Matt.24: 1-14
Huh, mikä teksti! Tämä oli ensimmäinen ajatukseni aloittaessani paneutua tämän sunnuntain saarnatehtävään. Tiesin, että edessäni on arvostamani joukko katulähetystyön erilaista vastuunkantajaa ympäri Suomea, yhdessä Paavalin seurakuntalaisten kanssa: on siis juhlan hetki, iloisten jälleennäkemisten ja työn hedelmistä kiittämisen hetki. Miksei kirkkovuotemme tarjonnut kiitollisempaa, armollisempaa, rohkaisevampaa lukukappaletta? Tuskailin noitten Matteuksen verbien ja luonnehdintojen kanssa: repimistä, tuhoa ja väkivaltaa, rikki menemistä, nälkäisiä ihmisiä ja luonnonmullistusten puristuksiin jääneitä. Kylmennyttä rakkautta ja tukahdutettuja unelmia. Ahtaalle joutuneen kokemusta ja nurkkaan ajetun tunnelmaa. Ja kaiken päälle ristivetoa siitä, ketä uskoa ja mihin leiriin liittyä.
Aloin jo ahdistua itsekin: sekä tekstin sanoista ja sen kuvaamasta todellisuudesta että siitä, mitä teille sanoisin. Lähestyin tekstiä eri kulmista, kuljeskelin kodissani huoneesta toiseen ja annoin tuon Matteuksen tallentaman maiseman siirtyä sisääni. Yhtäkkiä värähti ja tekstin maisemasta sukeutui esille teidän maisemanne. Eikö Rengas-lehti kerro juuri tällaisesta maailmasta? Eikö Neulansilmässä, Snellulla, Pauluksessa ja Tarpoilassa tunneta juuri se todellisuus, mitä Jeesus opetuslapsilleen kuvaa.
Helpotuin ja ahdistuin, samanaikaisesti. Mitä enemmän aloin kuulla työnne todellisuutta, sitä enemmän kuulin siitä, miten yhteiskuntana kohtelemme kansalaisiamme – miten monin tavoin me sallimme syrjään sysäämisen ja yksinäisyyteen, häpeäänkin jättämisen. Mutta myös helpotuin: toki ensiksi siitä, mitä kaikkea työnne saa aikaan tämän ahdistavan todellisuutemme keskellä.
Mutta helpotukseni alkoi kuljettaa minua myös kohti Jeesuksen opetuspuhetta. Viipyily tuon aluksi ahdistaneen tekstin äärellä alkoikin tuottaa selkeyttä ja suuntaviivaa.
Ensinnä minua alkoi viehättää tuo Jeesuksen realismi, tosiasioiden tunnustaminen. Hän ei ummistanut silmiään elämän raadollisuudelta eikä tuudittanut seuraajiaan siistiin ja sopuisaan kiiltokuvamaisemaan. Katsokaa ja nähkää! Älkää paetko sitä, mikä ympärillänne on totta ja mikä tapahtuu koko ajan. Nälkä ja puute, väkivalta ja ristiriidat – ne ovat totta ja Jeesuksen seuraaja näkee ne. Ne tunkevat häntä kohti. Niiden tunnistaminen ja niiden kantamien kutsujen kuuleminen on osa kristityn identiteettiä. Juuri tässä todellisuudessa Jumala on läsnä ja löydettävissä. Ensin ei tarvitse siistiä pesää eikä lakaista roskia maton alle. Juuri tässä ja tämänlaisessa maailmassamme Jeesus kulki ja juuri tässä ja tämänlaisessa maailmassa Hän yhä kulkee. Kulkee meidän kauttamme.
Toiseksi helpotuin – ja samalla säpsähdin – Jeesuksen varoitusta meille. Hän ounastelee, että kun ihmiset joutuvat ahtaalle – kun resursseista, hyväksynnästä ja elintilasta alkaa kilpailu – alkaa myös ihmisten keskinäinen nokittelu. Jeesuksen ymmärryksen mukaan ahtaalle joutuneet opetuslapset alkavat luopua yhteisöllisyydestä ja solidaarisuudesta toisiaan kohtaan. Me alamme harjoittaa vihapuhetta.
Tämä on Jeesuksen mukaan luopumista evankeliumista. Jeesuksen tilanneanalyysi ahtaalle joutuneiden käyttäytymisestä pysäyttää minut. Miten me, rakkaat kristityt, pitäisimme toinen tosistamme huolta siten, ettei kukaan meistä eikä mikään ryhmä yhteiskunnassamme joutuisi niin ahtaalle, että viha tosiamme kohtaan on ainoa vaihtoehto?
Jeesuksen puhe kristallisoituu väärien profeettojen vaikutuksen määrittelemiseen. Helpotuin sen selkeydestä. Väärät profeetat ja luopumus saavat aikaan sen, että rakkaus kylmenee. Väärät profeetat tuovat kylkiäisinään kyynisyyttä, vihapuhetta, itseensä käpertymistä, näköalattomuutta, suvaitsemattomuutta ja pärjäämisen painetta. Mutta kun katsomme Kristukseen ja toinen toiseemme, me oivallemme elämisemme voiman. Luottamus kantaa ja kannattaa! Pelon sijasta voi avata olemisensa ja keskittää tekemisensä vuorovaikutuksen rakentamiseen! Tuomitsemisen sijasta voi tehdä tilaa armolle ja armahtamiselle!
Tämän kaiken tehdessään huomaa itsekin, että lopunaikojen pohtiminen tai maailmanlopun ennakointi väistyy omassa ajattelussa – se jää yksin Jumalan viisauden varaan. Meidän ajatuksemme, asenteemme ja tekemisemme pitävät meidät riittävän kiireisinä kaiken sen puolesta, mihin evankeliumi meitä kutsuu, – siis siihen, että rakkautta, ruokaa ja elämisen suojaa riittää kaikille.