KAHDEN VAIHEILLA

Piispa Teemu Laajasalon saarna tuomiokirkkoseurakunnan piispantarkastuksen messussa 19.9.2021 Helsingin tuomiokirkossa

Odotan ja toivon hartaasti, että en joudu millään tavoin häpeään vaan voin nyt niin kuin aina ennenkin olla rohkea ja tuottaa kunniaa Kristukselle, jäänpä sitten eloon tai kuolen. Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn kaikkien teidän luonanne, jotta te edistyisitte uskossa ja saisitte siitä iloita. Silloin te Kristuksen Jeesuksen omina saatte yhä enemmän aihetta riemuita minusta, kun jälleen tulen luoksenne.

Fil. 1:20–26

Hyvät seurakuntalaiset, rakas kotiseurakunnan väki,

kun ihmiset saapuvat mereltä Helsinkiin, tämän seurakunnan kirkot näkyvät ensimmäisinä. Suomenlinnan kirkko on kaupunkiin johdattava majakka. Mikael Agricolan ja Johanneksen kirkon tornit näkyvät kauas. Kenties Suomen suosituin vihkikirkko Vanha kirkko ja sen kirkkomaa edustavat Helsingin vanhimpia yhteisten ilojen ja surujen näyttämöitä ja Jätkäsaaren kappeli puolestaan uusimpia.

Kunniapaikalla on vastassa Helsingin helmi, monille koko kaupungin tunnuskuva, tämä talo. Maamme ja kaupunkimme tärkeissä tilanteissa tuomiokirkon edessä kokoonnutaan yhteen iloitsemaan, juhlimaan, osoittamaan mieltä tai hiljentymään. Arkena kirkon portaat, tasanteet ja kulmat antavat mahdollisuuden tavata läheisiä tai levähtää. Ympärillä ovat yliopisto, valtiovalta ja kaupunki.

Kuten monissa viimeisten sadan vuoden aikana toteutetuissa piispantarkastuksissa on piispojen suulla todettu, tällä kirkolla ja tällä seurakunnalla on paljon vastuuta kannettavanaan ja se on monenlaisten katseiden kohteena. 1940-luvulla piispantarkastuksessa piispa Eelis Gulin käytti tästä kirkosta ilmausta ”valtakunnan ensimmäinen temppeli Suomen valtiopäiväkirkkona” ja 1970-luvun tarkastuksessa piispa Aimo T. Nikolainen puhui tuomiokirkosta ”Suomen kirkon näyteikkunana monessa merkityksessä” ja kutsui sitä koko Helsingin kaupungin symboliksi.

Toisaalta tämä seurakunta on noin 30 000 helsinkiläisen kotiseurakunta, jossa lapset osallistuvat kerhoihin, nuoret käyvät rippikoulun, eri-ikäiset laulavat kuoroissa, perheet viettävät elämänsä suuria juhlahetkiä ja ikäihmiset saavat turvaa taivaasta ja toisistansa. Näyteikkunasta ja valtakunnan ensimmäisestä temppelistä puhumisen sijaan tästä kirkosta, seurakunnasta ja sen tiloista voikin puhua monen seurakuntalaisen näkökulmasta mieluummin helsinkiläisten olohuoneena ja olemisen paikkana, hiekkalaatikkona, harrastuspajana, hartaus- tai rukoushuoneena.

Tätä seurakuntaa voi siis katsoa kahdella hyvin erilaisella tavalla. Täällä on kahdenlaisia tehtäviä, suuria ja pieniä, yleisiä ja yksityisiä, kaikille näkyviä ja pienessä piirissä toteutuvia. Seurakunnassa on jatkuvasti tehtävä valintoja, on tasapainoiltava ja kysyttävä, millainen painotus työssä ja toiminnassa on kulloinkin oikein, viisasta ja tärkeää.

***

Lähes päivälleen 151 vuotta sitten tämän kirkon piispantarkastuksessa, 26. syyskuuta 1870, antoi ohjeita piispa Frans Ludvig Schauman. Hänen nimeään kantava kirkkolakiuudistus oli tullut voimaan saman vuoden heinäkuussa, paria kuukautta aikaisemmin. Tuo uudistus on käytännössä suorassa yhteydessä järisyttäviin muutoksiin kirkon ja valtion suhteessa ja uskonnonvapaudessa. Schaumanin vuoden 1869 kirkkolain taustalla on kuntien ja seurakuntien erottaminen, kirkon itsenäisyyden lisääminen ja toisaalta myös selkeä sisäänrakennettu siemen sittemmin toteutuneelle uskonnonvapaudelle ja moniarvoisuudelle.

Piispantarkastuksessa tässä kirkossa hän kehotti seurakuntaa kestämään erilaiset ihmiset ja uskonväkevyydet ja kaitsennallaan halusi antaa tilaa sekä maallisemmalle että taivaallisemmalle tavalle suhtautua kirkkoon ja kirkonmenoihin.

Hän muun muassa velvoitti seurakuntaa selvittämään ratkaisua, jossa ne, jotka eivät halua tai uskalla osallistua ehtoolliselle, voivat arvokkaasti ja loukkaantumatta poistua kirkosta kesken messun. Se oli ennenkuulumatonta. Piispa Schauman oli asiasta siinä määrin tosissaan, että antoi käytännöllisiä ohjeita. Piispan mukaan tämä voi toteutua niin, että kanttori soittaa ennen ehtoollisen alkua vakavaa musiikkia, jotta ihmiset voivat arvokkaasti ja toisaalta muita häiritsemättä poistua kirkosta. Tämä on tapahtunut siis yli 150 vuotta sitten.

Hyvä kirkkoväki, eikö näin ole tänäänkin? Eikö seurakunnan olemus ole eri tavoin kahden todellisuuden rajalla elämistä? Se edellyttää erilaisten uskonpainotusten sietämistä.

Tulee tarjota väkevää julistusta hurskaille ja toisaalta avaraa armoa aremmille. Tulee kysyä samoja kysymyksiä kuin kaikkien muidenkin tämän kaupungin ihmisten hyväksi toimivien. Ja tulee myös kohottaa katse kohti taivasta ja muistuttaa, että kaikki vastaukset eivät ole maallisia. Seurakunnan tulee jatkuvasti olla kahden vaiheilla. Toinen jalka taivaassa ja toinen tukevasti tämän kaupungin kadunpinnassa.

***

Hyvät sanankuulijat,

aina tällainen kahden todellisuuden rajalla eläminen ei ole pelkästään periaatteellista. Aina se ei koske pelkästään uskon ilmaisun tapoja tai kirkon tapoja toimia osin maallisessa ja osin hengellisissä tehtävissä. Joskus kahden todellisuuden rajalla eläminen on kovin todellista.

Aika ajoin kuolinilmoituksissa toistuu eräs ilmiö. Iäkäs pariskunta on menehtynyt lyhyen ajan sisällä. Ensin on kuollut yksi puolisoista ja jo muutaman viikon tai kuukauden sisään toinen. Joku voi sanoa, että tässä on kysymys vain sattumasta. Jokainen omaisia tavannut pappi tai diakoni tunnistaa tilanteen. Näyttäisi siltä, että syyt ovat usein hyvin osoitettavia – voi esimerkiksi olla, että leski ei välitä enää syödä rakkaansa kuoleman jälkeen. Tai on tilanteita, joissa leski sanoo, että omien lääkkeiden ottaminen tuntuu turhalta, kun puolisoakaan ne eivät pystyneet auttamaan. Näitä peräkkäisiä kuolinilmoituksia katsellessa tekee mieli kysyä, että onko sittenkin niin, että kaipaukseen voi kuolla.

Kun on joskus menettänyt läheisen ihmisen, tietää tuon kysymyksen sydämessään. Kuoleman lopullisuus ja menetyksen murskaavuus saavat tuntemaan, että ei tahdo enää elää. Ajatukset ovat poislähteneen luona, elämän mielekkyys on menetetty ja ajan ei tahtoisi kulkevan eteenpäin. Tuntee, että ei itsekään ole ehkä täysin tässä todellisuudessa, vaan jossain ihmeellisessä välimaastossa. On kuin olisi kahden vaiheilla.

***

Hyvät seurakuntalaiset,

tämän päivän raamatunkohdassa ollaan tällaisen tilanteen keskellä. Pormestari luki meille tämän pyhän epistolaa kirjeestä filippiläisille. Tuo seurakunta oli ensimmäisiä seurakuntia. Paavali haluaa rohkaista seurakuntaa jatkamaan työtään. Hän on itse vangittuna eikä pääse seurakuntalaisten luokse. Vankilakirje on täynnä kärsimystä ja kaipausta. Tulevaisuudessa on epävarmuuksia. Seurakunta on nuori ja toiminta on alussa. Paavalia painaa vastuu. Hän haluaisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Hän ei ole varma, mitä tehdä. Hän kirjoittaa seurakunnalle: ”En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla.”

Kirjoittaessaan kirjettään filippiläisille Paavali on karuissa ja kiduttavissa oloissa vankilassa. Viety vapaus on rajoittanut toivoa tulevaisuudesta. Hän on suurten kysymysten äärellä ja kahden vaiheilla. Kurjuuden keskellä kyse ei ole pienestä hankaluudesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Onko parempi elää vai kuolla? Voiko suurempaa kysymystä olla? Kun elämä edessä näyttää epätoivoiselta, tuntuu taivaallinen todellisuus tavoiteltavalta. ”En tiedä, kumman valitsen”, Paavali toteaa. Hän on kuin Shakespearen Hamlet, joka punnitsee ollako vai eikö olla.

***

”En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla.” Erilaisten vastuiden keskellä meistä jokainen tietää, että kukaan ei voi olla samaan aikaan kahdessa paikassa. Vastuidensa suhteen joutuu tekemään valintoja. Voi kokea olevansa samanaikaisesti oikeassa ja väärässä paikassa. Kahden itselle tärkeän asian kanssa voi tuntea samoin kuin Paavali: ”En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla.”

Omilleen muuttava nuori ei malta odottaa tulevaa, mutta pelkää päästää irti lapsuudenkodistaan. Vanhempi voi viihtyä työtehtäviensä parissa ja kaivata samalla lastensa luo kotiin. Pitkän uran tehnyt ammattilainen odottaa eläkepäiviä, vaikka tarvitsee edelleen tärkeää työyhteisöään. Valitseminen tuntuu mahdottomalta. Oikeat vaihtoehdot tuntuvat vääriltä. Ihminen on kahden vaiheilla.

***

Paavali kaipaa Kristusta samalla tavalla kuin rakkaansa menettänyt leski kaipaa poisnukkunutta puolisoaan. Kirjettä kirjottava Paavali ei ole vain toinen jalka taivaassa. Epätoivostaan huolimatta hän on myös tiukasti kiinni tässä maailmassa. Kirjeessä hänen epävarmuutensa ja kahden vaiheilla olemisensa nimittäin kestää lopulta vain kaksi lausetta. Sitten hänelle kirkastuu jo se, miten pitää toimia. ”Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne.” Olen siitä varma. Sanat ”en tiedä kumman valitsisin” muuttuvatkin lyhyeen lauseeseen: ”Olen siitä varma”.

Paavalille kirkastuu Jumalan hänelle antama tehtävä. Elää omalla paikallaan tässä maailmassa. Myös meidän tehtävämme on valintatilanteiden ja mahdottomien valintojen keskellä katsoa Kristukseen ja luottaa siihen, että Hän antaa meille tehtävän ja elämän. Ei pelkästään kerran taivaan riemuissa, vaan täällä arjen aherruksessa. Meidän tehtävämme on elää. Meidän tehtävämme on pitää katse rohkeasti yläviistossa, mutta jalat turvallisesti maassa. Meidän tehtävämme on yhä uudelleen luottaa siihen, että Kristuksen lahjoittava täydellinen rakkaus on totta kaiken epätäydellisyydenkin keskellä. Meidän tehtävämme on nähdä, että rajalla oleminen on ihmiskasvoisen Jumalan tehtävä. Kahden vaiheilla oleminen on Kristuksen tehtävä meidän puolestamme. Meidän tehtävämme on iloita siitä, että Kristus ei ole kaukana, vaan asuu ihmisessä – Hän on läsnä silloinkin, kun tuntuisi hetkellisesti olevan etäällä.

Mikään ihmisen epävarmuus, epäusko tai epätoivo, ei voi erottaa ihmistä Kristuksesta. Meitä ei erota Kristuksen rakkaudesta se, että elämme. Meitä ei erota Kristuksen rakkaudesta se, että kuolemme. Meillä on Hänen rakkautensa, koska Hän on elänyt. Meillä on Hänen rakkautensa, koska Hän on kuollut ja ylösnoussut.

Vaikka me ajattelisimme, että olemme kahden vaiheilla; vaikka me emme enää tietäisi kumman valitsisimme – maan vai taivaan, elämän vai kuoleman; Jumala ei ole koskaan kahden vaiheilla. Jumala ei ole epävarma. Jumala on tehnyt valintansa. Hän on valinnut meidät.  Vankilassa ja vapaudessa, maassa ja taivaassa, elämässä ja kuolemassa Jumala on valinnut meidät. Sinut ja minut. Hän taluttaa meistä jokaista täällä maan päällä vaikeuksien kautta voittoon. Ja Hän taluttaa vielä jokaisen meistä kerran taivaan kotiin.

Aamen.