Piispa Teemu Laajasalon kolumni Ilta-Sanomissa pyhäinpäivänä 6.11.2021
Tuttu alakouluikäinen poika oli kirjoittanut puhelimellaan viestejä mummolleen. Hän näytti minulle puhelimen ruutua. Muutamia viimeisiä viestejä ei ollut ”voitu toimittaa perille”. Pojan mummo oli kuollut joitakin viikkoja aikaisemmin. Mummo oli rakas ja siksi poika oli useampana päivänä itsekseen kokeillut, voisiko mummolle jotenkin vielä saada lähetettyä viestin. Suru laittoi etsimään yhteyttä.
Rakkaan kuollessa toivomme, että se ei olisi totta. Alkuvaiheessa kuolemaa voi olla vaikea uskoa todeksi ja aikuisenkin mieli saattaa haaveilla ja toivoa, josko rakas läheinen olisi sittenkin vielä lähellä. Kadonneen omaiset soittavat rakkaansa puhelimeen, kuuntelevat puhelinvastaajaviestin ääntä ja taistelevat epätoivoa vastaan. Kuolleen puhelinnumeroa ei poisteta heti puhelimesta, vaan palataan katsomaan viimeisiä saapuneita viestejä ja kysellään niiden merkitystä. Kuolemaan liittyy menettäminen ja samalla toivo siitä, että jokin yhteys jäisi.
Vainajien muistelu pitää yhteyttä yllä. Vanhan sanonnan mukaan, jos ei muistella, ei muisteta. Muistellessamme rakkaamme ovat elävien kirjoissa. Heidän tekemisensä, sanomisensa ja luonteenpiirteensä ovat mielen kuvissamme elossa.
Vainajien muisteluun liittyi suomalaisessa kansanuskossa ajatuksia, joissa vainajien sielut tulevat luoksemme. 1800-luvulle asti pyhäinpäivän tienoilla koteja siivottiin ja hyviä ruokia valmistettiin vainajien sielujen kotiin tulemista varten. Kirkko opetti kyllä jälleennäkemisestä taivaassa, mutta kansa antoi sille kovin käytännöllisen sisällön.
Kun kirkkoihin hautaaminen 1800-luvun alussa väheni ja loppui, saivat hautausmaat erilaisen merkityksen. Vainajien muistamiselle tuli erillinen paikka. Viimeisten sadan vuoden aikana olemme vieneet kynttilöitä haudalle. Tapa alkoi 1920-luvulla suomenruotsalaisissa piireissä ja laajeni sotien jälkeen vähitellen koko kansan tavaksi. Yhteyden rakentaminen jo kuolleisiin ei siis ole hävinnyt, vaan muuttanut muotoaan. Emme ajattele, että vainajat tulevat meidän luoksemme, vaan me käymme vainajien luona.
Eikö haudoilla käymisessä ole jotain samaa kuin pikkupojan lähettämässä viestissä kuolleen mummonsa puhelinnumeroon? Meillä on paitsi halu muistella myös toive siitä, että yhteys ei katkeaisi. Siksi sytytämme kynttilän.
Pyhäinpäivänä kirkko opettaa pyhien yhteydestä. Se on yksi uskontunnustuksenkin lause, pyhäin yhteys. Reformaatio muutti käsitystä pyhimyksistä siten, että kaikki kastetut ovat Kristuksen vuoksi pyhiä. Pyhäin yhteys ei edellytä tulemista tai menemistä, valmistautumista tai vastaanottamista. Se on olemassa oleva yhteys.
Vanhojen kirkkojen alttarikaiteiden puolikaari merkitsee, että toinen puoli aterialle polvistuvia on jo taivaassa. Olemme saman pöydän ääressä. Ehtoollisen Pyhä-hymnissä laulamme enkelien ja kaikkien pyhien kanssa samaa laulua.
Pyhäinpäivä muistuttaa tästä pyhien yhteydestä. Kuolema ei ole piste vaan pilkku. Jälleennäkemisen hetkellä pienten ja suurten surevien viestit menevät jälleen perille. Läheistään kaipaavien kaikki kyyneleet pyyhitään vielä kerran taivaassa.
Hyvää pyhäinpäivää!