Minä muistan, kun eräänä elokuisena iltapäivänä kävelin puistossa, muistojen puistossa, jossa kadotin sanani. Muistan sen mykkyyden, vaikka ilma – ja myös sydän – oli sanoista tiivis. Opetusaineisto ja etukäteisseminaari olivat kyllä valmistaneet meidät näkemäämme ja kohtaamaamme. Mutta silti sanat katosivat.
Seisoin kaksikymmentäneljä vuotta sitten tuon kokemuksen kanssa Hiroshimassa. Se mykkyys ei unohdu. Sanojen sijasta nimet, numerot, seinätaulut, ihmisten katseet ja erityisesti japanilaisten ihmisten hiljaiset eleet puhuivat.
Älä unohda, muista!
Ihmisen osa on elää unohtamisen ja muistamisen jännevälissä. Siinä me tunnistamme itsemme, oman polkumme ja toinen toisemme. Unohtamisen ja muistamisen kautta me kuulumme joukkoon, suurempaan kokonaisuuteen. Omasta tarinasta tulee osa jatkokertomusta.
Unohtaminen ja muistaminen. Molemmista on iloksi ja voimavaraksi. Mutta myös huoleksi ja pakoreitiksi.
Tänään, Hiroshiman kynttilälyhtyjen äärellä, me olemme muistamisen tähden. Mutta myös unohtamisen tähden – sillä muistamisen myötä, sanojen löydyttyjä ja tosiasioiden katsottua meitä silmiin, me unohdamme syyttelyn, katkeruuden, kyynisyydenkin: muistamme sen, mikä on vastuumme nyt. Muistaminen kannattaa, sillä sanat ja tosiasiat saavat meidät liikkeelle. Liikkeelle lähtevät mieli, asenteet, kansalaisen äänivalta ja päätöksentekijän mahdollisuudet.
Me haluamme muistaa, jotta me ymmärrämme, että tämän päivän teoilla ja asenteilla on merkitystä sille, mitä ihmisille ja luonnolle tapahtuu tulevaisuudessa. Hiroshiman tragedia ei syntynyt hetken tuotteena, vaan pitkänä prosessina. Hiroshiman muistaminen havahduttaa meitä kysymään, millaisia prosesseja ja millaisia kehityskulkuja me tuemme tänään. Miten me tänään annamme valinnoillamme mahdollisuuden rauhalle, oikeudenmukaisuudelle ja kestävälle kehitykselle tulevaisuudessa, vaikkapa kolmenkymmenen vuoden kuluttua?
Me haluamme muistaa, jotta me ymmärrämme, että traagisista vaiheista ei selviydy unohtamalla, vaan muistamalla. Muistamalla yhdessä. Antamalla sanat sille, mihin liittyy kipua, häpeää, kohtuutonta kärsimystä.
Selviytyvä, kehittyvä yhteiskunta tarvitsee tilan tarinoille. Paikkoja ja foorumeita sille, että kukin saa kertoa tarinansa ja sukunsakin tarinan. Miten me annamme valinnoillamme ja päätöksillämme mahdollisuuden sille, että nyt keskellämme asuvat saavat kertoa tarinansa. Myös he, joiden elämästä ei synny otsikoita ja joiden päivänkulku ei päädy facebookiin. He, jotka kaipaavat kuulijaa – siis haluavat muistaa, ei unohtaa – : vanhus Alppilan kuumaan kerrostaloyksiöön sidottuna, somali-isoäiti Vuosaaren uudessa kodissaan tai lapsi kaveria vailla. Yhdessä muistaminen on ihmisoikeus.
Me haluamme muistaa, jotta me ymmärrämme, että ihmiskunnan kysymykset ja vastaukset ovat yhteisiä. Tarvitsen osan Sinun muistiasi, jotta en unohda vastuutani ja jotta ymmärrän enemmän. Me tarvitsemme toisiamme, toistemme muistoja ja toistemme tarinoita, jotta näemme oman kotipihan aidan yli. Jotta nurkkakuntaisuutemme, ahneutemme ja omien etujen vahtimisen sijasta voimistamme yhteisvastuuta, erilaisuuden arvostamista ja kaikkien ihmisten oikeutta elää turvassa. Tähän me tarvitsemme muistia, joka kumpuaa eletystä elämästä, ihmisten tarinoista ja kohdatuista tosiasioista. Tähän kaikkeen me tarvitsemme yhteistä muistamista.