otettuaan hän havahtuu myrskyn voimakkuuteen ja alkaa vajota. Toisten auttamana hän pääsee kiipeämään takaisin veneeseen. Onko tässäkin viestiä meille inhimillisyyden todesta ottamisesta? Vaara on myös tunnistettava, uhkakuvien todelliset riskit ja oma rajallisuus hyväksyttävä. Usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan ei tee meistä kaikkivaltiaita. Kristitty ei turhenna, väheksy eikä kiellä todellisen myrskyn tuhovoimaa. Hän oppii elämään sen keskellä, omat rajansa tunnistaen.
Voimantunnossa myrskyn ylivoimaa uhmaava saattaa löytää itsensä vajoamasta: löytääkö hän silloin meistä työtoverin tai ystävän, joka ei moiti ja ala opettaa, vaan ojentaa kätensä ja vetää takaisin yhteiseen veneeseen? Myrskystä ei selvitä vene jättämällä ja ryntäämällä eri suuntiin, yksin räpiköimään. Me olemme samassa veneessä – sieltä ei ole viisasta tyrkkiä toisia laidan yli eikä myöskään etsiä itselle loistokkaampaa huvijahtia. Me olemme kohtalaonyhteydessä toisiimme ihmiskuntana, kansalaisina ja työyhteisöinä. Vajoavat, pois hypänneet tai pois tyrkityt ovat tervetulleita tähän samaan yhteiseen veneeseen – siellä on tilaa.
Vai onko yhä näin?
Den som med tron om egen kraft utmanar stormens övermakt finner sig troligen själv i att gå under: finner han då bland oss en arbetskamrat eller en vän, som inte klandrar eller vill lära, utan räcker sin hand för att dra upp honom i den gemensamma båten? Ur stormen kommer man inte genom att lämna båten och rusa åt olika håll, eller ensam sprattla. Vi äro i samma båt – ur den är det inte klokt att skuffa andra över bord eller att söka åt sig själv en lyxigare jakt. Vi äro ödesgemenskap till varandra som människor, medborgare och såsom arbetsgemenskap. De sjunkande, de bort hoppade och de bort skuffade äro alla välkomna till denna gemensamma båt – där finns rum.
Eller är det ännu så?
Myrskyn jälkeen tuli tyven. Ehkä opetuslapset kertasivat kokemustaan yhä uudelleen rantanuotiolla. Kuorivat mielensä kauhua kuin sipulia toisilleen ja toisistaan. Vai kävikö lopulta niin, että myrskykokemuksesta päällimmäiseksi jäikin kokemus selviämisestä, yhteisen luottamuksen löytymisestä, Pyhän laskeutumisesta ja sen kantavuudesta juuri silloin, kun oli menettämäisillään toivonsa? Oliko myrskyssä sittenkin mukana myös siunauksen salaisuus? Näkikö myrskyn jälkeen jotakin uutta itsestään ja kanssaihmisistään. Toiko myrsky mukanaan myös oivalluksen, joka avasi oven?