Piispan puhe synodaalikokouksessa 27.9.2022

Piispa Teemu Laajasalon puhe synodaalikokouksessa 27.9.2022 Helsingin tuomiokirkossa klo 11.15–12.00

Hyvät Helsingin hiippakunnan papit ja lehtorit,

on ihana nähdä teitä. Olen liikuttunut ja kiitollinen tästä näystä. Kiitos yhteisestä messusta. Kiitos myös väkevästä saarnasta hyvä professori Raija Sollamo.

Olen liikuttunut. Oli hienoa kätellä teidät lähes kaikki tuossa pääkirkkomme pääovella. Satoja rakkaita ja tuttuja kasvoja. Hyvät ystävät, tänään tässä synodaalikokouksessa on noin 600 pappia mukana. Enemmän kuin koskaan aiemmin Helsingin hiippakunnan koko historiassa. Kiitos siitä jokaiselle teistä.

Haluan heti alussa kiittää myös kaikkia synodaalikokouksen suunnitteluun, valmisteluun ja järjestelyyn osallistuneille. Tämä on tehty yhdessä. Ajatus oli alusta alkaen, että yhteiset juhlat suunnitellaan yhdessä – tässä on ollut iso joukko pappeja mukana. Yli vuosi sitten oli mahdollisuus osallistua ohjelman, rakenteen, kanavien, iltajuhlien, messun, viestinnän ja monien muiden juhlapäivämme yksityiskohtien rakentamiseen. Kymmeniä pappeja on ollut tässä työssä mukana. Sydämellinen kiitos teille kaikille.

Rakkaat ystävät,

katsokaapa ympärillenne! Meitä on täällä todella moninainen väki paikalla. Hiippakunnan papit ovat sekalainen seurakunta. Nuorin pappi on 26-vuotias ja vanhin on 96-vuotias. Välissä on 70 vuotta. Meitä on täällä kahdeksalla eri vuosikymmenellä vihittyjä pappeja penkissä. Läsnä ovat eri elämänkaaret, sukupuolet, hengelliset taustat ja työhistoriat. Ja jokin meitä silti yhdistää. Pappeus. Olen erittäin iloinen siitä, että hiippakunnassamme on paljon erilaisia pappeja ja erityisen iloinen olen tänään siitä, että myös monet hyvin pitkän uran tehneet papit eläkkeeltä ovat tänään paikalla.

Hiippakuntamme ensimmäinen synodaalikokous vietettiin tasan 60 vuotta sitten – lokakuussa 1962. Piispa Martti Simojoki puhui otsikolla ”Tervehdys pappeinkokoukselle ja selostus kirkon merkittävistä ilmiöistä.” Hän totesi tuossa puheessaan, että ”Tässä hiippakunnassa ehkä suuremmassa määrin kuin muualla erilaiset mielipiteet ja vakaumukset ovat edustettuina papiston piirissä.” Hiippakunnan ensimmäinen piispa on jo hiippakunnan ensimmäisen kolmen vuoden kohdalla tehnyt osuvan havainnon tämän hiippakunnan erityispiirteistä. Meillä on ajattelevaa ja moninaista papistoa. Se on arvokas ja hyvä asia tänäänkin.

Ajattelin itse tänään myös ensimmäisen piispamme innoittamana paitsi tervehtiä pappeinkokousta myös ”selostaa kirkon merkittäviä ilmiöitä”. Ennen kuin siirrymme tuohon päivän varsinaiseen sanaan, haluan kerrata kaksi asiaa pappeudesta.

Ensiksikin muistutus virkamme luonteesta. Moninaisuutta on papiston taustoissa ja mielipiteissä, mutta samalla on olennaista muistaa, että tämä virka on yksi ja yhteinen.

Tässä tapaamisessa ei ole kysymys siitä, että 600 saman alan yksinyrittäjää kutsutaan koolle. Tätä tilaisuuttamme ei voi verrata siihen, että omalla toiminimellä toimivia parturi-kampaajayrittäjiä kutsutaan virkistyspäivään, jossa puhutaan samanlaisesta työstä tai jaetaan ideoita. Ei.

Pappisvirka on yksi. Augsburgin tunnustus puhuu ministeriumista yksikössä. Me hoidamme sitä samaa virkaa. Pappisvirka ei ole kenenkään meidän omamme, vaan kirkon virka. Pappisvirka kuuluu kirkolle. Pappi ei voi olla toiminimiyrittäjä itsekseen, vaan sanan julistuksen ja sakramenttien virka on kirkon virka.

Haluan sanoa tämän tänään erityisesti sinulle, joka koet olevasi tavalla tai toisella ulkokehällä. Vaikka sinusta tuntuisi ulkopuoliselta sosiaalipsykologisesti, olet ekklesiologisesti sisäpiirin ytimessä, hoitamassa sitä yhtä Jumalan itsensä perustamaa sanan ja sakramenttien virkaa. Tämä on virka, johon meidät on kutsuttu ja johon me itse olemme pyytäneet päästä osalliseksi – useimmat itse asiassa tässä kirkossa – vastaamalla ”tahdon” alttarin kysymyksiin.

Hyvät ystävät,

tämä toimii kahteen suuntaan. Jos vähättelee muiden pappeutta, vähättelee samalla myös omaa pappeuttaan. Ja jos vähättelee omaa pappeuttaan, vähättelee samalla myös kollegan pappeutta. Tästä seuraa erityinen vaatimus myös toinen toistemme viran kunnioitukselle, meidän ei pidä toistemme virkaa vähätellä, halveksia tai halventaa, koska silloin teemme sen koko viralle. Yhteen virkaan on sisäänrakennettu erityinen vaatimus ja kutsu kollegiaalisuuteen ja reiluuteen.

Toinen näkökulma on myös syytä sanoa ääneen pappisvirasta. Synodaalikokouksen aihepiirin kannalta on erityisen olennaista, että pappisvirka on olemassa, koska Jumala käyttää sitä välikappaleenaan pelastaessaan ihmiskuntaa.

Augsburgin tunnustus liittää evankeliumin julistuksen, sakramenttien jakamisen ja niitä palvelevan pappisviran ihmisen pelastumiseen: Jumala synnyttää ja lahjoittaa ihmiselle pelastavan uskon juuri sanan julistuksen, kasteen ja ehtoollisen sekä niitä palvelevan pappisviran kautta.

Augsburgin tunnustuksen mukaan pappisvirka on kirkolle välttämätön ja yksi todellisen kirkon tuntomerkki. Tällainen, hyvät ystävät, on meidän virkamme. Se on yksi virka. Ja se on pelastuksen virka.

***

Rakkaat kuulijat, jaan päivän ”selostukseni” kolmeen osaan. Ensiksi kerron lyhyesti tilannekuvan, jossa työtämme teemme. Toiseksi kerron, mitä en toivoisi papeilta. Ja kolmanneksi kerron, mitä toivoisin papeilta. Eli aluksi tilannekuva, sitten asiat, joita en toivo papeilta ja lopuksi asiat, joita papeilta toivon. Tässä yhteydessä on syytä sanoa selkeästi – puhun tässä itselleni, vähintään yhtä paljon kuin teille. Vastuun osalta puhun ehkäpä jopa enemmän itselleni. Tarkoituksena ei ole siis puhua von oben ja ajatella, että havainnot tai toiveet eivät kosketa minua. Pikemminkin päinvastoin, havainnot vastuuttavat meitä kaikkia.

Aloitetaan lyhyellä tilannekuvalla, muutamalla havainnolla, Martti Simojoen sanoin selostuksella kirkon merkittävistä ilmiöistä. En puhu nyt kirkon nelivuotiskatsauksesta, se on jo jonkin verran vanha, mutta siihen on jokaisen hyvä tutustua. Siellä on laajamittaisesti esitetty kuvaus siitä, miten meillä menee.

Kolme havaintoa on tässä tilannekuvassa syytä tehdä: laskevat käyrät, lamaantuminen ja laskevista käyristä puhuminen.

Me kaikki olemme kuulleet vuosikausia, että käyrät laskevat. On huolestuttavaa, että meillä on niin sanottuja tavallisia seurakuntia, joissa kastemäärät ovat tippuneet 50 prosentilla kymmenessä vuodessa. Siis tavallisia seurakuntia siinä mielessä, että lukuja ei voi selittää demografialla, esimerkiksi laajalla maahanmuutolla tai huomattavan suurella nuorten aikuisten osuudella. Vastaavasti vihkimiset ovat vähentyneet paljon. Siinä on useampia selittäviä tekijöitä, mutta vähentyminen on ollut paikoin erittäin nopeaa. Kirkkoon kuuluvuus on laskenut joillain alueilla, varsinkin yksittäisten seurakuntien sisällä huomattavan paljon nopeammin.

Näistä laskevista käyristä seuraa lamaannusta. Tässä salissa on paljon etulinjan työntekijöitä, jotka helposti kysyvät, onko millään tekemisellä mitään väliä, jos joka tapauksessa luvut menevät alaspäin. Hallinnantunteen menettämisestä seuraa lamaannusta.

Erityinen tilannekuvaan liittyvä havainto ei ole laskevat käyrät tai lamaantuminen, vaan laskevista käyristä puhuminen. Sen ääneen sanominen yhä uudelleen, että kylläpä meillä menee huonosti. Ääneen sanominen deskriptiivisenä havaintona ilman, että varsinaisesti teemme mitään. Meistä monet ovat olleet kymmenissä, ellei sadoissa kokouksissa ja seminaareissa, joissa kerrotaan, miten meillä menee, ilman, että päädymme todella pohtimaan, kuinka meidän pitäisi muuttaa suuntaa. Tai jos pohdimme, pohdimme sitä teoriassa – kehittämällä, ideoimalla tai suunnittelemalla. Kirkossa hyvin suunniteltu on kokonaan tehty. Nyt on syytä toimia. Siihen liittyvät kaksi seuraavaa osiota. Ensiksi kerron, mitä en toivo papeilta. Sitten kerron, mitä toivon papeilta. Kerron molemmat potpurinomaisina selostuksina, joissa isot ja pienet asiat ovat limittäin.

***

Mitä en toivo papeilta?

En toivo, että papit yrittäisivät keksiä kirkon olemassaolon tarkoitusta uudelleen. Meitä haastetaan maailmassa, mutta vastaus ei voi olla se, että me keksimme uuden olemassaolon syyn tai tehtävän kirkolle. Voimme – ja meidän pitää koko ajan – miettiä monia keinoja ja tapoja kertoa ja toteuttaa olemassaolon tarkoitustamme. Mutta emme me voi keksiä itsellemme missiota. Kristinusko on ilmoitususkonto. Ilmoitususkonnon ajatus on se, että sitä ei tarvitse määritellä, vaan se otetaan annettuna. Kirkko on täällä kertomassa Jeesuksesta; taluttamassa ihmisiä taivaaseen ja tuomassa pieniä häivähdyksiä taivasten valtakuntaa todeksi jo täällä – armahtamalla, antamalla uusia alkuja ja puolustamalla sorrettuja. Kirkko ei ole yritys, joka voi mukauttaa liiketoimintaideansa täydellisesti toiseksi – Peugeot voi aloittaa louhintavälineiden valmistuksella, siirtyä pippurimyllyjen valmistukseen ja jatkaa autojen ja polkupyörien kauppiaana. Kirkko ei voi toimia näin. Meillä on tehtävä, joka on annettu meille, jota emme voi valita itse.

En toivo, että papit asemoivat itsensä ulkopuoliseksi kirkon tarkkailijaksi. Tämä ei ole yksityisyrittäjäbisnestä, tämä on kirkon virka. Papin tehtävä ei ole suhtautua kirkkoon tilastomatemaatikkona tai ennustajana. Pappi ei voi katsoa kirkkoa jotenkin valvontakameraperspektiivistä ja eritellä kirkon suruja ulkopuolisesti. Se on vähän sama kuin vanhempien tehtävä ei ole ongelmakäyttäytyvän lapsensa kohdalla siirtyä ennustajaksi ja todeta, että pojastamme tulee varmaankin huumenuori kymmenen vuoden kuluttua. Heidän tehtävänsä on kantaa vastuu lapsestaan, yrittää parhaalla mahdollisella voimalla ja taidolla auttaa häntä ja muuttaa suuntaa, hakea erityistä tukea muualta ja tehdä kaikkensa ja pitää toivoa yllä.

Papit eivät voi käydä kilpailua siitä, kuka osaisi sanoa kaikista synkimmän skenaarion siitä, miten kirkolla menee. Pappi on pappisvirkaansa sitoutunut ja hänen tehtävä on katsoa peiliin ja kantaa vastuuta siitä, että kirkossa onnistuisimme yhdessä.

En toivo, että papit ajattelevat, että kaikki kirkon surut ratkeavat sillä, että jokin organisatorisesti muuttuu. Rakennepuhe on hyvä renki ja huono isäntä. Joskus rakenteita on hyvä muuttaa. Ja on varmasti selvää, että jos kirkko perustettaisiin nyt, sen organisatorinen muoto ei olisi tällainen, mikä se nyt on. Mutta on vaarallista ajatella, että kaikki ongelmat johtuvat rakenteista – siitä, että ihmiset valtoimenaan saapuvat Jeesuksen jalkojen juureen, kunhan on siirrytty hiippakuntamalliin tai seurakuntayhtymämalliin tai kunhan meillä on vain 50 seurakuntaa tai kun meillä on vihdoin 500 seurakuntaa. Joskus tuntuu, että meillä on kirkossa suunnittelu-, ideointi- ja kehittämisfetissi, joka näkyy muutospuheena, josta ei seuraa mitään. Kaikkien ongelmien näkeminen hallinnollisten ratkaisujen syynä on valheellista ja valhe on siinä, että on pelottavaa nähdä se, mikä näkyy peilissä. Rakennepuheeseen liittyvät myös muut tekosyyt. Esimerkiksi se, että toteamme, että muuten täällä olisi kirkko täynnä ihmisiä, mutta nämä kiinteät penkit estävät heidän tulemisensa tänne. Voi olla, että kirkkotilaa kannattaa joskus muokkailla, mutta eivät kirkon penkit ole suurin este ihmistulvan tulolle alttarin ääreen.

Penkkeihin liittyen, en toivo pappeja, joilla on vaikeuksia kantaa penkkejä. Tarkoitan tällä sitä, että meidän virkamme on erityinen virka. Mutta se ei tarkoita sitä, että meillä olisi peruste, oikeus tai syy ulkoistaa kaikki työ suntioille tai toimistosihteereille. Muut työntekijäryhmät huomaavat jokaisen papin, joka viitsii viedä kuppinsa pesukoneeseen, joka ei pyydä erikseen suntioita siirtämään kahta tuolia, vaan siirtää ne itse. Olemme palveluvirassa, emme palveltavina virassa.

En toivo, että papit ajattelevat, että kaikki ratkeaa sillä, että me vaihdamme kieltä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kieltä pitäisi kehittää. Päinvastoin pitää. Meidän pitää puhua niin, että sydämet, korvat ja sielun kanavat aukeavat. Ja erityisesti meidän pitää varoa, että me emme puhu niin, että ne menevät kiinni. Mutta meidän täytyy varoa tekemästä tästä tekosyytä loputtomalle suunnittelulle ja kehittämiselle ja epäolennaisuuksiin keskittymiselle. Ja hyvä on huomata, että meidän asioihimme liittyy joka tapauksessa vierautta, joka ei millään kielellä ratkea. Jos me oikeasti ajattelemme, että leipä voi muuttua Kristuksen ruumiiksi, se on niin ihmeellinen ajatus, että ei sitä mitään sanoja muuttamalla voi muuttaa ymmärrettävämmäksi.

En toivo, että papit eivät tarvitsisi seurakuntalaisia. En toivo, että papit olisivat omavanhurskaita. Enkä erityisesti toivo, että papit olisivat armottomia. Tässä ajassa on hirvittävä määrä armottomuutta. Tämä aika on täynnä ihmisiä, jotka kokevat arvottomuutta, nöyryytystä, sortoa, kuulumattomuutta ja ulkopuolisuutta. Heitä meidän pitää nähdä, lohduttaa ja rakastaa. Heitä meidän pitää tunnistaa ja nostaa. Ja tämä aika on täynnä sitä kovuutta, jossa ihmiselle ei haluta antaa uutta alkua. Se on meidän tehtävämme. Kääntää uusia puhtaita sivuja, joilla ihmiset saavat aloittaa uuden kirjoituksen. Ilman, että tarvitsee kurkkia aiempia suttuisia elämänsivuja.

En toivo, että papit luiskahtaisivat vääränlaiseen rappioromantiikkaan. Siihen, että aletaan toivoa, että ”voi kunpa olisimme köyhempiä.” Se on pöyhkeää oikeasti köyhiä etelän kirkkoja kohtaan. Mutta se on myös harhaista, koska siinä väitetään, että puhe Jeesuksesta kirkastuisi, kun oltaisiin huonommassa kunnossa olevissa tiloissa tai huonommilla resursseilla varustettuna. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että olemme todella rikas kirkko historiallisesti ja että siitä on syntynyt paljon ylimääräistä pöhöä – vääränlaista sisäänpäin kääntyneisyyttä, seurakuntalaisten unohtamista, itseriittoisuutta ja myös epätarkoituksenmukaista työtä. Mutta jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.

***

Rakkaat ystävät, arvoisat melkein 600 hiippakunnan pappia. Mitä minä teiltä sitten toivon?

Minä toivon, että meillä papit ajattelisivat näiden meidän juttujen olevan totta. Tai antaisivat ainakin sille aidosti mahdollisuuden. Ajattelemmeko me, että rukous voi muuttaa elämän? Ajatellemmeko me, että ehtoollisessa Kristus on todella läsnä? Ajatellemmeko me, että meille ja tämän ajan ihmisille tällä evankeliumilla voi olla tässä ajassa käänteentekevää merkitystä? Me kyllä tunnistamme, että sillä voi olla käänteentekevä merkitys erityisryhmille, esimerkiksi vankilassa olevalle. Tajumme, että jos murhamies voi uskoa, että hän on saanut tappamisensa anteeksi – siis jotain sellaista anteeksi, jota ei oikeastaan voi antaa anteeksi – hänen koko elämänsä muuttuu. Mutta näemmekö sen, että evankeliumilla voisi olla käänteentekevä merkitys myös tämän ajan tavallisille ihmisille tässä yhteiskunnassamme?

Olin maaliskuussa Kyproksella seminaarissa tapaamassa Lähi-idän kristittyjä Libanonista, Syyriasta ja Egyptistä ja oli käsittämätöntä tajuta, millainen käänteentekevä merkitys evankeliumilla on ollut heidän arjessaan. Arjen säännöissä, arjen mahdollisuuksissa, arjen perspektiivissä ja perheen sekä oman elämän haaveissa. Millaiset ovat ne tavallisten ihmisten, meidän naapuriemme tilanteet, joissa evankeliumilla voisikin olla käänteentekevä vaikutus heidän elämässään ja sen vapaudessa.

Toivon, että papit ajattelisivat, että sillä, että pappeus näkyy ihmisen elämässä, arjen valinnoissa on merkitystä ihmisen itsensä sekä ympärillä olevan maailman vuoksi. Toivoisin, että papit kävisivät messuissa, lukisivat Raamattua ja rukoilisivat.

Toivon, että me papit olisimme ihmismäisiä. ”Tunnen yhden hyvän papin.” Me kaikki olemme kuulleet tuon lauseen. Kun olen kysynyt, millainen se hyvä pappi on, vastaus on usein ollut: ”Ihmismäinen.” Tämän voi tietenkin tulkita: Ei siis ihan ihminen, mutta ihmismäinen. Siitä tulkinnasta kai ei ole kyse, vaan ihmisten tarpeesta kohdata pappi, joka kohtaa heidät. Ihminen, joka näkee ihmisen.

Toivon, että papit näkisivät kasvun merkityksen. En tarkoita kasvua kapitalistisessa mielessä, vaan kasvua sen vuoksi, että evankeliumi kuuluu kaikille ja tämä ei ole sisäpiiribisnestä. Kasvua siinä mielessä, että kirkko kasvaa ja ylittää esteet; kiinnostuu ja kiinnostaa. Kutsuu ihan jokaista mukaan. Puhuin yhden etiopialaisen kirkonihmisen kanssa ja hänen mukaansa koko heidän suuren kirkkonsa näkynä on seurakunnan kasvu. Hänen ajatuksensa oli, että eihän kukaan halua tulla seurakuntaan, joka kuihtuu ja joka ei ole kiinnostunut kutsumaan uusia ihmisiä. Meillä on usein kasvun ajatuksessa mielessä kauhukuva evankelikaalisesta jenkkimegakirkosta, jossa ihmisiä houkutellaan ja markkinointihenkisesti yritetään segmentoida eri ryhmiin ja sitouttaa ”asiakkaiksi”. Emme me sellaista halua, eikä sitä pidä matkia. Mutta tosiasiassa kaikki merkittävät etelän kirkot puhuvat kasvusta jatkuvasti. Siitä ja heiltä meidän pitäisi ottaa mallia.

Toivon, että me papit puhuisimme armeliaisuuden puolesta. Viime sunnuntain epistola oli Gal. 6:2. Kantakaa toistenne taakkoja niin toteutatte Kristuksen lain. Martti Lutherin selitys tuohon kohtaan on hieno: Meidän tehtävämme on ensisijaisesti sietää toisessa sitä, mitä on vaikea sietää ja josta meille aiheutuu harmia. Meidän pitäisi yrittää ymmärtää toisen heikkouksia, kun sitä samaa ymmärrystä omallekin kohdallemme toivomme.

Toivoisin, että meillä papeilla olisi sielunhuolta. Ja sen kautta epäonnistumisen pelkoa. Toivon, että tuntisimme, että ihmisen kannalta ei ole merkityksetöntä, mitä hän julistuksestamme ajattelee.

Toivon, että papeilla olisi kykyä tunnistaa maailmanlopun puhe ja vastata siihen. Tässä ajassa on normalisoitunut täysin eskatologinen, jotenkin apokalyptinen puhe, joka synnyttää annihilaatioahdistusta. Pelkoa siitä, että kaikki lakkaa. Ilmastoahdistus, kulkutautiahdistus ja ydinsota-ahdistus. Maailmanlopun laskureita isojen mediatalojen julkaisujen etusivuilla. Erityisesti lapset ja nuoret ovat tällaisen puheen alla erityisen lohdutuksen, toivon ja rohkaisun tarpeessa. Siksi me tänään keräsimmekin kolehdin juuri lapsille ja nuorille. Papin tehtävä on muistuttaa siitä, että toivoa on, toivo on lahja taivaasta ja toisaalta tehtävänanto meille. Toivo on Kristus itse, eikä yksikään uutinen voi sitä meiltä varastaa.

Toivon, että meillä olisi pappeja, jotka näkevät moninaisuuden rikkautena. Elämässä yleensä ja kirkossa. Kirkossa se tarkoittaa sitä, että me ymmärrämme, että ihmisiä pitää kutsua monin eri tavoin. Ja sitä, että erilaisia ihmisiä varten tarvitaan monenlaisia kutsujia.

Lopuksi toivon, että meillä papeilla olisi vieraanvaraisuuden eetos. Helsingin hiippakunta on eri tavalla moninainen, monikulttuurinen ja moniuskontoinen. Toivon, että meillä olisi rohkeutta tunnustaa omaa väriämme, mutta samalla meillä olisi kykyä, rohkeutta ja halua altistaa itsemme dialogiin eri tavoin ajattelevien kanssa.

***

Rakkaat kuulijat,

Helsingin hiippakunnassa on määrällisesti ja laadullisesti Suomen ykköstason papisto. Täällä on monella tavalla oppinein, haasteellisimmassa maastossa toimivin ja monella muulla tavalla ansioitunut ja moninainen papisto. Täällä on hyvät kirkkoherrat – on erilaisia tyyppejä, mutta ei yhtään sellaista johtajaa, jonka kanssa ei voisi luottaa siihen, että potkimme palloa suurin piirtein samaan suuntaan.

Onko hyvät ystävät niin, että me emme tiedä, mitä pitäisi tehdä? Vai onko sittenkin niin, että me oikein hyvin tiedämme ja nyt meidän täytyy vaan se tehdä. Meidän pitää olla kiinnostuneita ihmisistä, meidän pitää olla mukavia, meidän pitää viettää ihmisten kanssa aikaa, meidän pitää armahtaa heitä ja meidän pitää kertoa heille Jeesuksesta. Ja rakkaat papit ja lehtorit, 1990-luvun mestarijääkiekkovalmentajaa lainatakseni, me olemme onnistuneet todella hyvin ja meidän täytyy onnistua vain ihan vähän paremmin vielä. Lite bättre. Vain vähän paremmin. Kysymys ei ole siitä, että kaikki pitäisi tehdä täysin toisin tai emme olisi saaneet paljoa aikaiseksi, vaan siitä, että meidän pitää tehdä se, mitä olemme tehneet – lite bättre, vähän paremmin.

Vuonna 2021 koko hiippakunnan jäsenmäärä väheni 8788 henkilöä. Eli 31.12.2021 oli tuon verran vähemmän väkeä kuin vuoden alussa 1.1. Onko tuo iso vai pieni luku? 8788 ihmistä. Hiippakunnassamme on 902 pappia. Jos tuo määrä jaettaisiin tasan papistollemme, jokaisen tehtävä olisi saada hieman alle kymmenen ihmistä pysymään kirkossa tai liittymään kirkkoon vuodessa. Eli jos saataisiin yksi kuukaudessa jokainen, voitaisiin pitää kaksi kuukautta vielä lomaakin. Ja itse asiassa, koska tavoite on vähän alle kymmenen, niin sillä tasan kymmenellä koko hiippakunnan jäsenmäärä kääntyisi nousuun. Eikö ole ihmeellinen ajatus? Tässä ei ole laskettu kaikkia muita hiippakuntamme työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja seurakunta-aktiiveja. Heidän kanssaan yhdessä toimien tämä on vielä moninkertaisesti helpompi tavoite. Mutta pelkällä papistollakin, kymmenen henkeä vuodessa jokaisen pitäisi saada pysymään tai liittymään. Mielestäni se on aika kohtuullinen tavoite. Jos ajattelee, että lähetysjärjestö lähettää työntekijän kentälle, uskoisin, että lähetti ei pitäisi vähän alle kymmenen hengen porukan kokoamista mahdottomana tavoitteena vuodelle. Eli lite bättre. Tämä on sittenkin pienestä kiinni.

Onko ystävät niin, että me glorifioimme kulttuurinmuutoksen. Me glorifioimme sen niin, että sanomme olevamme pakkoraossa kulttuurinmuutoksen vuoksi. Miksi me emme itse muuta kulttuuria? Mehän olemme muuttaneet kulttuuria läpi historian? Miksi me ajattelemme, että meidän tehtävämme on ajelehtia kulttuurimuutoksen ajopuuna? Miksi me emme ajattele sen sijaan, että me voisimme muuttaa maailman virtoja? Kumpi ajattelutapa oli Jeesuksen toive?

***

Tänään on tullut paljon vaatimuksia ja vaikeita aiheita. Me kannamme virkaa, mutta virka kantaa meitä.

Tänään on tärkeä muistaa, että meille on vihkimyksen hetkellä, stolan hartioille laittamisen yhteydessä annettu lupaus – Jeesuksen kuorma on kevyt kantaa. Jos teemme tätä työtämme omana projektinamme niin voimat loppuvat varmasti. Jos sen sijaan ajattelemme, että olemme Jeesuksen apuväkeä ja annamme kätemme Hänen käyttöönsä – kuorma on kevyt. Siihen luottakaamme ja siitä rohkaistukaamme!

Näillä sanoilla, kiitos Jeesus jokaisesta teistä. Ja vielä kerran: Tervetuloa yhteiseen päivään!