Tämä dramaattisesti polveileva teksti on sekä kammottava että lohduttava. Se tuntuu julmalta ja kaukaiselta, mutta samalla arkiselta ja käytännölliseltä. Raaka jako häviäjiin ja voittajiin puistattaa; jotkut toivotettiin tervetulleiksi, toisten edestä ovi paiskattiin kiinni.
Kun tällaista kuulee toistuvasti uutisvälityksessä, eikö kirkon penkissä saisi kuulla jotakin muuta? Yhteisestä matkasta ja joukosta, joka sulkee sisäänsä kaikki ja kaikenlaiset? Onko tässä kuvauksessa pohjimmiltaan kyse julmasta jaosta vai syvästä kohtalonyhteydestä? Mihin Jeesus halusi herätellä kuulijoitaan tällä kertomuksella? Miksi tätä ravistelevaa tekstiä tarvitaan? Miksi se luetaan meille kerran vuodessa, juuri ennen kuin jouluvalot syttyvät ja olemme jo siirtymässä jouluvalmisteluihin?
Kertomusta kuunteli aikanaan kahdenlainen joukko – ja kummatkin osapuolet tulivat yllätetyiksi. Oli heitä, joille uskon sisältö oli tuttua, opinkappaleet hallussa ja säädökset mallikkaasta elämästä tiukasti mielessä. He pitivät itseään arvossa ja aika ajoin nyrpistivät nenäänsä heille, joiden elämänkaari ei sujunut ihanteitten mukaan tai joiden hartaudenharjoitus oli ohutta, vajavaistakin. Näiden toisten olemassaolo sai heidän oman erinomaisuutensa kukoistamaan. He olivat varmoja omasta hyvyydestään; osasivathan he uskon kappaleet ja täyttivät täsmällisesti temppelin herrojen toiveet. Tämä joukko kuulijoista oli tottunut siihen, että ovet ovat heille avoinna ja pääsy haluamiinsa paikkoihin esteetöntä. Heidän horisontissaan näkyi siisti maisema; näkymää eivät pilanneet rupusakki tai luuserit eivätkä mielenrauhaa järkyttäneet totiset tarinat ruuan puutteesta, terveyden tai kumppanin menettämisestä, vapauden riistosta. Heille he itse olivat uskossaan ja tyytyväisyydessään kylliksi.
Tätä joukkoa Jeesus järkyttää puheellaan. Hän yllättää heidät kuljettamalla heidän eteensä ihmiskohtaloita toinen toisensa jälkeen. Usko ei olekaan vain totena pitämistä, puheen kuuntelemista ja temppelin sisäpihoissa istumista. Taivaspaikkamme kiinnittyy vahvasti maahan ja maailmaan. Kun tähyämme Jumalaan, horisonttiin ilmestyy myös ihminen, lähimmäinen. Jeesus tunnustautuu syvään kohtalonyhteyteen maan ja siellä asuvien ihmisten kanssa. Voimakkaammin asian voisi tuskin ilmaista kuin kuulemalla Jeesuksen toteamuksen siitä, että ”parhaiten te palvelette minua tekemällä hyvää heille, jotka tarvitsevat apua”. Uskomme syvyys ilmenee siinä, millaisia asenteita ja tekoja meillä on toisia ihmisiä kohtaan. Tämän tekstin valossa meitä ei tunnistetakaan Jeesuksen seuraajiksi siitä, että olemme oikeassa, vaan siitä, välitämmekö me muista ihmisistä.
Jeesus kuljettaa meitä arkeen, elämän todellisuuden keskelle. Siellä Hän odottaa meitä. Hän ei karsasta likaista, säröistä, mutkalle mennyttä elämää – tokko meilläkään on silloin varaa minkäänlaiseen paheksumiseen? Keskeneräisyydessä ja sirpaleissa lienee meillä kaikilla jokin palanen tunnistettavaksi? Jeesus havahduttaa meitä huomaamaan arvostaen sen arkisen työn, jossa pelkoonsa kangistunut löytää lohdutusta ja epätoivossaan itkevä saa uuden alun. Kaikessa siinä, missä joku tuo arjen ahdistavuuteen toivon tuoksun, Jeesus näkee salatulla tavalla Jumalan läsnäoloa – keittiö, synnytyssali, vanhainkoti, kodittomien kadut ja nälkäisten vatsat, mutta myös valtakuntien salit ja päättäjien pöydät.
Kuulemassamme kertomuksessa Jeesuksen arvostamat ja myös hänen siunauksensa saavat olivat kertakaikkisen yllättäneitä: emmehän me edes tienneet tekevämme jotakin hengellistä, jotakin Jumalan silmissä suurta; ”mehän vain teimme, mitä sydämemme vaati ja ihmisyytemme edellytti. Me ruokimme nälkäisiä, autoimme kodittomia, kohtasimme vankeja, kävimme katsomassa sairaita.” Tällaisia Jeesus kutsuu ystävikseen, vaikkeivät he itse moista kunniaa pyytäneet eivätkä edes aavistaneet. Arkienkeleitä!
Kun katsomme ympärillemme tässä kirkossa, saamme katsoa arvostaen toisiimme. Täällä istuu monta sellaista, joka ei kersku uskonsa varmuudella, mutta jossa usko on salatulla tavalla tuottanut hedelmää. Jumala on ollut ehkä lähempänä kuin arvaammekaan. Ehkä juuri Hänen läsnäolonsa on saanut jaksamaan sairaan lapsen vuoteen vierellä? Ehkä juuri Hänen läsnäolonsa on tuonut kärsivällisyyttä murrosikäisen temppuillessa tai omien vanhusten hoitamisessa. Tai ehkä oivallus kristinuskosta johdatti esiäitien rukousten myötä kamppailemaan ihmisten yhtäläisen kohtelun puolesta? Jakamaan sitä leipää, jossa maistuvat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja suojaa tarvitsevien läsnäolo?
Tervehtiikö Kristus siunauksen kera ja arvostaen myös niitä esiäitejä, jotka 100 vuotta sitten sitoutuivat toimimaan sen puolesta, että naisten elämä voisi olla muutakin kuin ”surkeita orjantappurapolkuja”. Alexandra, Ida, Hilma, Tyyne… hämmästyisivätkö he, kun kuulisivat, että me kiitämme tänään Jumalaa heidän rohkeudestaan vaatia naisille oikeutta äänestää ja tytöille oikeutta opiskella. Me kiitämme heidän sinnikkyydestään, joilla kuntiin palkattiin kätilöitä, tyttöjä alettiin suojella prostituutiolta ja 15-vuotiaana solmittavilta avioliitoilta. Eikö tässä kaikessa, kuin myös äitiyspakkauksissa ja lapsilisissä, kaiu sitä samaa huolenpitoa, josta Jeesus arvostaen puhuu.
Me liitymme pitkään hyväntekijöiden ketjuun. Se alkoi aikanaan Genesaretin järven rannalta ja se on kulkenut mannerten ja vuosituhansien läpi. Nyt on meidän vuoromme kysyä, keitä horisonttiimme nousee, kun nostamme katseemme yli oman sisäpiirimme. Yksi suomalaisen naishistorian vahva hahmo Helle Kannila kirjoitti vuonna 1919 eli heti vuoden 1918 traagisen vihavuotemme jälkeen. ”On uskallettava katsoa kauas tulevaisuuteen. On uskallettava ajatella suuresti ja rohkeasti, silloin ehkä uskoen voidaan päästä pieni askel eteenpäin”.
Mihin rohkeuteen meitä nyt kutsutaan? Kuinka kauas pitäisi katseen yltää tai kuinka lähelle pitäisi uskaltaa katsoa? Keiden näkemisessä, suojan antamisessa tai ihmisarvon puolustamisessa meitä nyt tarvitaan? Heidän itsensä takia, mutta myös meidän itsemme takia, jotta Jumala saisi yllättää meidät arjessamme. Kuiskata keskellä ponnistelujamme: ”Näin tekemällä, konkreettista apua antamalla, olet siunauksesta osallinen.”
Ystävät, meitä kutsutaan ja meitä tarvitaan! Meitä tarvitaan tekemään tästä yhteiskunnasta ja tästä kirkosta paikka, jossa suojaton saa turvaa, hylätty löytää ihmisarvonsa ja näköalattomuuteensa sokeutunut tunnistaa huomisen ääriviivat. Tässä työssämme me olemme Jumalan työtovereita, tietämättämmekin ja siitä numeroa tekemättä. Kaikki he, jotka tuovat keskuuteemme lohtua, oikeudenmukaisuutta ja sinnikkyyttä kestävän kehityksen ja jokaisen ihmisarvon puolesta, kaikki he kantavat mukanaan Jumalan siunausta. Tästä me iloitsemme, tämän tiedon edessä hämmennymmekin ja tästä me yhä uudelleen voimaannumme.